PUHETTA YÖSSÄ

Jatko-osa eiliseen (27.5.) blogiin Korituoli:


PUHETTA  YÖSSÄ

                (vinjetti Virpi Talvitie) 

Sohva puhuu pimeässä huoneessa:

   - No niin, tässä me olemme koko perhe:

sohva, pöytä, kaksi nojatuolia ja ratiseva korituoli. Älä ratise niin kauheasti, korituoli.

    Korituoli nurkasta: - Pakko ratista. Tein töitä koko illan ja nyt ratisuttaa. 

    Nojatuoli sohvan viereltä: - Hanki pehmusteita. 

    Toinen nojatuoli: - Jos myötäilee ja on hiljaa, istujat viihtyvät eikä tuolin tarvitse myöhemmin vääntelehtiä. 

    Korituoli päästää räjähtävän ratinan, aivan kuin joku taas istuutuisi sen syvään punottuun syliin. Sohva ja nojatuoli puhisevat.

    - Sano sinäkin jotain, pöytä, että tässä päästään nukkumaan! sohva käskee. 

    Kuun valo paistaa pöydän tummaaan lasiseen pintaan, pöytä nukkuu.

    - Tyyny huomisesta alkaen korituoliin niin pauke loppuu! sohvaa määrää. 

    Tyyny huutaa toisesta nojatuolista: - Minua ei heitellä!

    Korituoli höristää kuuloaan. Tyyny ei ole tainnut ennen huutaa. Ääni tuntuu tulevan kaukaa, mutta on silti voimakas, kuin joutsenen tai hanhen töräys järven selältä. Hän ei ole meikäläisiä, korituoli tuuma. Mutta en minäkään mikään tomppeli mööpeli ole. Minut on sentään tehty pajusta. 

    Ajatellessaan pajua, äitiään, ja puronvartta, kotiaan, korituolin on pakko päästää aivan tolkuton ritinä ja ratina, se ihan keikkuu hetken. 

    - Toivottavasti tuo häirikkö siirretään mahdollisimman pian vintille tai kirpputorille, sohva jupisee. 

     Nojatuoli opettaa:

    - Kun on yö, täällä ollaan hiljaa, korituoli. Katso maalauksia, mattoa ja kirjahyllyä, arvokasta jalkalamppua ja meitä, perhettäsi sohvaryhmää, me kaikki olemme siivosti ja liikkumatta. Olemme pelkät möhkäleet. Ei täällä heilu kuin kuun valo. Päivisin voimme hillitysti narista, pölytä tai kolahtaa, jos meitä nostetaan, mutta emme koskaan, koskaan rätise ja räjähtele omia aikojamme!

    Korituoli vetäytyy punoksiinsa. Sen ei tarvitse kuunnella niitä, jotka on tehty sahanpurusta, lumpusta, vietereistä ja polyesteristä. 

    Tyyny yltyy puhumaan:

    - Ajatelkaa, että minä olin kerran lintu! Elin meren luodolla untuvina, höyheninä, sulkina ja unelmina. Lensin! Siitä minun ihana ilmantäyteyteni, johon lapsikin voi painaa päänsä hymyillen, silmät raollaan, ja nukahtaa. 

    Nojatuolit ja soha mulkaisevat toisiaan pöydän ylitse.

    - Hän on runollinen, sohva kuuluttaa. 

    Mutta tyyny jatkaa korituolille:

    - Olen minäkin nukkunut, en keksi muuta selitystä elämälleni: kaikki päiväni ovat muuttuneeet uneksi. Korvalliseni on täynä muistoja unista. Ilot ja surut uppoavat tyynyyn, hiki, veri ja kyyneleet. Onneksi en ole kova ja litteä, vaan olen möyheä höyhenistä. Tuuli puhaltaa yhä untuvissani, ja sulat ratisevat hellästi, kun niihin puskee pään. Sen kuulee, kun tyyntyy, tyynystyy, siis tyynyyn syvällisesti tutustuu. 

    Korituoli on kuunnellut tyynyä hiiskumatta. Se rasahtaa:

    - Vaikka olen juureton enkä enää tee lehteä, ymmärrän luonnollisen puheesi, se kiittää ystäväänsä. 

- On minussakin vielä jotain puronvarresta, tuulesta ja auringosta, hangen säihkeestä ja veden solinasta. Luulen että minussa on ollut joskus linnunpesä, siis pajukossa, joka ennen olin, se kertoo. 

    - Muokattuja tässä olemme kumpikin, tyyny sanoo.

    Nojatuolit, sohva ja pöytä tuijottavat toisiaan piirissä. Ne eivät ymmärrrä, mitä paukkuva pajukorituoli ja pöllyävä tyyny keskenään puhuvat. Kuun keila siirtyy matolle. Sohvakalusto jää täyteen pimeään. 

    Mutta äkkiä näkyy, että tyyny hyppii valoläikän poikki kohti korituolia. Ei kuulu ääntäkään, kun se pomppaa punottuun tuoliin. 

    Korituoli mennä vaappuu nyt kohti verantaa. Se keikahtaa laidalta laidalle ja etenee. Arvoitukseksi jää, miten se yhdessä tyynyn kanssa saa lukitun oven auki. 

    Verannalle ne kaksi kuitenkin pääsevät ja sinne jäävät. Siellä on mukavaa rempseän räsymaton ja leppoisan puusohvan kanssa. Kaikki tyynyt verannalla ovat käsinkirjailtuja, tomuisia ja runsaan höyhenisiä. Ikkunat ja ovi ovat usein auki ja päivä paistaa sisään lehtevän puun läpi. Linnut pulisevat räystäällä. Talvella pakkanen ritisee laseissa ja syksyllä ja keväällä valuvat sateet ja tuuli musisoi peltikatolla. Korituoli ja tyyny istuvat sylityksin, niillä riittää juttua. Joskus tuoli ratisee kuin hytkyisi naurusta. Kesällä ne riehaantuvat ja mennä keikkuvat ulos heinikkoon omenapuitten alle. 

    Sellaisesta eivät sohva, nojatuolit ja raskas kiiltävä pöytä tiedä mitään. Tuskin ne edes uskoisivat, jos kuulisivat. 

(kokoelmasta Siitä ei kukaan tiedä, Tammi 2005.)