Maaseudulla asuneena muistan jo lapsuudestani nämä hiljaiset katselemisen hetket. Joskus katseltiin yksin, joskus yhden tai kahden seuralaisen kanssa. Katsellessa ei puhuttu, vaan oltiin rauhassa ja levossa. Samaa tyyntä istumista ja katsomista harrastin aikuisena ison koirani kanssa talomme takaisella metsärinteellä mäntyjen ja kivien keskellä, tuulen hiljaa puhallellessa. Istuimme toisiamme vasten painautuneina, huokuen lepoa ja olemassaolon rauhaa.
Katsottavat maisemat eivät ole "maailmanperintökohteita" tai virallisia nähtävyyksiä - ne ovat rakkaita. Isoäitini Lopella kehotti tai komensi minua aikoinaan nousemaan välillä vieressä olevalle Santa Pirjon mäelle " istumaan, katselemaan ja rauhoittumaan" (so. päästämään hänet hetkeksi huilaamaan). Hän teki kuulemma itsekin niin ollessaan levoton. Kävin mäellä tottelevaisesti, mutta tulin melkein heti takaisin. Maisema ei ollut tuttu.
Kotona varsinkin yhdeksänvuotiaana lähdin kuitenkin välillä pakottavasta tarpeesta "Sasin kalliolle". Se oli samannimisen maalaistalon vieressä oleva pieni näki, jonka laki oli sileää kalliota. Menin pienen aittarakennuksen taakse kalliolle ja istuin sormet keltaisissa kuivissa maksaruohon kukkasissa. Katselin viljapeltoa. Tähkät lakosivat välillä tuulen sivalluksista. Katsoin tuttua tummaa metsänrajaa, tuttua suurta mäntyä kaukana pellolla, katsoin niin kauas kuin silmä kantoi, aivan taivaanrajaan asti. Sydämeni täyttyi olemassaolon kivuliaasta mielihyvästä, kuin jostain ihanasta salaisuudesta. Sasin kallion hetkissä oli sama henki kuin luovassa voimassa. Myös lapset tarvitsevat hiljaisuutta.
Edelleen maaseudulla jotkut osaavat hitaan, mitään puhumattoman ja kommentoimattoman katselemisen taidon. Opiskeleva poikani kertoi vierailleensa hämäläisessä maalaistalossa, jossa lauantai-illan viihdykkeenä oli mennä katsomaan järveä pienelle sillalle. Sillalla seistiin kauan. Katsottiin vaiti järvenselkää, kaukana siintävää saarta. Sitten hurautettiin autolla pieni matka takaisin kotiin. Ei siinä sen kummempaa. Kaikilla oli rauhaisa olo.
On tietenkin myös istumista ja uteliasta katselemista, jossa silmät elävät sinne tänne ja tekevät uusia mielenkiintoisia havaintoja. Aikoinaan juuri nämä myyttiset "maalaiset" menivät kuulemma heti Helsinkiin tultuaan ensin vähäksi aikaa puistoon istumaan ja katselemaan kaupunkilaisia. Kaiketi tuon ajan (50-60-luku) kulttuurishokki vaati tällaista tasaantumista ennen muita koitoksia (Linnanmäki, kaupunkilaisserkut, kerrostaloasunnot, näyteikkunat..?).
Vantaan museon korttia katsoessani ajattelen hienoa suomalaista erityistaitoa: sielun silmin katselemista, ihmistä omassa maisemassaan, vaatimatonta kykyä levätä hetkinen. Miehestä on otettu kuva, se on erikoista. Nämä hetkethän eivät normaalisti kuule kameran rapsahdusta. Katsottu kuva talletetaan vain sydämeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti