TYÖHUONE

Viimeisimmässä Kirjailija-lehdessä (4/2017) Anu Kaaja kertoo työskentelytavoistaan sarjassa Oma huone. Aihe on tuttu. Se on koluttu ja kaluttu (enkä tarkoita pelkästään Virginia Woolfia ja Simone de Beauvoiria) ja koettu. Nykyisessä elämäntilanteessani minulla on käytössäni oma huone -  kokonainen talo - olisin haukkonut henkeäni joskus moisesta ylellisyydestä - mutta ironista kyllä, se ei silti liity kirjoittamiseen - edesautakaan sitä? - enää?
      Muistan joskus Runar Schildt parkaa (1888-1925), joka ajautui itsemurhaan kirjoittamattomuutensa plus ylettömän ankaran itsekritiikkinsä takia. Niin ainakin kerrotaan. Jopa hänen kustantajansa oli järjestänyt hänelle "täydelliset olosuhteet" Italian Caprilla, mutta tekstiä ei vain tullut. Kirjoitusrauha Caprilla ilmaisen huvilan rauhassa kuulostaa hyvältä, mutta ehkä se juuri oli väärää lääkettä S:lle, myrkkyä suorastaan.

      Kirjoittaminen on olotila, sisäinen huone, jonka rauhaa ja yksityisyyttä on vaalittava niin että ympäristö tilana menettää merkityksensä, katoaa aivan. Kirjoittava ihminen ei ole siellä, missä hän kirjoittaa. Miksi siis mennä kirjoittaamaan johonkin kauniiseen paikkaan? Tai ulkomaille? Huh, ainakin omasta puolestani viimeisenä ulkomaille, ellei oleskelu olisi todella pitkä. Kirjoituspaikan on mielestäni oltava täysin tuttu, neutraali, vailla mitään ulkoisia virikkeitä ja huomion kiinnittäjiä. Parasta on, jos voi kirjoittaa kotona hiljaisuudessa, ikkunan edessä, ja välillä ikkunasta katsoa mitään erityistä näkemättä kymmenen kilometrin päähän johonkin vihreänsameanharmaaseen horisonttiin. Ei siis mielellään mitään tiiliseinään tuijottamista, vaikka huone muuten voikin muistuttaa selliä.
      Täysi hiljaisuus ja yksinäisyys, se on ja on ollut minun työhuoneeni.
      En voisi kuvitella kirjoittavani kahvilassa. En junassa. En virallisessa työtilassa. Sain tässä kerran - ja olen mahdollisuudesta kiitollinen - suuren hienon työhuoneen Helsingin kirjailijatalo Villa Kivestä. Kaksi suurta ikkunaa Töölönlahdelle, kohti Oopperaa, Finlandia-taloa, Kansallismuseota ja Eduskuntataloa. Vaikka se oli etuoikeus, en pystynyt kirjoittamaan siellä juuri mitään. Ahdisti olla oven takana huoneessa "vankina" ja tulla välillä ulos huoneesta (mm. vessassa käynti "yhteistiloissa" keittiössä) ja tervehtiä käytävällä jotakuta toista ystävällisesti tervehtivää kirjoittajaa. Oli olo kuin munituslaitoksessa. Liian julkinen ja sosiaalinen ja määritelty paikka, vaikka harvoin näki ketään, kuuli vain ovien naksahtelun. Kerran oli pöydälleni  ilmestynyt viesti: "Ikkunat pesty". Kavahdin! Ja kesäkuukausina Töölönlahden takaa Hesperian puistosta kaikui kaamea möly ja möykkä, kun ihmiset siellä zumpasivat. En tainnut istua Villa Kivessä kuin vajaan vuoden sovitusta kolmesta.
      Kirjailija-lehden jutussa Anu Kaaja kertoo oman huoneensa olevan siellä, missä hänen läppärinsä on. Ja se taas johtuu erään hänen opettajansa antamasta neuvosta: " Kannattaa opetella työskentelemään missä tahansa".
Kallistun lukemaan tämän niin, että opettaja on neuvonut avaamaan läppärin nimenomaan julkisissa tiloissa. Myös jutun viitekuvat ovat latte-kuppeja ja kahvila-kaupunki-näkymiä.
      Tekee mieli kertoa aivan muunlaisesta "missä tahansa"-käsitteestä. Samoin kuin siitä, että ennen "missä tahansa"-kysymystä on polttavimpana kysymys "missä raossa?" "millä välillä?" "milloin?". Toisin sanoen muisteleva katsaus vähemmän sofistikoituneeseen työhuone-historiaani alkaen vuodesta 1979.

      Muinoin kuulin, kun professori Annamari Sarajas loihe lausumaan: " Vain olosuhteita uhmaten tehdyssä työssä tutkijan tahto punnitaan". Painoin tuon patetialla lausutun mietteen mieleeni, vaihtaen vain sanat 'tutkijan tahto' muotoon 'taiteilijan tahto'. On onnellista, suuresti onnellista, jos ja kun tahto on niin palava, että se löytää ratkaisuja kirjoittamiselle "missä tahansa". Sillä ykköskysymys " missä välissä?" ei sen sijaan aina ratkea edes tahdonvoimalla. Jossain elämänvaiheessa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, työrauhaa, ei vain järjesty. Elin parhaat kirjoitusvuoteni niin, että hoidin samalla kolme peräkkäin syntynyttä lasta ja pakkasin ja purin huushollimme muuttokuormia pitkin Suomea, Itä-Lappia myöten. Jossain vaiheessa tuli autonratin päivittäinen ja taksikuskimainen pyöritys, sillä asuimme aina sivussa, kaukana kouluista ja kaupoista ja harrastuspaikoista.
Aina silloin olivat kuitenkin metsät ympärillä ja niitten hiljaisuus, kirjoitin mielessäni kun kuljin siellä ison koiramme kanssa. On mahdollista, että olisin niinä vuosina kirjoittanut enemmän ja laajemmin, jos olisin saanut yksinoloa, "omaa tilaa ja huonetta", mutta toisaalta: pakko on paras muusa, ja jos on tunti ja vartti aikaa kirjoittaa, kirjoittamiseen on ruvettava heti, kun aika alkaa juosta.

vaatehuone

      Huomaan ettei työhuoneista juuri ole kuvia. Sellaista ei tule ajatelleeksi. Riittää kun on ikkuna, pöytä, tuoli ja kone. Kirjoittaessa on aivan muualla kuin siellä missä kirjoittaa. Joskus sitä taas huomaa, että vaikka silloin ja silloin katseli tamminkaisten pörräämistä vasten persikanväristä iltataivasta Unkarissa, siellä ei ollut silloin, vaan vasta nyt, tässä kirjoituspöytänsä äärellä.

sauna

      Ensimmäinen "oma huoneeni" oli työtilaksi muutettu vaatehuone. Kirjoitin kun pirpanat nukkuivat. Lappiin muutettuamme kustantajani Otavasta soitti ja sanoi etten saa laittaa kaikkea luovuuttani lapsiin vaan minun on pantava heidät hoitoon ja ruvettava "tosissaan kirjoittamaan." Lasten päivähoito ei koilliskairalla niin vain onnistu, mutta sätkyäni hillitäkseen mieheni keksi auttaa ja vei sähköpatterin pienen ulkosaunamme eteiseen. Voisin kirjoittaa siellä, kone pakkilaatikolla, "kun ehdin". Talvi oli ankara, ja huolimatta patterista ja ulkovaatteista ja sudenkarvahatusta, kangistuin kylmästä ja tärisin hypotermian partaalla pakkilaatikon ja koneen äärellä.

murhamiehen mökki

       Onneksi jo vuoden päästä Urjalassa, Lounais-Hämeessä, pääsin kirjoittamaan pitäjän kuuluisimman murhamiehen Kalle Suomisen kotimökkiin, joka arkipäivä kahdeksi tai kolmeksi tunniksi. Äärimmäisen epäitsekäs ja monitaitoinen maalaistalon nuori tytär tuli hoitamaan lapsia ja teki jopa minulle voileivät evääksi. Yhden kevät- ja kesäkauden se onni kesti, mutta tuotti myös tulosta. En muista mökin sisätiloista mitään: Kirjoitin! Ja koska elettiin vielä sähkökoneitakin edeltävää aikaa, mitään kommervenkkejä ei tarvittu, ei edes pistorasiaa.

vintti

       Tutuimmaksi tullut "oma huone" on minulle ollut aina makuuhuoneen nurkka. Ei se ole huono tila. Kirjoittaminenhan ei vaadi kuin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Huone kuin huone. Tämä näkymä  on yksi Hämeenlinnan ajan huoneista, nukuimme siellä vinon peltikaton alla kuin pulut pesässään. Katto sänkyjen ja kirjoituspöydän yläpuolella oli niin matalalla, ettei siellä niin vain ponnahdettu seisomaan.
        Kun vähän myöhemmin jo asuimme omassa suuressa kylmässä talossamme, työtilastani, makuuhuoneen pitkältä sivupöydältä näkyi ohutrimaisten puisten kaihtimien raoista alas alakerrokseen ja ulos suurensuuresta ikkunasta, sinne toivomaani kaukaiseen sameanvihreään etäisyyteen, ja kirjoitin paljon, kaikesta huolimatta, ainakin niissä olosuhteissa, jossakin ihmeellisessä välissä, käsittämättömän tiivistyneessä "aikaikkunassa", kuten konsulttikielellä nykyisin sanottaisiin.
Jokahetkisenä seuranani ja seurailijanani ja seuraajanani oli niinä vuosina labradorinnoutaja, joka tuijotti minua herkeämättä kun kirjoitin. Se ei häriintynyt edes siitä, kun kerran panin tuon taiteilijabaskerin sen päähän. Kummallista, miten eläimen seura ei häiritse. Ei silloinkaan, kun se kuorsaa, tai pieree.

Torikatu

Hämeenlinnassa sain myös vuokratuksi kerran pikkurahalla huoneen, jonka ikkunasta oli se  kaipaamani kymmenen kilometrin näkyvyys ei mihinkään erityiseen. Ja keväällä kaikki peittyi ihanaan, puhtaassa tuulessa hulmuavaan lehmusten lehvien paljouteen! Tuo Torikadun pikku huone on rakkaassa muistossa mielessäni. Olihan se täydellinen työtila: oma rikkumaton rauha ja tila. Koskaan en nähnyt ketään rappukäytävässä, ja vaikka olisin nähnytkin lyhyt nyökkäys ja hämäläinen pidättyvyys olisi riittänyt. Täysin anonyymiä, täysin vapaata. Kirjoittamisen välillä huilasin joskus maaten vetoisalla lattialla, harmaalla muovimatolla, Hesari päälläni lämmikkeenä (formaatti oli silloin niin suuri, että lehteä saattoi käyttää peittona). Ajattelin siellä, typötyhjässä huoneessa (paitsi tietysti pöytä, tuoli ja kone), että tästä ei kodikkuus parane!
      2000-luvun alussa hommasin hetkeksi työhuoneen kaupungin kuvataiteilijoitten työhuonekommuuni Paperihuoneesta, yhdestä keskustan ränsistyneistä, 1800-luvun vanhoista

homehuone

puutaloista. Huoneeni oli homeen turmelema, mutta sen ikkunasta oli hieno näkymä vanhan kirjaston puistoon. Puistonäkymä: joku valkohapsi vanhus ilmestyi joka ikinen aamu istumaan pitkäksi aikaa penkin päähän silmieni eteen, teki minut kumman surulliseksi, ja home haisi, ja tulivat ne "yhteisasumisen" angstit, joihin myöhemmin törmäsin toisessa "virallisessa taiteilijoiden työyhteisössä" Villa Kivessä. Niinpä kiitin ja lähdin pois.

Viimeinen osoitteeni kaupungissa, Hattelmalan harjun kupeella, oli kaunein paikka jossa olen aikuisena asunut. Ns. kirjastostamme, kapeasta tilasta jossa pidin kirjoituspöytääni hyllyjen välissä, näkyi ikkunasta harjulle vievä niitty, ja siellä esimerkiksi kerran tuo sateen kastelema kukkiva tuomi. Katselin puita miettiessäni ja kaikesta siitä levollisuudesta ja etäisyydestä johtui mieleeni paljon runoa ja tarinaa.

ll

 
 

.