MATKALUKEMISTA

Sanotaan, että siinä vaiheessa kirjailijasta tulee miljonääri, kun hänen kirjaansa myydään pokkarina suurimmilla lentokentillä.
Miten nuo kiiltäväkantiset viihde- ja murhapokkarit vertautuvatkin mielessäni hampurilaisiin ja kosteuspyyhkeisiin - sellaiseen mille on tarvetta vain lyhyen, ohikiitävän ja samantien unohtuvan hetken. Viekö joku ne oikeasti koneesta vielä matkatavaroissaan kotiin? Asettaa kirjahyllyyn? (Onko ihmisillä ylipäätään enää kirjahyllyjä?)
       Tietysti on sitten meitä, jotka pakkaamme jo kotona luettavaa matkalle. Hiiteen kaikki heppoinen ja höttö, jos ollaan lomalla. Jos työaikana kerran "ei ole aikaa eikä voimia" (?) mihinkään "painavampaan luettavaan" (?), niin sittenhän sitä on lomalla, nimenomaan lomalla, eikö?!
        Lukeminen alkaa koneessa. Etenkin pitkän matkan lennolla kone on sellainen suljettu deprivaatio-tila, että siinä tulee luetuksi se, mitä on edessä. En esimerkiksi aikoinaan millään ollut saada itseäni lukemaan György Konrádin pienoisromaania Vierailija (suom. Anna-Maija Raittila, Tammi, 2.painos 2004), mutta kun otin sen ainoaksi lukemisekseni pitkälle lennolle, luin kirjan - kiitos pakollisen paikallaan istumisen - luin unohtumattoman hienon kirjan, joka vielä perillä kovasti puhutteli minua kävellessäni erään yllättäen vastaan tulleen hökkeliasumuksen ohitse.
        Olen pakannut viikon lomamatkoille myös huteja. Ne ovat olleet joitain kovasti mainostettuja (ja nyt jo täysin unohtuneita) edellisen syksyn romaaneja, joita olisi ollut syytä vähän silmäillä ennen kuin otti ne riesakseen ja painolastikseen mukaan.
        Kun puhun kirjoista ja niitten mukana kantamisesta, puhun oikeista kirjoista enkä sähkökirjoista, jotka eivät ole kirjoja vaan näyttöjä. Saatan muistaa monien vuosien, jopa vuosikymmenen, päästä, oliko jokin erityisen hyvä kohta kirjassa aukeaman vasemmalla vai oikealla puolella. Niin intensiivistä - tai sanoisinko intiimiä ja kinesteettistä - kosketusta tekstiin ei voisi saada litteältä näytöltä.

      Siispä kannan ja kiikutan mukanani kokonaisia, ´orgaanisia´ kirjoja. Metromatkani keskikaupungille kestää viisitoista minuuttia ja se menee hujauksessa, jos luen. Vielä 2010-luvun alussa metrovaunussa näki muitakin lukijoita, aloittipa kerran eräs opiskelijapoika keskustelunkin Roald Dahlista, kun näki minun lukevan tämän kirjaa Rakkaani, kyyhkyläiseni  - mutta nykyisin lukijoita näkee vain harvoin. Sen sijaan lähes jokainen "lukee" puhelintaan.
      Kiitos parempien ja suorempien teiden ja parempien autojen, pystyn nykyisin lukemaan myös automatkoilla, kuskin vieressä istuessani. Luin tässä taannoin Hki-Kuhmo välillä Leo Tolstoin mahtavan Ylösnousemuksen (1899, suom. Juho Tervonen 1952, WSOY). Sen toki olisin lukenut muutenkin, olinhan joitakin vuosia sitten, vielä vanhoilla päivilläni, voimakkaan elämyksellisen Tolstoi-kuumeen vallassa, mutta automatka takasi vielä senkin huvin, että sain tilaisuuden lukea romaanista loistavia kuvauksia miehelleni, joka oli sidottu rattiin ja kaasupolkimeen.
     Lämpimästi ajattelen junaa lukevan ihmisen kulkuvälineenä. Laivaan pätee sama kuin lentokoneeseen: on luettava mitä on luettavana, sillä vaihtoehtona on vaaleanharmaan pilvimassan tai harmaansinisen horisontin tuijotus. Mutta junassa teksti, mietiskely ja vaihtuvat maisemat tuntuvat olevan kuin luovassa vuoropuhelussa keskenään, junassa voi ihmeen hyvin keskittyä, vaikka ihmisiä kulkee käytävällä ja kaikkea sitäkin on välillä pakko seurata - tietenkin, sillä eihän se joka lukee, tuijota pelkkää kirjaa.