KUSTAVIN KUKKOJA KOOLLA

Volter Kilpi,
Alastalon salissa I- II,

Otava 1933,
vuoden 1965 painos.


Nyt se on sitten tehty: luettu  Alastalon salissa I ja II. Melkein kuin olisin suorittanut jonkin keskenjääneen tutkinnon. Kaksikymmenvuotiaana koetin tuota yli 800 sivun lukupakettia ensimmäisen kerran, mutta uuvahdin jo kuuluisalle piippuhyllylle ensimmäisen osan alussa. Nelikymmenvuotiaana perin romaanit sukulaisen kuolinpesästä  ja ryhdyin uuteen yritykseen. Taas piippuhyllyn kohdalla tuli parempaa tekemistä ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Mutta nyt, nyt onnistui. Kiitos Matti Klingen. Klinge nimittäin kertoeli lokakuun Kuukausiliitteessä (Hesari), että hän lukee rentoutuakseen vaimonsa kanssa iltaisin vuorotellen ääneen Alastaloa. Tästä mieheni, juridiikassa jo sitkeäksi lukijaksi kouliintunut henkilö, kiinnostui ja ehdotti että ryhtyisimme samaan. Vai yllytinkö minä? En muista, mutta uteliaan innostuneina aloimme yhdessä lukea, viisi sivua per nenä. Ensimmäinen osa meni mukavasti, mutta  myöhemmin, kakkososan raskaissa aallokoissa olin - jo kolmannen kerran - antamassa periksi, mutta mies oli innostuksen aallonharjalla ja jatkoimme, mikä oli hyvä. Mies luki välillä puolestani, jopa 20 sivua kerralla. Hän suolsi Kilpeä kuin äidinkieltään.

Alastalohan on hauska kirja. Jokin kohta naurattaa jopa seuraavanakin ja vielä sitäkin seuraavana päivänä. Hauskuus tulee Kilven rakkaudesta henkilöihinsä hänen kuvatessaan esimerkiksi näitten turhamaisuutta, yksinkertaisuutta, tai sosiaalisen sivuun jäämisen pelkoa ja kauheutta.
       Alastalo ei kuitenkaan ole mitenkään syvällinen romaani, vaikka sitä joskus onkin innostuttu luonnehtimaan "syvissä vesissä soutavaksi". Joskus tuo soutu kyllä laahaa ja painaa vertauskuviensa moninkertaisuudessa ja samanaikaisuudessa niin, että lukeminen on kuin airojen kiskomista ankkurikivi pohjassa. Eteenpäin päästään vain vaivoin, todella 'vuovaamalla' Kilven suosimaa verbiä käyttääkseni.
      Uskaltaudun myös sanomaan - Kilven kanonisoinnista huolimatta - että kakkososa on pitkitetty, ja sen, erikseenkin julkaistu, 13.luku, satu Albatross-aluksen kapteenista ja retarista,  ylipitkä ja lapsellinen. Olkoonkin, että tarinan teema, ystävän uskollisuus, on hieno.  Alastalon salissa istujat saattavat hekin vaikuttaa nykyajasta katsottuna lapsenomaisen hartaalta kuulijakunnalta. Tai no, kyllähän satu rikastumisesta aina luo hartautta. Hievahtamattahan mekin kuulisimme tarinaa kymmenien miljoonien lottovoittajasta. Toki myös Alastalossa istuvien käyttäytyminen on nykyaikaa pidättyväisempää, sosiaalisesti määritellympää, siveellisempää ja normitetumpaa. Maailma on todellakin ollut toinen, niin kuvitteellisten tapahtumien aikaan 1840-luvulla että myös Kilven kirjoitusajankohtana 1930-luvulla.
       Kilven paikoin ihan vimmainenkin suomen kielen generointi, omien sanojen keksiminen, on välillä rasittavan itsetarkoituksellista. Toisaalta - ja 'toisaalta'-sanaa on Kilven kohdalla käytettävä ('viljeltävä', sanoisi hän) useinkin - toisaalta millintarkka kuvaukseen jumittaminen nostaa välillä huumorin herkkuja tarjolle. Sillä keinoin tulee tosiaan ainutlaatuisen 'tajunnanvirtaisesti' ja visuaalisesti kuvatuksi esimerkiksi "huulten joutilas hörppä ja niuku ja kouru", johon Eenokki Karjamaan on suunsa aseteltava, jotta kynän kankea käyttö ja allekirjoitus hoituu Alastalon laatimaan parkki-sopimukseen. 

Alastalo 1993

      Niin, kuten kaikki tiedämme - ja sellaistahan ei pidä koskaan eikä ainakaan tässä edellyttää tai olettaa - Alastalon salissa-romaanin kehyskertomus on Kustavin talollisten merikapteenien kokoontuminen Hermann Mattssonin taloon, Alastalon komeaan saliin, sopimaan yhteisvaroin rakennettavasta kolmimastoisesta parkkilaivasta. Kapteenit ovat pitäjän mahtimiehiä, koska kullakin on myös maaomaisuutta. Sellainen varallisuus tuo sosiaalista statusta. Status on tärkeää. Se on aina ollut, ja on, mutta tuohon aikaan asemaan ei päässyt pelkällä rahalla. Oli oltava myös sukua, taustaa, askeleen painavuutta, ja itsetunnon "fasuunaa". Kapteenien kävely lattialankkujen poikki on kuin kukkojen ja rotukukkojen esittely. Myös siihen on sääntönsä, istuutuuko peräseinän sohvalle, peräti keinutuoliin, vai seinänvierustoille asetelluille tuoleille, ja mihin kohtaan. 
      Kukkojen keskellä, verkkaisen piipunvalinnan ja muun neuvonpidon lomassa vilahtaa myös kaksi naista, Alastalon emäntä, toimelias Eevastiina ja tytär Siviä. He tuovat miehille kahvia ja rinkelipullaa, totivettä ja lopuksi pitoruokia, räätinkejä. Naisten läsnäollessa ei juuri puhella, mutta Siviän suloisuus herkistää etenkin Härkäniemen "sedän" mielen. Naiset on kuvattu äärimmäisen yksiulotteisesti ja sovinistisesti. Mutta tämä ei olekaan heidän romaaninsa, eikä laajempien ihmissuhteiden, vaan keskenään toimivien, rakastettavan persoonallisten miesten kuvaus.                                                                                           
       On suorastaan kadehdittavaa, kuinka ehyt näitten miesten maailma on. Jokaisella on tarkka paikkansa niin kirkonpenkissä kuin yhteisössä. Elämällä on sääntöjen ja noudatettujen tapojen luomat turvallisen selkeät puitteet. Asema ja arvostus näyttää tuottavan kaikille mielihyvää. Vain Pukkila, Petter Pihlman, pullikoi lukkoon lyötyjä asteikkoja vastaan, kateuttaan ja alemmuudentunnettaan, jonkinlaista neuroottisuuttaan, mutta kyllä  myös tarkkasilmäisyyttään ja älykkyyttään. Hänen "kohtauksiinsa" suhtaudutaan kuitenkin järkkymättömästi ja ikään kuin asiaan kuuluvina, kuin lapsen uhmaisuuteen. Ja niin turhautunut Pukkila taas joksikin hetkeksi vaikenee. 
       Mielenkiintoista on lukea tuosta maailmasta käsin luotujen kauppayhteyksien

Laiva-votiivi Kustavin kirkossa 

kansainvälisyydestä 1840-luvun Länsi-Suomessa. Alastalossa olivat posliinit ja tyttären puvun silkki Englannin Hullista, joltakin arkiselta kauppamatkalta tuodut, Antwerpenistä ja Lübeckistä saattoi isäntä-kapteeni ostaa piipun, ja Pietarin ja Tukholman reissut olivat pelkkiä lähivesillä puljaamisia. Nyt hankinnassa olevalla parkilla aiotaan lähteä Atlantin yli Rioon kahvia hakemaan. Suomi ei todellakaan ole auennut ulkomaailmalle vasta "meidän aikanamme". Länsirannikolta on reissattu maailman meriä ja käyty ulkomaankauppaa jo parisataa vuotta. Tehtiinpä Pohjanmaalta tervakauppaa Amsterdamiin ja Lontooseen jo niinkin aikaisin kuin 1600-luvulla. 

Kilpi sanoi kirjoittaneensa Alastalon "tulevaisuudelle", tuleville lukijoille. Ehkäpä pieni joukko innostuu hänen sanaleikistään jatkossakin? Onhan innostujia nytkin. Alastalon salissa-kirjat näkyy saavan myös e-kirjana. Kesäisin pidetään Kustavissa Kilpi-päiviä. Kirjailija ei tällaisesta erityisharrastajien suosiosta olisi varmaankaan yllättynyt. Sanoihan hän itse, että Cervantes ja Shakespeare nousevat kirjailijoina hänen rinnalleen. Niin sanoakseen täytyy miehellä olla melkoisesti  fasuunaa.
        En usko enää lukevani Alastaloa uudelleen, luin sen nyt riittävän intensiivisesti. Sinne vain takaisin ylähyllyn rauhaan muhoileva Härkäniemi, kierroksilla käyvä Pukkila, yksinkertainen Karjamaa, viisas mutta myös koominen Alastalo, herkkänahkainen Lahdenperä, ylimysmäinen Langholma sekä kaikki muut sohvalla tai seinän perukoilla istuneet Kustavin kapteenit.
Monta päivää pyörivät mielessäni uudet oppimani, usein toistellut sanat torkottaa, tihuviltaan, laimiska, pukspröötti, piuvattu, sääripiiput, sisukiehumat, viljellä (esim. leukaa= puhua), jne.
Tiedän etten pääse niistä enää täysin eroon, voi unohtaa siis. Sillä omalla erikoisella tavallaan Alastalon sali pysyy kyllä muistijäljessä.