Kun äiti kuolee, hänestä kirjoitetaan kirja. Äiti on silloin ikään kuin "valmis". Tytär kirjoittaa, poika kirjoittaa. Äidistä kertoessaan he (ehkä) huomaamattaan kirjoittavat eniten itsestään, asenteestaan elämään ja toiseen ihmiseen.
Pari viikkoa sitten äitienpäivänä mieleeni tuli äskettäin ilmestyneitä kirjoja, joissa avoimesti tunnustetaan, että äitiä on ikävä, aina hetkittäin, joskus, ja taas uudelleen.
Kaikista käy ilmi, että ymmärtääkseen itseään, on ymmärrettävä äitiään. Ote ei ole populaaripsykologinen, vaan henkilökohtaisesti rakastava. Kiitollisuus ja ikävä nousevat elämän kaikki värit näkevästä rakkauden tunteesta.
Eero Huovinen (Äitiä ikävä, WSOY 2019) menetti äitinsä jo 9-vuotiaana. Hän on kirjaansa varten tutkiskellut paitsi lapsuudenmuistojaan, myös vanhempiensa välistä kirjeenvaihtoa ja äitinsä päiväkirjoja.
Samannimisen kirjan, Äitiä ikävä, on julkaissut Pia Ingström (Schildts, 2010). Ingström kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi, mutta kertomansa taustaksi ja pohjaksi hän vyöryttää niin paljon ajankuvaa, että itse fokus, äiti, hukkuu välillä laverteluun tai jää kokonaan sivuun. Ingström kuvaa turhankin paljon itseään (esimerkiksi pitkä I osa (kuvaavalta) nimeltään Minä itse). Hän kirjoittaakin: "Halusi tai ei, kaikesta mitä on tehnyt irrottautuakseen omasta äidistään, - - , muodostuu vain kehä hänen ympärilleen". Ingström on saanut rikkaat eväät äidiltään, ja niitä hän katselee ja pohtii.Äidin, oman ja ainoan laatuaan olevan, saattelusta vanhuuteen ja kuolemaan asti, kertovat arvostavasti ja rakastavasti kirjoissaan Merete Mazzarella, Juhlista kotiin (Tammi 1993) ja Hannu Mäkelä, Äiti (Otava 1999).
Kun kirjoitetaan äidistä, kirjoitetaankin mitä henkilökohtaisimmasta aiheesta ja henkilöstä. Kuitenkin vain subjektiivisesti koetusta voi kirjoittaa niin, että se nousee yleispäteväksi ja koskettaa myös lukijoita ja näitten tunteita ja kokemuksia.
Tässä on hyvän kirjallisuuden, hyvän ilmaisutaidon, sisäistämisen, kypsyyden, ja kirjoittamisen voiman paikka.
En voi lakata ihailemasta sen karua ja lämmintä rehellisyyttä. Pennanen ei ole kirjoittanut runoja "kirjoittaakseen runoja", vaan hän on kirjoittanut runot jotka elämä on hänelle elämisellä antanut. Ne ovat niin "yksinkertaisia", niin selkeitä ja syviä, että silmäni yhä kostuvat, kun niitä vuodesta toiseen luen, aina joskus, tarvitsen. Runot ovat otsikoimattomia. Lähes viimeisin runo puhuu äidistä:
Sinä otat minut vastaan.
Et torju.
Annat levätä.
Sinun luonasi minun ei tarvitse enää
soittaa puhelimella,
ei juoda viiniä,
ei pyydellä,
ei mennä, ei tulla, ei ottaa vastaan,
ei esittää mielipiteitä
(ei suullisesti eikä kirjallisesti)
ei tarvitse istua kirjoituskoneen ääressä.
Sinä vartioit untani,
painajaiset eivät pääse sisään.
Ja hitaasti, sävyisästi,
ruumiini hajoaa
takaisin sinuun,
takaisin maahan ja elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti