keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

PAUSTOVSKI !



Katselin kirjahyllyjäni ja päätin kokeilla jotakin kirjaa, jota en ole ennen lukenut. Niitäkin on. Hämmästyttävää, että monen muuton ja turkasen painavien kirjalaatikoitten joukkoon aina pääsee joitakin "salamatkustajia". Tämänkin, Konstantin Paustovskin 6-osaisen omaelämäkerran Kertomus elämästä (ilm. 1945-55, suom. Juhani Konkka 1967) ensimmäinen osa on seurannut minua vuodesta 1996, jolloin sain sen isossa kirjalaatikossa sukulaisen jäämistöstä. Kirja kertoo Paustovskin lapsuudesta ja kouluvuosista Kiovan kymnaasilaisena. 


Konstantin Paustovski (s. 1893) on jäänyt Suomessakin melko tuntemattomaksi kirjailijaksi. Muualla Euroopassa, etenkin Englannissa, Ranskassa ja Ruotsissa häntä veikattiin aikoinaan monena vuotena Nobelin palkinnon saajaksi. 
    Kiovassa syntynyt Paustovski eli suurimman osan elämästään Venäjän Euroopan puoleisessa osassa  Ukrainassa, mutta monessa eri ammatissa ja tehtävässä toimineena hän oli välillä myös sanomalehtimiehenä Moskovassa ja Odessassa sekä kalastajana Asovan merellä. Maailmansota 1914-22 keskeytti hänen yliopisto-opiskelunsa, minkä jälkeen hän työskenteli sairaalajunissa rintamalla, raitiovaununkuljettajana ja rahastajana Moskovassa, työläisenä metallitehtaissa, kulkurina Mustanmeren rannoilla...
     Stalinin eläessä virallinen kritiikki kohteli Paustovskia ynseästi, usein kohtuuttoman ankarasti. Kertaakaan hänelle ei annettu Stalinin kirjallisuuspalkintoa (mitä hän tuskin piti minään menetyksenä), vaikka niitä jaettiin vuosittain runsaasti. Vasta Staliinin kuoleman jälkeen suhtautuminen Paustovskiin muuttui myös Venäjällä. Myönnettiin yleisesti, että Paustovski on suuri sanan mestari ja aito runoilija. "Lukijoille hän on rakas korkean humanisminsa, moraalisen puhtautensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi", luonnehtii kääntäjä Juhani Konkka esipuheessaan. 

Ensimmäisestä luvusta alkaen kerronnan lumovoima vetäisi minut mukaansa. Paustovski ei vain kuvaa, vaan elää ja aistii ihmiset, tunnelmat, näkymät, luonnon yksityiskohdat, värit, valot, tuoksut, kaiken ympärillään niin aistimusvoimaisesti ja läsnäolevasti, että hämmästyin ja ihastuin erikoiseen tunteeseen olla "sisällä" kussakin tilanteessa, ei vain kirjallisena lukijana ulkopuolella. 
     'Kertomus' ei kuvaa vain tsaarin ajan Venäjän ja Neuvostoliiton kuohuvia yhteiskunnallisia vaiheita ja kulttuurihistoriaa, vaan keskittyy ihmisiin, persooniin. Lapsuudesta alkaen näitä ihmisiä virtaa valtavana kymenä hänen elämässään. Jokaisen  kuvatun kohdalla Paustovski pysähtyy täynnä yksityiskohtaista kiinnostusta ja ihmetystä. Ihmiset, tragikoomiset ja kurjatkin, ovat hänelle olemassaolon ihmeitä. Voi sanoa, että jokainen luku on kirkas novelli.
       Konstantin Paustovski on runoilija sanan parhaassa, painavimmassa merkityksessä. Hän on silti myös eepikko ja jykevä realisti - impressionistisessa otteessaankin. 

Paustovskin elämä oli epäilemättä poikeuksellisen rikas.
       Mutta kuinka se oli niin rikas? Onhan ihmisiä aina heitelty paikasta toiseen ja matkan varrella on tullut vastaan ja mennyt ohi paljon paljon ihmisiä? Miten Paustovski olisi poikkeus?
       En usko, että Paustovski oli ihminen, joka unohti ja ohitti ihmisten nimiä ja kasvoja ja heidän erityispiirteitään ja olosuhteitaan: heidän ainutlaatuisuuttaan. Kaikkea elävää hän tarkasteli kiinnostuksen ja ihmetyksen valossa. 
En myöskään halua kuitata hänen kuvaamiaan henkilöhahmoja vain "tyypillisiksi venäläisiksi" ja hänen draaman tajuaan "romanttiseksi" tai "venäläisen melodramaattiseksi", sillä Paustovski on älykäs ja rehellinen realisti. Tarkkasilmäisyydessään hän muistuttaa joskus Tsehovia - mutta ei ole koskaan Tsehovin lailla kyynikko. 

Jo lapsena Konstantinin mielikuvitus herätti äidin epäilyt: "Ominaisuuteni säikytti äitiä. Hän pelkäsi haaveitani ja puhui että minun kaltaisiani poikia odottaa köyhyys ja kuolema aidan alla. Tuo synkkä ennustus - sinä kuolet aidan alla - oli niihin aikoihin hyvin levinnyt. Kuolemaa aidan alla pidettiin erittäin häpeällisenä. 
     Olin jo usein kuullut tuon ennustuksen, mutta vieläkin useammin äiti puhui, että minulla on nyrjähtäneet aivot ja kaikki minussa on toisin kuin muissa ihmisissä ja hän pelkäsi, että kunpahan minusta ei vain tulisi kovaosainen", Isän mielestä taas "pojasta sai tulla kovaosainen, mikä tahansa, kunhan ei vain kirottua kiovalaista poroporvaria". Isä oli muutenkin tietoinen kasvavan pojan peloista, kyyneleistä ja levottomuudesta. Myöhemmin perhe hajosi traagisesti. 

Mieluiten poimisin tähän esimerkin Paustovskin kyvystä nähdä ja kuvata luontoa maaseudulla, puutarhoissa, metsissä, kaupungeissa ja sen puistoissa... mutta huomaan että kullanvälkkeisiä sudenkorentoja, ihmeellisiä jokia ja kortteikkoja, metsän anemoneja ja kokonaisia pioniaukioita, Ukrainan iltataivaita, käpertyneitä kastanjanlehtiä, puroja, mäntymetsiä ja niitten tärpätin tuoksuisia käpyjä, vedenalaisia, kalanvälkkeisiä joen kuohuja ja öisten puistikkojen satakieliä ja poppelien ilmassa lentävää untuvaa...on kaikkialla! Ei siis mitään "virallisia" erillisiä luontokuvauksia. Onkin sanottu (kirjan liepeessä), että "Jo lapsena Kostik kokee vaistollaan Venäjän valtavan, surunvoittoisen ja  tyynen luonnon. Sen kuvaukset kohoavat teoksessa suurten ja kauniitten rakkaudentunnustusten tasolle". 
     Lukiessani tempauduin itsekin kaukaiseen lapsuuteeni ja sen voimakkaisiin luontotunnelmiin ja todellisuuksiin. Muistan kuinka silitin sormenpäällä kukkivia kissankäpäliä auringonpaisteessa kuivalla hiekkatöyräällä, ihmettelin sireenipensaitten sisällä kukkivia valkopeippejä ("kuin enkeleitä!") ja söin pienenä melkein yhtä pienen veljeni kanssa himmeästi läpikuultavan punaisia ja makeita mesimarjoja varjoisassa ojassa. - Miten puhtaana ilma aina toikin nenään tuoksuja! Silloin, 50-60-luvuilla, saati sitten 1900-luvun alussa siellä, missä Kostik-poika kulki. Onko sellainen luonto jo kadonnut??!

Paustovskin kertomus elämästä on kauttaaltaan humanistisen maailmankatsomuksen sävyttämä. Loppusanoikseen hän kirjoittaa:
"Istuimme jyrkänteen reunalla. Vesi  kohisi padon vieressä. Linnut lenähtelivät puiden oksilla etsiessään yösijaa. Metsän yläpuolella leimahtelivat elosalamat. Silloin näkyivät pilvet, jotka olivat ohuet kuin savu.
    - Mitä sinä ajattelet, Kostik? Gleb kysyi.
    - Yleensä... vain... 
Minä ajattelin, etten uskoisi koskaan, sanoipa sen minulle kuka tahansa, että tämä elämä, siihen liittyvä rakkaus, pyrkimys totuuteen ja onneen, elosalamat ja veden kaukainen kohina keskellä yötä olisivat vailla sisältöä ja merkitystä. Jokaiisen meistä on taisteltava tämän elämän lujittamiseksi kaikkialla ja alati - elinpäiviemme loppuun asti."