 |
On esimerkiksi hämmästyttävää, että nykyisin jotkut uskovat satuun nimeltä 'kuninkaallinen perhe'. Näitä uskojia on paljon, enkä tarkoita niitä insituution kannattajia, joitten toimeentulo perustuu kuninkaallisilla tehtävään viihdebisnekseen tai jotka itse ovat olemassaolossaan välittömässä riippuvuussuhteessa monarkiseen järjestelmään.
Siitä, millaisia kuninkaat ja kuningattaret olivat todellisuudessa valtansa päivinä maa-alueittensa ja kansojensa yksinvaltiaina ja despootteina - usein arvaamattoman väkivaltaisina - on tultu kauas. Yhtä kauas kuin merirosvoista, noista tappajien ja raakalaisten ryöväysjoukoista nykyajan lastenkutsujen hauskoiksi satuhahmoiksi ja rosvoleikeiksi. Pelko, alamaisuus ja kauhu muuttuu historian kuluessa saduksi.
'Kuninkaallisten', näitten hullunkuristen perheitten ylellistä ylläpitoa nauttiva joukko alkaa olla jo melkoisen laaja. Ihmisikä on huomattavasti pidentynyt, päitä ei enää putoile, lapsia syntyy ja pysyy hengissä, "valta" (lue: elinikäinen asema) ei vaihdu - ei muuta kuin ns. taviksille, joita naidaan yli säätyjen keskiluokasta suoraan kuninkaallisiin. Vielä 1970-80-luvuilla sellainen ei niin vain onnistunut, kuten tiedämme Ruotsin, Norjan, Tanskan, Brittein, Alankomaitten ja Espanjan hoveista. Nyt ollaan mutkattomia ja mielellään 'tavallisia'. Nuorin sukupolvi korostaa tämän tästä 'tavallisuuttaan'. Hovin pr- ja viestintäpuolikin varmasti kantaa kortensa tämän yleisölle tarjottavan sokeroidun ja ambivalentin mielikuvan luomiseen. Häät, pukeutuminen, vauvat, sisustus, niistä syntyy vahvaa tarinaa.
"Yleisö tai katsojat - ja aina kun kuningatar on jossakin mukana kaikki ovat katsojia - tietävät että kyse on esityksestä, vaikka sanovat mielellään itselleen ettei ole, ei ihan, ja uskovat kaikesta näyttelemisestä huolimatta näkevänsä välähdyksiä käyttäytymisestä, joka on "luonnollista", "aitoa"--." Tai esitystä, tai sirkusnumeroa, voisi ehkä sanoa normaalin käyttäytymisen näyttelemiseksi, ja se on yhtä teennäistä kuin kaikkein muodollisin julkinen esiintyminen, vaikka ne jotka näkevät ja kuulevat sen omin silmin ja korvin luulevat seuraavansa kuningatarta ja hänen perheenjäseniään, kun nämä ovat inhimillisimmillään ja luonnollisimmillaan", todetaan näytelmäkirjailija Alan Bennettin hykerryttävän hauskassa kirjassa Epätavallinen lukija (2007, suom. 2016). Tämä kirjallinen ja poliittinen satiiri on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys kaikkialla missä se on julkaistu. Eikä ihme, älykäs kirja paitsi hauskuttaa myös koskettaa ja oivaltaa, ja se on lyhyt, taidokkaan tiivis.
Kertomuksessa kuningatar tutustuu aivan yllättäen corgejaan ulkoiluttaessa palatsin sisäpihalle pysähtyneeseen kirjastoautoon, kirjoihin, lukemiseen. Hänestä tulee lukutoukka! Samalla tarmokkuudella jolla hän hoiti velvollisuuksiaan hän ryhtyy nyt tutustumaan maailmankirjallisuuteen, paikkaa tietämättömyytensä aukkoja, innostuu innostumistaan, lukee lukemistaan, ja lukee aina kun vain voi: istuessaan autossa, junassa, vaunuissa, tuolilla, vuoteessa, ja mikäli hän ei lue, odottaa malttamattomasti pääsyä jatkamaan, ja yhden kirjan päätyttyä uppoutuu uuteen. Hovi ei katso kuningattaren lukemista hyvällä. Prinssi Philip tulee entistä ärtyisämmäksi. Lukeminen ei kuulu kuningattaren tehtäviin, se ei ole velvollisuus, ja kuningatarhan on ihminen, jolla "velvollisuus asettuu aina mielihyvän edelle." Peruskivien muuraamiset ja laivojen laskemiset vesille näyttävät nekin sujuvan kuningattarelta vähemmällä tarmolla ja kiinnostuksella kuin ennen, sillä "hänellä on aina kirja kesken".
Kuningatar nauttii lukijan anonyymiydestä, "siitä että kirjat eivät taipuneet kenenkään tahtoon" ja hän saattoi kuin kulkea tuntemattomana väkijoukossa muitten seassa. Vähitellen, ja aika piankin, kuningatar uskaltautuu sanomaan, että lukeminen ei ole velvollisuus, vaan se on nautinto. Siitä on tullut hänen elämänsä keskipiste. Hän myös huomaa, että romaanit jotka alussa olivat tuntuneet hänestä pitkäveteisiltä, tuntuivat nyt virkistävän iskeviltä, kuivilta mutta kirpakalla tavalla. "Lukeminen oli siis kaiken muun ohella lihas, jota hän oli ilmeisesti kyennyt kehittämään. Hän kykeni lukemaan romaanin helposti ja nauttien, nauramaan huomautuksille joita hän ei ollut aikaisemmin edes havainnut". Kuningatar alkaa päivittäin kirjoittaa muistiinpanoja ja arvioita lukemastaan. Sekin valpastuttaa hovin vastuunkantajat. Aletaan puhua majesteetin sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Miksi muuten hän kirjoittaisi itselleen muistiinpanoja?
Kuningatar itsekin pysähtyy pohtimaan omaa muutostaan. "Muutamia vuosia aikaisemmin hän ei olisi huomannut mitä Norman teki tai kukaan muukaan, ja nytkin hän kiinnitti siihen huomiota vain koska tiesi ihmisten tunteista enemmän kuin ennen ja saattoi asettua jonkun toisen asemaan." Hän myös tulee tulokseen, että lukeminen on passiivista, mutta hän itse loppujen lopuksi toiminnan ihminen. Itsetutkiskelujen päätteeksi kuningatar kutsuu koolle pääministerin ja "kaikki ne joilla oli ollut kunnia toimia hänen neuvonantajinaan, eli valtakuntaneuvoston johon jäsenet nimitettiin eliniäksi ja joka sen tähden oli suuri ja tehoton elin."
Kuningatar ilmoittaa ryhtyvänsä kirjoittamaan kirjaa. Hän ei enää vain passiivisesti lue vaan on aktiivinen ja kirjoittaa. Uutinen herättää suurta kummastusta, muka väärinymmärrystä, ja vastustelua. Mutta vielä tulee todellinen pommi: kuningatar aikoo mitä ilmeisimmin....luopua kruunusta...?! Hän on jo - ehkä lukiessaan - päättänyt niin.
Kuvittelu (ja huvittelu) monarkian kaatumisesta ja kuninkaallisen perheen muuttumisesta oikeasti tavisperheeksi, on ollut aiheena Sue Townsendilla, poskettomista Adrian Mole-kirjoistaan tunnetulla humoristilla. Romaaneissa The Queen and I (1992) ja Queen Camilla (2006) kuninkaalliset eivät kuitenkaan tartu kirjoihin, vaan heidän on muutettava kunnan vuokrataloon ja koetettava pärjätä kuka mitenkin. Kuningattaren on opeteltava mm. napin ompelu ja vetoketjun kiinnitys ja hänen on kestettävä istuminen terveyskeskuksen odotushuoneessa. Corgeista on luovuttava. Prinssi Philip menettää ruokahalunsa ja on aivan poissa tolaltaan. Prinssi Charles ei voi ymmärtää, miksei hän voi pitää talon pihalla hevosiaan. Hevosistakin on luovuttava. Onnekseen Charles kuitenkin muistaa rakkaan harrastuksensa puutarhakasvien hoidon. Diana viihtyy naapureissa. Pojille Williamille ja Harrylle kaikki uusi on vielä hauskaa seikkailua. Vanha kuningataräitikin, joka vielä elää, jatkaa vedonlyöntiään hevosista, kunnes kuolee. Naapurit surevat mummelia ja järjestävät hänelle halvat mutta tunteelliset hautajaiset.
Jatko-osassa Queen Camilla, 2006, asutaan edelleen lähiössä . Graham Cracknall niminen kaveri ilmestyy paikalle kertomaan, että hän on Charlesin ja Camillan avioton poika vuodelta 1965. Adoptiovanhemmat olivat pitäneet kaiken salaisuutena hautaan asti, mutta testamentti paljasti totuuden. Perheen inhoama Cracknell vaatii kruununperimysjärjestyksen muuttamista niin, että hän on Williamin sijaan heti seuraava Charlesista. Kuningashuone on tällä välin
lakkautettu ja People´s Republic Party vallassa, mutta pikapuoliin ajat muuttuvat ja monarkistit pääsevät taas valtaan. Vaikeuksien kautta voittoon. Charlesista tulee kuin tuleekin kuningas ja Camillastakin lopulta Queen Camilla. Muitten velvollisuudentuntoisten kuninkaallisten perheenjäsenten tavoin Camilla viettää osan päivästä palatsin puutarhassa rupatellen turistien kanssa.
En oikein ymmärrä, miksei näitä Townsendin hupailuja ole suomennettu. Vai olisiko tuo kaikki hieman vierasta niille suomalaisille ihailijajoukoille, jotka seuraavat lehtien värikkäistä kuvista kuninkaallisten perheitten päivänpaisteista elämää?
No, sen ainakin haluaisin tietää, mitä kuningatar Elisabet on ajatellut Bennettin Epätavallisesta lukijasta. Miltä tuntuu lukea fiktiota henkilöstä, jonka elämäkin on fiktiota - ainakin meille jotka olemme yleisöä.
P.s. Ohhoh, sainkin selville, että 'The Queen and I " onkin suomennettu, nimellä KENKÄÄ KUNINGATTARELLE, Otava 1993. Siinä tosin lähiön nimi on Kukkaketo eikä Hell Close kuten alkup. kirjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti