SELATTUA VAI LUETTUA

Olen aina ihmeissäni kun kuulen joidenkuiden kertovan, että he lukevat joka kesä Seitsemän veljestä tai Alastalon salissa I-II.
Onko se mahdollista?
Itse luen hyvin harvoin kirjan kannesta kanteen kahteen kertaan. Jos kirja on hyvä, lukunopeuteni hidastuu ja intensiteetti tihenee. Jo siinä hetkessä opin ulkoa kirjan parhaat kohdat, joihin voin palata myöhemmin kuin hyvän ystävän luo. Mutta että kymmeniä kertoja alusta loppuun? Ja joka kesä? Miksei marraskuu tai maaliskuu?
     Minusta kirja on luettava hitaasti, jos se on hyvä. Jos on kyse kaunokirjallisuudesta, en arvosta tippaakaan ohjeistuksia "miten kehittyä nopeaksi lukijaksi". Hyvä lukutaito on minusta sitä, että nopeus vaihtelee tilanteen mukaisesti kuin autolla ajossa. On myös arvostus hyvää kirjailijaa kohtaan, että hänen tekstiinsä keskitytään, eikä porhalleta sivuja eteenpäin kuin vauhdikkaalla ruohonleikkurilla.
     Kustannusmaailmassa on fraasi "Ei koko munaa tarvitse syödä tietääkseen että se on mätä".  Jos teksti herättää kiinnostusta, se luetaan lähemmin, ja jos se päätetään ottaa ohjelmaan, se luetaan huolella (niin ainakin oli joskus tapana). Ollessani vielä nuori kustannustoimittaja 70-luvun lopulla tein tunnollista käännös- ja kielitarkastusta jopa Morgan Kane-niteille, kunnes esimieheni herätti minut hullutuksesta. " Nää on kuule niitä kirjoja, jotka menee suoraan painokoneeseen!".

                                                                     

 

Gunnar Björlingin runokirjat olen lukenut irtolehtipainoksiksi, mutta siitä on jo kauan aikaa. Sen sijaan Suomi-englanti-suomi-sanakirja pysyy herkeämättä näppösissäni, painos painokselta. En kysele sanoja netistä. Lehteilen niitä esiin sanakirjoista. Viimeisimmästä suomi-englanti-suomestani puuttuvat jo Y- ja W-aakkoset. Lehtikaalimainen olemus ja muukin havaittava vanhanaikaistuminen on saanut minut nyt tekemään päätöksen: On hankittava uusi! 
        Vessapaperin pehmeäksi selattu on myös koulu- ja opiskeluaikojeni englannin sanakirja, vanha konkari Riikonen - Tuomikoski. Sen kanssa menin jopa välillä illalla sänkyyn rentoutumaan. Kädessäni oli kynänpätkä, jolla alleviivasin sanakirjan jakelemia esimerkkilauseita: "Suu puhtaaksi!", "Kirjoittaa harmistuneena yleisönosastoon", "Menköön hirteen!", "Mättää mahaansa, kaataa kurkkuunsa, selvittää lopulta rästit", "Lukuhevonen, päähänpänttääjä, pinko", "1)Erittäin hermostunut henkilö 2)jazz-tanssija", "Hekumoida piinallisissa yksityiskohdissa, kasata kauhuja", "Kalamainen, epäilyttävä ihminen", "Kumikaula, utelias matkustaja", "Menehtyä levottomuuteen", "En helkkarissa tiedä sitä", "Hankalaa väkeä", "Tärvellä perinpohjaisesti esim. runo esittämällä se huonosti".
       Halki vuosikymmenten on kuitenkin säilynyt muistissa enkunmaikan ohje: Varokaa sanakirjan makuisia ilmauksia. Niinpä silloin tällöin, kirjoittaessani kirjettä englantia äidinkielenään puhuvalle, tarkistan sanan vivahteita englanti-englanti-sanakirjasta. Ostin tuon kunnianarvoisen tiiliskiven -95 Cambridgestä ja sen teksti on niin pientä printtiä, että joudun lukulasien lisäksi käyttämään suurennuslasia. Yleensä en tule hullua hurskaammaksi.

Kalifornialaiset ystäväni hämmästyivät kun näkivät muusiksi lehteillyn sanakirjani. He eivät koskaan olleet tulleet ajatelleeksi, että sellaista voi tarvita. Näytin heille myös rivistön muun kielisiä sanakirjojani. Siinä ne seisoivat kirjahyllyllä ryhdikkäinä ja palveluvalmiina. Joskus niitten neuvot menevät epäilemättäkin viisi senttiä pieleen; oma kielikorva kun on suomalaisugrilaista tekoa, eivätkä sanakirjojen laatijat yleensä anna yhtä selventäviä esimerkkilauseita kuin Riikonen & Tuomikoski. Mutta aina niitten seurassa turvallisuudentunne kuitenkin lisääntyy ja maailma tuntuu jotenkin järjestyneeltä. Kyllä sanakirjan kuin sanakirjan voisi ottaa vaikka yöpöydälleen ja sitten selailla sitä yön unettomina yksinäisinä hetkinä. Ei liian jännittävää ja hereillä pitävää, ei syvällistä eikä tunne-elämää häiritsevää; ja silmätkin saisivat hyppiä vähän minne sattuu.