Hämmästyn, etten ollut koskaan maailmankirjallisuuden merellä rantautunut suurelle ihmeelliselle mantereelle nimeltä Karen Blixenin kertomukset.
Nyt olen. Ja viime yönä huomasin, että jopa unennäkööni liittyi selostus "Karen Blixenin kielellä" - tai jollain sen tapaisella, Blixeniähän ei voi jäljitellä.
Lausahtihan Dagens Nyheterinkin arvostelija 1950-luvulla: "Karen Blixen ei muistuta ketään aikamme kirjailijaa - näin voi sanoa, eikä hänellä ole edes yhtään lähellä olevaa edeltäjää. Sopii toivoa, ettei hän myöskään saa seuraajia. Ylenmäärin persoonallista ei pidä jäljitellä eikä sitä v o i jäljitellä, koska se ei ole täydellisesti järjellä tavoitettavissa."
Minulla oli myös vääriä käsityksiä Karen Blixenistä, oik. paronitar Karen Christiane von Blixen-Fineckestä, s. Dinesen, 1885-1963. Kirjailijanimenään hän käytti myös miehen nimeä Isak Dinesen, saadakseen paremmin uransa alussa, 1900-luvun ensi vuosina, tekstejään läpi kustantajalta. - Luulin hänen saaneen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei saanut, vaikka läheltä liippasi. Hemingway sai, 1954, ja totesi että Blixen olisi ansainnut sen paremmin. - Luulin että hän kuoli Afrikassa mieheltään saamaansa kuppaan (tietolähde: amerikkalainen elokuva vuodelta 1985). Ei kuollut. Suolistosairauden vuoksi tehty leikkaus epäonnistui ja Blixen alkoi riutua fyysisesti ja lopulta itse asiassa nääntyi nälkään.
Kävin kauan sitten Blixenin Tanskan kodissa, Rungstadtlundisssa lähellä Kööpenhaminaa. Se oli hänen äitinsä suvun maatila, jossa Blixen asui lähdettyään lopullisesti Keniasta Tanskaan vuonna 1931. Perhetausta oli yläluokkaista, värikästä ja arroganttia. Opas kertoi, että kun Blixenin isä löydettiin yläkerrasta hirttäytyneeenä, vaimo kuittasi uutisen hymähtämällä: "Upseerina hänen olisi pitänyt ymmärtää ampua itsensä."
Kun aloitin kokoelmasta Seitsemän salaperäistä tarinaa ja siitä umpimähkään kertomuksella Uneksijat, häkellyin kerronnan suggestiivisuudesta, aistimusvoimaisuudesta ja sadun kaltaisesta salaperäisestä loistosta. Niin, sadun. Blixen kuuluu tarinankertojien ikiaikaiseen heimoon (ovatko he jo kuolleet sukupuuttoon?). Sadun keinojahan ovat käyttäneet myös niin Gogol kuin Kafka, sekä lukuisat runoilijat ja kuvataiteilijat. Aidon sadun voima (lumous & pelottavuus) on se, että se näyttää, unien lailla, välähdyksiä todellisesta sisäisestä maailmasta. - Karen Blixen fabuloi kuin itämainen sadunkertoja, mutta toisessa kertomuksessa hän on jo siirtynyt jonnekin vallan muualle, ajassa ja paikassa. Hänellä on kyky terävään ja syvältä leikkaavaan ihmiskuvaukseen, mutta samanhetkisesti hänen tarinansa välkähtelee niin leikkisästi ja jopa seikkailullisesti, ettei kertomus koskaan pysähdy mihinkään pitkästyttävään ja vain puoliksi ajateltuun. Blixen on aina selväpiirteinen ja määrätietoinen. Hän höystää tarinoitaan mystiikalla, symboliikalla ja filosofialla, mutta niin, että kaikki yhdessä tuottaa lukijalle paitsi henkistä, myös esteettistä mielihyvää.
Jonkin juoksutuksen kohdalla minua huvitti, miten veitsenterällä hän vie kertomustaan: pienikin lipsahdus, niin oltaisiin banaalin viihdekirjallisuuden kuvastossa. Mutta ei, vähäisintäkään lipsahdusta ei tapahdu. Mikä uhkarohkeus ja varmuus! Ja huumorintaju - myös tässä?
Kertomukset alkavat usein ikään kuin jonkun toisen suulla: "Mira Jama kertoi tämän tarinan" --", "Muuan vanha aateliasnainen kertoi tämän tarinan--", "Tanskalaiset kertovat monia kauniita tarinoita pienestä Hirschholmin kaupungista--", "Keskustelun kuluessa vanha paroni von Brackel kertoi minulle seuraavan tarinan--". Tai joskus suoralla puhuttelulla: " Hyvät lukijat, minä en halua houkutella teitä lukemaan mitään sellaista, mikä voisi myöhemmin tuottaa teille pettymyksen."
Houkutteleva vetäisy tarinaan voi olla myös alkukuva: " Vuonna 1863 oli muuan dhow matkalla yöllä täysikuun aikaan Lanusta Sansibariin ja se purjehti rannikon suuntaisesti meripeninkulman päässä mantereesta." Tai:" Augustus von Schimmelmann, raskasmielisyyteen taipuvainen nuori tanskalainen aatelismies, oli kirjeenkirjoituspuuhissa myllynkivestä tehdyn pöytänsä ääressä."
Eniten - ehkä koko ajan - Blixen kirjoittaa rakkaudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja ehkä erityisesti kuolemasta, vaikkei koskaan suoraan, vaan toisinaan vasta kertomuksen viimeisissä kappaleissa. Kuolema on väliseinä, josta jokainen kohtalonsa omaisesti astuu: joko odotettuun elämän toteen käymiseen ilossa ja rakkaudessa (esim. Babetten pidot ja Kummitushevoset) tai levottomuuteen ja täyttymättömään kaipaukseen (Erakot).
Suomennoksina (tanskasta ja englannista) Blixenin kertomuksia on 1900-luvun alussa kirjoitetuista 60-luvulle. Pidän antoisimpina 1950-luvun tarinoita. Sen sijaan postuumina 1963 julkaistu Blixenin viimeinen kirjoitustyö Ehrengard on minusta hämmentävän hajanainen ja rakenteeton. Taikka sitten en ole ymmärtänyt. Sanoihan kirjailija itsekin: "On kertomukselle eduksi, ettei sitä ymmärretä kuin puoliksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti