KORITUOLI

Aina joskus, useinkin, on tässä vuosien varrella tullut antologioitten ja oppikirjojen tekijöiltä julkaisuluvan pyyntöjä joihinkin jo julkaistuihin teksteihini. Niin taas viime viikolla, pitkästä aikaa, tupsahti viesti, että mm. kertomustani Puhetta yössä  (kokoelmasta Siitä ei kukaan tiedä, Tammi 2005) haluttaisiin käyttää jossakin.
    Kesti hämmästyttävän monta sekuntia ennen kuin muistin tuon jutun. (Olen aina kovasti ihmetellyt kirjailijoita, jotka kehuskelevat "etteivät muista mitä ovat kirjoittaneet".) No, vaikken todellakaan kirjoittamisiani aktiivisesti muistele, toki kaiken muistan kuitenkin.Olenhan joskus seurustellut tekstien, itsekunkin, kanssa yhtä antautuneesti kuin keskustelisin ihmisen kanssa.

Pikku kertomuksen keskeinen hahmo on korituoli.

Minulla oli kerran korituoli. On se vieläkin, pienen vinttihuoneemme nurkassa. Vieraat voivat heittää sen syliin vaatteensa kun käyvät nukkumaan. Entiseen vetreään ja vireään hahmoonsa verrattuna korituoli on nykyisin hiljainen ja haalistunut. Se on vanhentunut, myös.
   
Huomasin muistelevani  korituolia yöllä valvoessani.
     Ostin sen yllättäen ja yhtäkkiä - mutta iloisin ja varmoin mielin - 18-vuotiaana, heti ensimmäisenä syksynä kun olin lähtenyt opiskelemaan. Investointi oli uhkarohkea, sillä vuosittain pankista anottu valtion takaama opintolaina venyi 'pakollisten kulujen' jälkeen lähinnä ruisleivän, maidon ja kaurapuuron ostoon.
     Kävelin halki Turun pajutuoli selässäni kuin suuri punottu koppakuoriainen. Koska tuoli näytti muodoltaan entisaikojen alumiiniselta istuinkylpypunkalta, rupesin sanomaan sitä kuhnepunkaksi.

     Kuhnepunkka on nähnyt kaikki asuinhuoneeni ja kotini, ja siinä ovat istuneet kaikki nuoruuteni ystävät, myös poikaystävät (tämän seikan panin aikoinaan merkille), sekä myöhemmin kaikki lapseni, vauvaiästä alkaen.

     Aina kesiksi meidän oli kuhnepunkan kanssa lähdettävä opiskelukämpästä. Kävelin korituoli selässäni taas koppakuoriaisena kohti rautatieasemaa ja järjestin meille kummallekin kyydin, eri vaunuissa. "Tänne vaan!" rahtipuolella huudettiin. Punosten välistä pujotettiin rautalanka ja vanerilappu HÄMEENLINNA, ja punkka siirtyi sujuvasti  tavaravaunuun. Siellä se "istui" pimeässä ja teki matkaa. Sitten vanerilapussa luki jälleen TURKU - ja pari vuotta myöhemmin HELSINKI. Niin mutkatonta oli tavarankuljetus 70-luvulla. Nykyisin ei taitaisi tulla kuuloonkaan että tärkeä ja halpa homma hoituu rautalangan pätkällä ja käsin kirjoitetulla vanerin palalla.

Korituolillani oli/on aivan omat erityiset "tapansa". Se piti meteliä. Parikymmentä ensimmäistä vuotta olivat suorastaan räjähtävän ratisevia. Heräilin aina välillä öisin, kun pajupunokset palautuivat poikkeuksellisen kuuluvasti päivän rasituksista. Joskus tuoli oikein heilui. Joku ystävistäni kysyi, eikö minua kammota, "kun tuntuu niin kuin joku istuisi siinä". Kumma kyllä, vaikka olen ylivarustettu mielikuvituksella, korituolin öiset (ja päiväisetkin) "kohtaukset" olivat minusta vain aivan luonnollisia ja asiaankuuluvia.

Kun kirjoitin Puhetta yössä, tuskin ajattelin omaa korituoliani. Ja ajattelin tietysti. Aiheita kun syntyy myös päähänpistoista. Ne varsinkin ovat hauskoja: päähänpisto tuolista - päähänpisto kertomuksesta.
   Huomenna siis tähän, tämän öisen pulinan päätteeksi, lukemiseksi: Puhetta yössä: