ERAKKOUS

Joskus lehdessä on juttu 'yksinäisestä ihmisestä'. Mietin, miten hän on 'yksinäinen', jos hänestä on tehty juttu. Hänellähän täytyy olla kontakti johonkin ihmiseen, tai jopa ihmisiin, jotka tietävät ja tuntevat hänet. Todella, konkreettisesti yksinäisen ihmisen olemassaolosta ei kukaan tiedä voidakseen tehdä hänestä juttua.

Ainakin eksistentiaalisesti me kaikki olemme yksinäisiä. "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin. / Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot" (V.A.Koskenniemi).

Kun puhutaan erakkoudesta 'elämäntapana' vedetään raja yksinäisyyteen päin. "Erakkous on vapaaehtoista", "Erakko ei kärsi yksinäisyydestä". Erakko siis nauttii jatkuvasti siitä 'hyvästä yksinäisyydestä', jota me ei-erakotkin aina silloin tällöin tai vähän väliä kaipaamme ja tarvitsemme.

Näin talvella ohikävellessäni asematunnelissa Rosebudin ikkunassa kirjan Erakot (Milla Peltonen, Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita, Into 2020). Menin ja ostin sen. Luinkin sen. Enkä enää usko erakkoihin.

        Yksikään kirjassa kuvatuista henkilöistä ei ole mielestäni erakko. Onpa mukana joitakin, joita pidän huomattavasti sosiaalisempina, liikkuvampina, aktiivisempina ja ihmisten parissa oleilevampina kuin itseäni, Helsingissä tavanomaisesti asuvaa kirjoittavaa ärmättiä (vanha erakon synonyymi, etenkin merkityksessä 'pahansisuinen'.) (Erakoita on siis pidetty pahansisuisina?!).
       Eräs näistä "erakoista" jopa maailmanmatkailee aina välillä, kun elämä syrjässä ja Suomessa alkaa rassata. Perhettä käy kylässä.
       Harvinaisen yksinkilvoittelun etuoikeuden saanut ortodoksinen erakkomunkki Valtimolla tapaa kesäkautena paljon vierailijoita ja matkailijoita, jotka tulevat pihapiiriin kahvittelemaan ja katsomaan ikoninäyttelyä. Vuoden ympäri hän kirjoittaa blogia. Bloggaaminen, some-yhteys, on nyky-erakoiden tapa olla yksin - sekä yhdessä, kukaties mahdollisimman monien kanssa.
       Kertomukset menneiden aikojen Lapin kultaerakoista ja muista erämaassa yksin pikku tuvissaan tai turvemajassaan selviytyvistä ja elelevistä miehistä eivät nekään oikeastaan kerro erakoista. Miehet puuhastelevat ja viihtyvät itsekseen syrjässä, "oman itsensä herrana", mutta ilahtuvat satunnaisesta juttuseurasta ja joku heistä soutaa useinkin metsän kätköistä vierailulle mukavaan maalaistaloon, jossa rupatella ja saa kahvia ja pullaa. Heitä käydään haastattelemassa ja heistä kirjoitetaan lehtijuttuja.
     Se, mikä näitä ns. erakoita yhdstää, on asuminen syrjässä. Kaikki nyky-erakot tosin asustelevat maantien kupeessa. Aina pääsee omalla tai naapurin autolla kylille kauppaan tai uimahalliin pesulle.
'Kausierakoksi' itseään nimittävä asuu talvet vaimonsa kanssa Helsingissä, kesät hän kirjoittelee ja bloggaa yksin Lapissa. Herää kysymys: Eivätkö kaikki kirjailijat sitten ole erakoita? Jopa vuoden ympäri, myös talvisin?!

Ajattelen, että täysi, täydellinen erakkous, ei ole vapaaehtoista. Se on jotain hirvittävän rankkaa, johon voi ajautua tai suistua vaiklapa mielenterveyden häiriön takia. Muistan japanilaisen sotilaan, joka piileskeli viidakossa 40 vuotta, koska hän luuli maailmansodan yhä jatkuvan.

Ihmiselle on enemmän tai vähemmän vahingoksi olla ypöyksin. Harva sitä kestää. Isäni tapasi sanoa, että "epätyydyttäväkin seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan". Yksinäisyys välillä on hyväksi ja hyvää, mutta jos se vain jatkuu jatkumistaan, se alkaa murentaa ihmistä.

Halu eristäytyä maailmasta ja linnoittautua kotiinsa tuo taiteen parista mieleeni esimerkiksi amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) ja suomalaisen taidemaalarin Einar Ilmonin (1880-1946).
Ilmoni palasi taideopintojensa jälkeen Helsingistä vanhempiensa taloon Kangasalle, missä hän asui sisarensa Ainon kanssa kuolemaansa asti, taloudellisesti niukoissa oloissa. Mutta eikö hänellä sittenkin ollut kaikki tarpeellinen: taide, luonto, rakas läheinen sisar, hiljainen rauhallinen elämä? Eikö sellainen olekin jollekin ihmiselle, juuri jollekin, riittävästi, jopa yllinkyllin?!