AVIOLIITTOJA JA MUITA ONNENPOTKUJA

Anne Tyler, 


Äkäpussi,
(Vinegar girl, 2016)

suom. Tarja Lipponen,
Johnny Kniga, 2018.


Tämä pieni tarina ei tunnu Anne Tylerin romaanilta, vaan hänen saamaltaan improvisaatiotehtävältä. Toki hän suoriutuu siitä ammattilaisen ottein. Hän kertoo (kansiliepeessä) kirjoittamisen olleen valtavan hauskaa, "ihan namia!". Tällaisesta lauseesta kustantajat pitävät kovasti. Joitakin lukijoita se saattaa kuitenkin epämääräisesti arveluttaa (?). Varsinkin jos on aikaisemmin nauttinut Tylerin romaaneista, kuten moni on. Takakansiteksti: " - - Siitähän soppa syntyy ja Äkäpussi vie lukijaa kuin pässiä lieassa lempeän huumorin keinoin" on sekin kuin suoraan Kaupunginteatterin esitteestä farssin mainoksesta.

Tehtäväksi saaminen pitää paikkansa, sillä kaikkiaan kahdeksan tunnettua kirjailijaa on pantu tulkitsemaan uudelleen romaanin muotoon Shakespearen näytelmiä. Kirjojen suomennokset ilmestyvät Johnny Knigalta 2018-2021.
     Tylerille on näytelmistä osunut (vai onko hän itse valinnut?) Kuinka äkäpussi kesytetään. Uskon että "äkäpussi"-käsitteessä on ollut pureskelemista. Älykkäänä naisena Anne Tyler on varmasti pohdiskellut, mitä viihteellistä ja huvittavaa on naisen alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Siitähän Shakespearen huippusuositussa komediassa on kysymys. Alkuperäisen The Taming of the Shrew sijaan hän on valinnut kertomukselleen nimen Vinegar girl, joka ennemminkin tarkoittaa sanavalmista, pisteliään suorasukaista.
 

 Loppujen lopuksi vuonna 1594 kirjoitetusta tekstistä on tähän 2016 julkaistuun 'hupailuun' otettu vain samoja tai samankuuloisia henkilöitten nimiä. Kauppias Baptista Minola on nyt tohtori Louis Battista, ja tyttäret Katherine (Kate) ja Bianca ovat Katherine (Kate) ja Bernice (Pupu). Isän junailema naimakauppa-kuvio on tässä viisumivapauden hankkiminen tohtorisisän tutkimusassistentille Pjotr Tserbakoville. Avioliitto tyttären, amerikkalaisen Katen kanssa, mahdollistaisi miehille tieteellisen tutkimustyön jatkumisen keskeytyksettä. Maahanmuuttovirasto pitäisi saada vakuuttuneeksi ettei kyseessä ole lume-avioliitto, ja koska Kate-Katherine tietenkin panee kaikessa hanttiin, sekä kommelluksia tapahtuu, saadaan loppuun asti jännittää, onnistuuko hanke vai ei.
     Sanailua kirjassa on niin runsaasti ja pitkitetysti, että luulen Tylerin pinnistelleen saadakseen kokoon säälliset vähän yli 200 sivua. Hauskutusta syntyy Tserbakovin Pjotr-nimestä, jonka kaikki ääntävät Pjootor, sekä hänen hahmostaan muutenkin: venäläinen on kelta-harjastukkainen karpaasi, joka vierasperäisillä lauserakenteillaan ja sananlaskuillaan sekä yleisellä hyväntahtoisuudellaan vaikuttaa isolta kiltiltä tomppelilta.
Kirjaa lukiessani huomaan myös, että niin avioliitto- ja parisuhdekuvaaja kuin Tyler onkin, hän ei koskaan kirjoita seksuaalisuudesta. Hänen henkilönsä eivät tunne himoa tai seksuaalista vetovoimaa tai vastenmielisyyttä. Ihmisten yhteenhioutuminen tai eroaminen, rakkaus, kuvataan muilla, ikään kuin "sivistyneemmillä" ja "arkisemmilla" tasoilla. Se on hämmästyttävää, sillä useimmiten hän onnistuu.

Tyler on on aina ollut lempeä ja kepeä kirjoittaja, ja erittäin taitava ihmisten ja ihmissuhteiden kuvaaja. Parhaiden vuosiensa voimannäytöissä hänestä on ansiosta kirjoitettu: "Anne Tyler on älykäs, sivistynyt, omaperäinen; sulkakynänsä hän on kastanut toisella sivulla happoon, toisella appelsiininkeltaiseen likööriin. Hän on noita. Hän on ihana kirjoittaja." (New Yorker).
Mielestäni hänen hienoimmat ja syvällisimmät romaaninsa ovat Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982) ja Avioliiton lyhyt oppimäärä (The Amateur Marriage, 2004). Avioliittoa kuvatessaan Tyler kirjoittaa aina perheestä. Jokainen hänen romaaninsa käsittelee perhettä, sen jäsenten näkymättömiä siteitä toisiinsa.

Anne Tylerin mietittyjen romaanien rinnalla Äkäpussi,Vinegar girl, tuntuu kirjailijan vanhuusvuosien herttaiselta, pinnallisen sopuisalta hupinumerolta, jonka hän on pyynnöstä pyöräyttänyt. Ja mikäs siinä.
Vaikka kirjassa käväistään keveästi feministisissä lausahduksissa ( blondin bimbosiskon suulla - niin, miksi tosiaan bimbot kuvataan aina vaaleatukkaisiksi?! Mikä klishee!) ja Katea loukkaa isän intoilu naittaa hänet, mitään sen problemaattisempaa tai monisäikeisempää ei oteta esille. Katekaan ei suomalaisittain vaikuta lainkaan räväkältä suorasuulta. Kovin kepeää ja kesyä on kaikki.
     Lopun epilogissa käy ilmi, että järjestetty avioliitto on onnistunut. Pariskunnalla on lapsikin, ja he kaikki elävät boheemisti ja menestyvästi. Bonusta avioliitolle Tyler antaa kertoessaan, että Kate saa miehen, joka pitää ilman muuta selvänä, että vaimo voi jatkaa keskeytyneitä opintojaan. Mies tekee hänestä näkyvän ja olemassaolevan. Ilman avioliittoa Kate olisi hautautunut vain isänsä huushollin hoitajaksi ja käymään vähpätöiseksi kuvatussa työssään, avustajana päiväkodissa. Nyt hän sen sijaan menestyy botaniikan alalla niin, että saapa jonkin arvostetun palkinnonkin alallaan. Samoin hänen miehensä (ja isänsä) uurastus lääketieteessä palkitaan kansainvälisesti. Minusta oli plussaa, että Tyler itsenäisesti ja kirjailijoiden joukossa epäsovinnaisesti toi esille sen, että avioliitto voi tuoda ihmisen elämään myös voimaa, tervehtymistä, itsetuntoa ja tyydytystä antavaa työn ja elämän sisältöä. Mutta heti perään mietin, miksei "tavallinen" elämä voisi myös merkitä kaikkea tätä. Miksi on 'menestyttävä' sanan sovinnaisimmassa ja ulkokohtaisimmassa merkityksessä. Saatava palkintoja, mitaleja, kunniakirjoja! Se on kai jälleen kerran se amerikkalainen happy end. Ellei rahaa, niin kunniaa ja aplodeja.