AJATUS PUETAAN SANOIKSI

Hesarin Tiede-sivulla kerrottiin 12.4. uutisia MIT:stä Massachusettista. Teknillisessä korkeakoulussa on kehitetty leuka- ja kaulapanta, joka voi lukea ajattelemiamme sanoja. Hmm. Alammeko lähestyä muurahaisten ja mehiläisten kommunikaatiotaitoja?
       Laitteen anturit kiinnitetään korvaan ja leuan lihaksiin. Käyttäjä lausuu ajattelemiaan sanoja sisäisessä puheessaan, ei ääneen. Puhe kuulemma kuitenkin heijastuu kasvojen lihaksiin ja nämä laitteen nappaamat havainnot syötetään tekoälyyn, joka on opetettu tunnistamaan tiettyjä sanoja vastaavat lihasliikkeet. Hmm. Niin sanotut pokerinaamat ja kaikki muut taulunsa peruslukemilla pitävät kansalaiset  - joita liikkuu keskuudessamme paljon - voisivat olla kova pala tälle ajatuksenlukijalle. Ne, joiden olen nähnyt itsekseen kaupungilla tai metrossa liikuttelevan puheenomaisesti huuliaan ja kasvolihaksiaan, ovat tuntuneet olevan tuskaisen tunnekuohun tai mielenterveyden häiriön vallassa.
      MIT:n tutkijaryhmä on jo kaavaillut laitteen käyttöä laboratorion ulkopuolella. "Tavoitteena on ollut tehdä älykkyyttä lisäävä laite", he ilmoittavat. Yhtäaikainen touhuaminen puhelinten ja muitten digitaalisten laitteitten kanssa on vanhanaikaista ja häiritsevää, "puhepanta" korvaisi kömpelöt käyttöliittymät. "Laitetta voisi ensiksi kuvitella käyttöön meluisaan ympäristöön, missä se voisi esimerkiksi korvata käsieleet", kommentoi professori Thad Starner.

(Greta Hällfors-Sipilä)

      En tiedä, nauraisinko vai kalpenisinko kauhusta kuvitellessani ihmisiä toistensa seassa leuka-kaulapannat päässään, tumput suorina, "kommunikoimassa". Miksi he enää edes vaivautuisivat toistensa luo? Jäätävää. Muodostavatko fanaattisimmat teknologia-uskovaiset  kaltaisistaan joskus jonkinsortin kyborgi-eliitin? Onko käsitys ja asennekasvatus ihmisestä käyttöliittymänä jo hyvälläkin alulla? Sanoisin, että tämä jos jokin on kallonkutistusta.
Isaac Asimov (1920-1992) onkin jo mittavassa tuotannossaan dystopistisia tieteisromaaneja 1950-luvulta 1980-luvulle kirjoittanut ja ikään kuin profetoinut uuden uljaan maailman ihmisistä, jotka eivät enää vaivaudu tapaamaan toisiaan, vaan ovat tarvittaessa yhteydessä hologrammien välityksellä, kehittävätpä itsensä myöhemmin myös hermofrodiiteiksi, joitten ei enää tarvitse vaivautua itse lisääntymään.

(Auguste Renoir)

Mutta puhepantaan palatakseni: en ollenkaan usko, että ajattelua puetaan aina sanoiksi. En usko, että ihmisen ajattelu ja toiminta perustuu kieleen. Sanat ovat sopimuksia, palikoita joita järjestellään. Järjen hitaat härkävankkurit kuljettavat sanoja. Sanallinen sisäinen yksinpuhelu (äänetön, kasvolihaksia liikuttamaton) on usein keskustelun suunnittelua toisen/toisten kanssa, esim. jonkin oivalluksen, muistamisen tai päätelmän valkenemista ja johtopäätöksen tekoa. Sanallisesti valmistellaan mielessä ilmoituksia, puolustuspuheita, kysymyksiä ja esityksiä. Tietysti ihminen myös puhelee mielessään sanallisesti tyyliin "voi hitsi, että taas tekisi mieli jätskiä". Tai harrastaa kyselevää seurustelua itsensä kanssa: "mihin ihmeeseen mä panin sen vara-avaimen?".

Luova ajattelu ei lähde sanoista ja kielestä, vaikka niillä myöhemmin nimenomaan operoitaisiin, kuten kirjoittamisessa. Luova ajatus, oivallus, jokin vielä rajaamaton polttopiste, jonka ympärillä ajatus alkaa hääriä, on kuin tikkatauluun heitto: siinäkään silmät (ajattelu) eivät katso kättä (sanaa/sanoja), vaan kohdetta, napakymppiä; samoin ajatus tähtää sisältöönsä, joka on jo olemassa ennen kuin sanat (tikat) lennätetään sen suuntaan.
      Vaikka sanojen kanssa on joskus hankalaa, ne ovat ihmeellisiä ja siksi niihin aina ajatus kietoutuu. Kuten Emily Dickinson sanoo: "I know nothing in the world that has as much power as a / word. Sometimes I write one, and I look at it, until it begins to shine."