Tein uuden tutustumisen neurologi Oliver Sacksin (1933-2015) kirjaan The Mind's Eye (2010). Joskus sellainen kannattaa. Ensimmmäinen lukukerta saattaa jostain syystä jäädä kesken - mutta onneksi kirja odottaa. Sitten koittaa sen aika. Kun luen lukemisen arvoista kirjaa, annan sille kaiken huomioni ja keskittymiseni.
Kirjaa kääntäessään suomentaja on joutunut pohdiskelemaan kirjan nimeä, ja päätynyt (taikka kustannustoimittaja on päätynyt) aika kömpelöön ja yksioikoiseen Kirjailija joka kadotti kirjaimet (2011) Kuvaus afasian kokeneesta kirjailijasta on kuitenkin vain yksi monista potilastapauksista, eikä kirjassa pohdita kirjailijuutta ja sen ongelmia.
Sacks kuvaa ihmisaivojen kykyä toimia ja palautua vakavien vaurioiden, kuten puhumisen, lukutaidon - ja ennen kaikkea näkökyvyn menettämisen - jälkeen. Vauriot johtuvat potilaitten kokemista afasioista. Näennäisestä "nollapisteestä" aloittaneitten potilaitten toipuminen tuo esiin kysymyksiä, miten ihminen oppii lukemaan ja muistamaan? Miten tunnistamme asioita, joita emme ole nähneet pitkään aikaan? Mitä näkeminen oikein on, entä puhe? Miten ihminen näkee "sielunsa silmin"?
Kaikki Oliver Sacksin kirjat ovat olleet valtavan kiehtovia, koska hänen kykynsä ja ansionsa on ollut olla ruohonjuuritason tarkkasilmäinen ja -kuuloinen havainnoija, tinkimättömästi tiedemies, ja potilailleen omistautunut lämmin ja epäsovinnainen ihminen. Sacks kertoo avoimesti myös omasta vakavasta sairastumisestaan silmäkasvaimeen.
Afasiasta on monia erilaisia muotoja sen mukaan, missä aivojen osassa vaurio esiintyy.
Niin sanotussa globaalissa eli täydellisessä afasiassa henkilö menettää kykynsä puhua ja ymmärtää puhetta, lukea, kirjoittaa, jopa käyttää sanoja omassa ajattelussaan, tai kyvyn nähdä unia.
Monet kuitenkin toipuvat afasiasta joko kokonaan tai osittain.
Kuitenkin - ja tämä on hämmästyttävää ja tärkeää - "joillakin potilailla, vaikka he ovat täysin kykenemättömiä puhumaan tai ymmärtämään puhetta, älylliset kyvyt voivat säilyä vahingoittumattomina - kyky ajatella loogisesti ja systemaattisesti, kyky suunnitella ja muistaa, ennakoida ja tehdä olettamuksia."
Tästä, sanojen yhteydestä ajatteluun, luin suuren mielihyvän, voin sanoa: sykähdyttävän ilon vallassa, sillä vihdoinkin sain tietoa kysymyksestä, jota olen joitakin kertoja itsekseni pohtinut jo opiskeluajoista alkaen: Ajatteleeko ihminen sanoin? Edellyttääkö ajattelu ja muistaminen sanoja?
Sacks kertoo Jacques Lordat nimisestä merkittävästä ranskalaisesta fysiologista 1800-luvun alkuvuosilta. Lordat koki itse afasian ja antoi siitä aivan uudenlaisen ja epäsovinnaisen kuvauksen:
"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa lähes kaikki sanat muuttuivat käsittämättömiksi. Ja ne harvat sanat, jotka vielä ymmärsin, olivat lähes käyttökelvottomia, koska en enää pystynyt muistamaan miten niitä piti yhdistää ideoiden esittämiseksi. - - En pystynyt enää ymmärtämään toisten ideoita, sillä sama muistinmenetys, joka esti minua puhumasta, teki minusta kyvyttömän ymmärtämään kuulemiani ääniä riittävän nopeasti, jotta olisin pystynyt ymmärtämään niitten merkityksen. - - Sisimmässäni tunsin samoin kuin aina ennenkin. Mainitsemani henkinen eristyneisyys, surullisuuteni, kärsimäni vamma ja siitä johtuva tyhmyyden vaikutelma saivat monet uskomaan älyllisten kykyjeni heikentyneen. - - Minulla oli tapana keskustella mielessäni itseni kanssa elämäntyöstäni ja rakastamistani tutkimuksista. Ajatteleminen ei tuottanut minulle minkäänlaisia vaikeuksia. - - Muistin tosiasiat, periaatteet, uskonkappaleet, abstraktit ideat yhtä hyvin kuin aiemmin terveenä. - - Minun oli tehtävä se johtopäätös, että mielen sisäiseen toimintaan ei tarvita sanoja."
Painotin viimeistä lausetta kirjoittamalla sen lihavoituna. Sillä sinä se tuli, vahvistus omille mietteilleni: Ajattelu ei ole sanoja.
Pohdiskeluni alkoi tietoisesti eräästä tenttikirjasta, jonka sain syksyllä 1974, toisen opiskeluvuoteni alkaessa eteeni. Kirja oli/on kaiketi jonkinlainen 'klassikko', sillä siitä näkyy otetun uusia painoksia vuosikymmenestä toiseen. Ensimmäisen kerran se julkaistiin Yhdysvalloissa jo 1939 (!).
S.I.Hayakawa, Language in Thought and Action (suom. Ajattelun ja toiminnan kieli).
Ärsyynnyin heti nähdessäni kirjan nimen esittämän väitteen: Ajattelun kieli? Vaikken ollut ennen kuin hämärästi pohtinut asiaa, vastustin heti tällaista epätieteellisen tuntuista heittoa. Ja vieläpä (oppi)kirjan nimenä.
Nyt kun katselin uudelleen tätä protestoimaani (en lukenut sitä tenttiin, eikä siitä juuri mitään taidettu kysyäkään) kirjaa (vuoden 1966 painos) sieltä täältä, se vaikutti rikkiviisaalta, heppoisen tuntuiselta yleisesitykseltä yleissemantiikan (merkitysopin) alalta, eli se keskittyi leksikkoon, sanastoon. Epätieteellisyydessään noloilta tuntuivat sen henkilökohtaiset kannanotot politiikkaan ja uskontoon.
Onneksi semantiikka on jo edennyt kauas Hayakawan käsityksistä. Mikäli tätä kirjaa edes voi lukea semantiikkaa koskeviin kirjoihin. Ennemminkin se vaikuttaa sosiologiselta esitykseltä kielen (=sanaston) käytöstä arkipuheessa, mainonnassa ja mediassa (Hayakawa: 'lehtikielessä'.)
En olisi uskonut "palaavani" enää lyhyestikään tämän opuksen ääreen, mutta ainahan kannattaa muistikuviaan tarkistaa. Silmäilin kirjaa nyt antikvariaatissa. Se oli täynnä jonkun tunnollisen opiskelijan alleviivauksia.
Pidän sanoja esineinä, palikoina, joita rakennellaan; ne ovat vain symboleja (kaikkine konnotaatioineen), joita järjen hitaat härkävankkurit kuljettavat. Abstrakteimmillaan ajattelu ei ole edes visuaalista, vaikka visuaaliset tekijät yhdessä mielikuvituksen kanssa ovatkin yhteydessä muistamiseen ja ajatteluun (Sacks). Luovassa ajatelussa, kuten kirjoittamisessa, on oman kokemukseni mukaan sanoja (yhtäkään sanaa) suorastaan vahingollista päästää mieleensä häiritsemään. Sanat estävät siinä vaiheessa ajattelua. Joitakin kertoja olen "saanut" kokonaisen kertomuksen oivalluksen omaisessa muodossa, mutta varonut ryhtymästä sanoittamaan sitä ennen kuin on sellaisen aika. Mielen katse ei näe eikä tarvitse sanoja. Sanat ovat ihmisten välisiä sopimuksia ja niitä tarvitaan yhteydessä toisiin.
