MINNE MIKIN KUULUU?

Järjestys on hyvä asia, ja itsekin tuumin usein kuten Mikko Mallikkaan isä:"Kaikki paikalleen ja paikka kaikelle!" (Gunilla Bergström, Vad sa pappa Åberg? Raben&Sjögren, 1989.)

On kuitenkin asioita, joitten ei pitäisi olettaa kuuluvan tai joita ei pitäisi pyrkiä panemaan vain tiettyyn fakkiin.
Yksi ihmiselämän kaavoittamisen keino on ikärasismi.  En tiedä kuka tai mikä holhoava taho keksi 90-luvulla määritelmän "elämänkaari", mutta järkyttävän hyvin monet näkyvät sen omaksuneen ja siihen aivopeseytyneen. Kun kuulin termin ensimäisen kerran, tiesin heti että tuon kaltaista asennekasvatusta en purematta niele. Ei elämä ole kaari, jolle ihminen sijoitetaan kuin nuppineula havainnetauluun.
      Kuullessani tässä kesällä, että Burt Bacharach, 90v, tuli Pori jazziin esiintymään, hymyilin ihailevasti ajatukselle, että "amerikkalaisille tuollainen on mahdollista". Pahoin nimittäin pelkään, että erittäinkin lahjakas 90-vuotias muusikko olisi Suomessa ilman muuta jo ajat sitten asenteellisesti tainnutettu ja sijoitettu elämänkaari-ajattelulla viettämään leppoisia ja virkeitä vanhuusvuosia kotioloihinsa. Toki häntä saatettaisiin haastatella syntymäpäivinä Helsingin Sanomiin, mutta ammatillisesti hänen ikäisensä katsottaisiin jo kuuluvan muualle tassuttelemaan kuin esiintymislavalle touhuamaan.

Ikärasismista siirryn toiseen vastenmieliseen aiheeseen: kirjallisuusrasismiin.
Vastoin kuin vanhassa kirjallisuuden sivistysmaassa Iso-Britanniassa, taikka ihan meitä lähellä Ruotsissakin, Suomessa on hyvin tarkkaan blokitettu, minkä ikäiset lukevat mitäkin kirjoja. Täällä kulkee sähköistetty piikkilanka-aita esimerkiksi lastenkirjallisuuden ja ns. aikuistenkirjallisuuden välissä. Tämä rajavalvonta, jota olen sekä sisältä kustantamosta että kirjailijana seurannut jo 40 vuotta, ansaitsisi aivan oman tarkastelunsa, mutta nyt tässä kotipihalla helteen lyömänä tunnen tarvetta vältellä henkistä ponnistusta.
Vain lyhyesti: Lastenkirjallisuudessa on - harvinaisena mutta sitäkin arvokkaampana kuten helmiä - myös runoutta, jonka tulisi saada liikkua vapaasti yli rajojen ja tulla legitimoiduksi kaunokirjallisuudeksi. Ns. aikuiskirjallisuuden puolella, suomalaisittain sanottuna "oikeitten" kirjailijoiden puolella, valtaosa kirjoista on heppoisten nuorisokirjojen tasoa.
Onneksi hyvät lukijat, he joitten vuoksi kirjailija ei vaivu täyteen epätoivoon, aina lukevat vain 'kirjoja', ulkoapäin tulevista ohjeistuksista piittaamatta.

Kolmannen rasismin muodon keksin vasta tänä kesänä. Kasvirasismi.
Onko ilmaisu 'rikkaruoho' kasvirasistinen?
Ymmärrän että maanviljeilijä haluaa häätää viljapelloiltaan luvattomat multaantunkeutujat, jotka vievät kasvutilaa viljalta eivätkä tuota mitään. Mutta entä minä, pelkkä hemmoteltu kukkapuutarhan pitäjä, joka ihan vain leikilläni kasvatan myös jotain pientä kivaa suuhunpantavaa, olenko kasvirasisti kun katson karsaasti ja kitken juolavehnää, savikkaa, peltolemmikkiä, hiirenvirnaa, maahumalaa, vuohenputkea, poimulehteä, voikukkaa, keltanoa, ohdaketta, takiaista, hevonhierakkaa, horsmaa, nokkosta, saunakukkaa, ynnä muuta litulatua ja kietoutujaa?

Kompostillamme kasvava kaunotar

Valtaosa noista 'rikkaruohoista' myös kukkii. Monella kukka on vain pieni tihru, mutta oman värisensä ja luonnon suuri ihme. Jopa kaunis, kun katsoo. Luonnollisuuttaan kukat ovat pieniä, eivät suuria ja loistavia kuten puutarhan istutetut, korskeat hybridit.
     Peltokierrosta, tuosta kasvien viheliäisestä "kuristajakäärmeestä" ja puutarhurin kiusankappaleesta, olen kuitenkin aina ollut samaa mieltä kuin raju maalari Georgia O'Keeffe, joka näki myös kukkien abstraktion ja mystisyyden: peltokierto on kukkiessaan fantastinen! (Niinpä niin, onnekkaita kasvit jotka kukkivat ihmisten mielestä kauniisti, ne saavat suosion.)

Jimson weedistä ovat O'Keeffen lisäksi inspiroituneet myös muut maalarit. Kuvia näistä, sekä O'Keeffen hienon näyttelyn 2012 Helsingin taidemuseossa, olen nähnyt vasta viime vuosina. Lapsena kuitenkin jo katselin tätä upeaa rikkaruohoa, kasvimaailman ' vapaata sielua', joka ilmestyi minne mieli ja otti paikan haltuunsa.

Blue morning, O'Keeffe.

Joskus 90-luvulla keräsin matkan varrelta joutomaan poikki kulkevalta polulta valkoisia peltokiertoja seppeleeksi ja painoin tyttäreni pitkille tummille hiuksille. Olimme menossa Hämeen vanhaan Linnaan keskiaikaisen musiikin konserttiin. Tilanahtauden vuoksi istuimme eri riveillä, ja kun miellyttävän musisoinnin rauhassa katselin hartaana tytön seppelöityä päätä edessäni, näin muhevien toukkien lähteneen mönkimään pitkin hänen selkää valuvaa tukkaansa ja harteita. Tiesin etten voisi heti puuttua peliin, sillä hieno intiimi konsertti ei voisi katketa 10-vuotiaan kirkumiseen. Niinpä ajattelin "taiteellisesti": Näkyhän oli kuin 1700-luvun maalauksesta, jossa ajan tavan mukaan hedelmä- ja kukka-asetelmissa kuului jonkin kuoriaisen tai muun hyönteisen, raatokärpäsenkin, vaeltaa halki canvaksen, jotta kaiken nautinnon ja kauneuden keskellä muistaisimme kuolevaisuuttamme. Memento mori.
 

Jimson weed, Dave Barnett, 1932.

Georgia O'Keeffe