VÄLIKOHTAUS VÄLIPÄIVÄNÄ

Tämä on pieni kirjallinen välipala, jonka aihe tulee tositapahtumista. Näin on nimittin  käynyt talossamme ennenkin - ja jopa eri talossa kuin nykyinen. Ja aina joulun aikaan.
     Unkarilainen kirjailija István Örkény (1912-79) on  kirjannut samankaltaisen tapahtuman Budapestissa 1967, siitä edempänä.
      Jo toistamiseen tämä asia tapahtui kodissamme yllättäen ja aamuyöllä, tai aamun varhaisina tunteina, silminnäkijöitä ei ole. Aamuyöhän on kummallista aikaa, silloin kuulemma usein lapsetkin syntyvät, ja toisaalta vanhat kuolevat. Aamuyöllä aineenvaihdunnallemmekin kaiketi tapahtuu jonkinlainen "kellojen" siirto. Tahaton herääminen kello kolmen ja neljän välillä on harvoin mukavaa, poikkeuksena vain esimerkiksi kaunis toukokuun aamu ja innostunut lähtö linturetkelle. Kuulemani mukaan yökyöpeleinä kirjoittavat kirjailijatkin vääntäytyvät nukkumaan viimein kolmen maissa. Ja virkuimmat heräävät tuottamaan taas pari tuntia myöhemmin.
      Mutta se maaginen aamuyön hetki, jota jotkut nimittävät jopa suden hetkeksi. Silloin tapahtuu. Edellisellä kerralla en herännyt, mutta viime yönä rysäys sai minut heti avaamaan silmäni. On hämmästyttävää, miten unenpöpperöisenä ja herätettynäkin on samantien arvaavinaan, mistä ääni tulee: a) murtomies kohloaa, b) taulu on pudonnut, c) astiankuivauskaapin hylly petti, d) lintu lensi ikkunaan (ei, ei yöllä joulukuussa), e) kristallikruunu rysähti alas (ei, hurjempi räiske ja kilinä kuin nyt). Ja niinpä niin - jälleen kerran - paljastui että amaryllis (amaryllis belladonna) (kuvassa) oli yön pimeydessä heittäytynyt alas ikkunalaudalta. Se retkotti suuressa hatussaan pitkin pituuttaan, kasvot vasten harmaita lattialankkuja. Mikäli kyseessä oli itsemurhayritys, se oli tällä kertaa jäänyt yritykseksi, sillä kukkavana oli edelleen ehjä ja juuret olivat pysyneet  multapaakussa. Edellisellä kerralla sen sijaan itsetuhoinen joulukukkamme heittäytyi alas sellaisella vimmalla, että aamulla nähtävillä oli vain murskautunut kasvi ja säpäleiksi mennyt, multaa yltympäriinsä singonnut ruukku. Tapahtumapaikka eristettiin teipeillä ja uhrin ääriviivat piirrettiin liidulla lattiaan. Tehtiin tutkinta, oliko amaryllis kenties työnnetty alas hyllyltä (sen vieressä majaili aggressiivisen oloinen kaktus) vai oliko kukkaparka päättänyt itse päivänsä. Ilmeisesti oli (päättänyt itse).
        István Örkény´illä on ainutlaatuisessa todistusaineistossaan, kokoelmassa Minuuttinovelleja (suom. Juhani Huotari, Atena 2002) noin puolentoista sivun selonteko Jakomielinen tulppaani. Se alkaa tutun tuntuisesti: " Kukapa olisi uskonut?/ Se ei koskaan valittanut ja sitä oli siunattu hyvällä terveydellä; sen sipuli työnsi jo seitsemättä vuotta kukkaa eläkeläisopettajan ikkunalla. Se oli juuri täydessä kukassa ja oli edellisenä iltana vielä kunnolla pölyttänyt eminsä ja käynyt rauhallisena levolle. Viideltä aamulla - kukat heräävät varhain - se heittäytyi viidennen kerroksen ikkunasta alas kadulle." 
Tässä tapauksessa poliisi lähtee olettamuksesta, että joku on heittänyt tulppaanin ruukkuineen  alas surmaamistarkoituksessa, ja kuulustelee opettajapariskuntaa, joka kuitenkin vakuuttaa syyttömyyttään. Hehän olivat päinvastoin ihailleet ja rakastaneet kukkaansa! Jopa naapuri, everstiluutnantti, todistaa pariskunnan puolesta. "Itsetuhoinen tulppaani oli karmiininpunainen, sulkeutunut luonne, joka eli naapurien mukaan vain itselleen, joten pettymyksille tai mielenjärkytyksille se ei ollut alttiina. Miksi se siis halusi luopua elämästä?" Asia selviää vasta muutaman viikon kuluttua, kun everstiluutnantin rouva siivoaa parvekettaan ja löytää sieltä tulppaanin jäähyväiskirjeen, johon on horjuvalla käsialalla kirjoitettu: " Kun luette tämän kirjeen, en ole enää elävien kirjoissa. Herra opettaja, hyvä Irma-täti, antakaa anteeksi. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En halua enää olla tulppaani."