OMISTUSKIRJOITUS

Perin Jussi-paapaltani muutaman vanhan 1800-luvulla painetun kirjan, ja luulin että eräs niistä oli hyvinkin arvokas: ensipainos J.L.Runebergin Hirvenhiihtäjistä. Mutta kun kysyin asiasta kerran Helsingin kirjamessuilla eräältä penseän oloiselta bibliofiililtä, joka siellä seisoksi ständillään, tämä vastasikin heti lyhyesti ja happamasti, ettei Runebergin ensipainoksilla ole mitään arvoa.
     Turhaan olin siis intoillut lapsilleni, että "älkää heittäkö tätä pientä kirjaa kuolemani jälkeen menemään, sillä se on arvokas Runebergin Hirvenhiihtäjien ensipainos!". Miekkonen kuitenkin loihe vielä lausumaan ja soi minulle sellaisen tiedon, että merkkihenkilön omistuskirjoitus vanhassa kirjassa sen sijaan tekee kirjasta kuin kirjasta arvokkaan.
Ahaa! hytkähdin jälleen, sillä läpyskässä joka hyllyssäni nojasi tiiviisti tähän toiseen, Runebergin läpyskään, oli merkkihenkilön nimikirjoitus. Rääkkäsin vielä muutaman sekunnin bibliofiiliä lisäkysymyksellä, ja hän nyökkäsi kuin nyökkäsikin minulle hyväksyvästi.

     Nimikirjoitus nimittäin kuuluu isäni sedälle eli
isosedälleni majuri Väinö Mikkolalle (1890-1920), joka oli Suomen ensimmäinen ammattilentäjä, ja ns. alppilentäjä, jonka kone miehistöineen putosi Alpeille Sveitsissä 7.9.1920. Onnettomuutta luultiin pitkään sabotaasiksi, ja kuulemma sellainen huhu kiertää vieläkin, mutta syynä olivat tekniset viat, mm. potkurin repeytyminen ja murtuneet siivet. Kuolinpäivästä tuli Ilmavoimien vainajien muistopäivä, ja edelleen vuosittain Ilmavoimat laskee 7.syyskuuta seppeleen Väinö Mikkolan ja hänen lentäjätovereittensa, suomalaisten Carl-Erik Leijerin ja Äly Durchmanin haudalle Helsingin Hietaniemessä. Heille on pystytetty muistomerkit myös Suomen Uttiin ja Sveitsin Zollikoniin.
       Suvussa 'Väinö-setä' on tietysti sankari - mutta muistan myös kuulleeni, kuinka isoisäni Edvard paheksui "hulivili veljensä" "kevytmielistä elämää", johon ilmeisesti kuului mm. naisseikkailuja.

Sähköinsinööriksi opiskelemassa ennen lentouraa.

       Kirjanen, johon tämä historiallinen merkkihenkilö on kolmetoistavuotiaana raapustanut mustekynän terällä omistuskirjoituksensa, on nimeltään Pieni helmivyö, alaotsikoltaan Suomen runoja koulunuorisolle, WSOY 1899.
Ensimmäisissä runoissa näkyykin tehdyn merkintöjä (kaikki adjektiivit alleviivattu), mikä viittaa läksyntekoon. Takakannen mukaan tässä Lyyrillisessä sarjassa saivat erillisillä runokirjoillaan äänensä kuuluviin myös Z.Topelius,  Ilmari Cajanus, Eino Leino, ja Niilo V. Wainio.

  







Joissakin isoäitieni kirjoissa on ystävättärien tekemiä kauniita kiehkuraisia omistuskirjoituksia. Itse sain isoisän kookkaalla vinolla käsialalla vetäistyn, kannustavaksi tarkoitetun omistuskirjoitustekstin kirjaan, jonka isovanhempani lähettivät kuultuaan että olin päässyt oppikouluun. Kirja oli suuri, painava, liitupaperille painettu juhlateos, kannessa kullanvärisin kirjaimin Parasta Topeliusta. Kirja oli silloin minusta tylsyyden huippu, enkä koskaan olekaan sitä lukenut. Mutta mukana se kulkee, onhan siinä minulle osoitettu omistuskirjoitus. Vanhempi veljeni, joka taas sai isoäidiltä, hartaalta lukijalta, ylioppilaslahjaksi Lääkäri Tähkän muistelmat I-II , ei ollut yhtä lojaali kuin minä, ja nauroimmekin yhdessä lahjalle aivan katketaksemme, ja sitten veljeni hävitti tai häivytti kirjat jonnekin.
     Kerran tässä sain antikka.netistä tilaamani runokirjan, jossa oli nuoren miehen kirjoittama omistuskirjoitus tyttöystävälle/morsiamelle/nuorelle vaimolle. Päivämäärä oli jokin merkityksellinen ja vuosi 1977. Mietin, miksi kirja oli divarissa. Olivatko he eronneet? Oliko runokirjan saanut kuollut vai oliko hän piittaamaton? Toivoin melkein, että nimet ja kirjoitus olisi leikattu pois, kuten usein divari-kirjoissa näkee.
      Yhden sortin huippua on ollut myös se, kun eräs kirjailijatuttuni löysi divarin hyllystä kaikki omat kirjansa, joissa oli hänen kälylleen tekemänsä omistuskirjoitukset. Käly eli kyllä ja oli hyvissä voimissa. Voi olla että yhteydenpito viileni.
      Itse en ole kirjoittanut yleensä omistuskirjoituksia muihin kuin itse kirjoittamiini ja lahjaksi antamiini kirjoihin. Olen ajatellut, että on sitten helpompi viedä divariin, jos haluaa. Tätä pidemmälle on mennyt eräs tuttuni, jolla on tapana ojentaa joulukortitkin kädestä käteen niin, että kuori kortteineen ovat puhtaan kirjoittamattomat, "koska toinen voi sitten halutessaan käyttää ne vielä ja lähettää eteenpäin."
      Romaanien alussa tietysti pistää silmään, jos kirjailija on "omistanut" kirjansa jollekulle tai joillekuille. Jos kirja kertoo jonkun jo menehtyneen - traagisesti menehtyneen- ihmisen koskettavan ja poikkeuksellisen elämäntarinan, ymmärrän että koko tarina "omistetaan"  kunnianosoituksena hänen muistolleen. Mutta entä ne tapaukset, joissa romsku tai novellikokoelma on omistettu puolisolle tai koko joukolle etunimeltä mainittuja kavereita? (Ei kai kukaan sentään kustannustoimittajaa..?)  Sellaiset omistukset herättävät joskus ristiriitaisia tunteita. Vähän kuin olisi kuokkimassa sisäpiirin juhlissa? Kuitenkin: kirjahan on julkaistu. Se makaa myyntipöydillä odottamassa ketä tahansa.  Siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on kansien välissä, kirjailijan ja hänen tekstinsä välinen napanuora on katkaistu, ja kirja on lähetetty "kaiken maailman ihmisten" käsiin ja omistukseen. Mielessään kirjailija voi tietysti edelleen tietää ja ajatella mitä vain - kuten monet kirjailijat tekevätkin.