IHMINEN JA DIAGNOOSI

Kukaan ei tietenkään enää käytä sellaisia sanoja kuin äpärä, neekeri, vanhapiika. Ihmisarvoa kunnioitetaan , eikä ketään nimitetä sen mukaan, ovatko hänen vanhempansa solmineet avioliiton, mikä hänen ihonvärinsä on, tai onko hän sattunut löytämään ja ottamaan itselleen elämäntoverin.
     Kuitenkin arkisessa ja virallisessa puheessa käytellään sanoja, joilla leimataan ihmisen persoona samalla kun puhutaan jostain aivan muusta. Ihmisestä tehdään esimerkiksi hänen sairautensa. Skitsifreenikko, dementikko, diabeetikko.
     Miksi ei sitten syövikkö ja peräpukamikko? Siksikö, että me toki ymmärrämme, ettei syöpää sairastava ihminen ole syöpä, eikä peräpukamia poteva pukama. Reumankin saanut on reumapotilas tai reumaa sairastava, ei reumakko.
     Kukaan ihminen ei ole sairautensa. Sairaus ei ole ihmisen identiteetti.

Kirjallisuudessa sairausnimikkeitä ei anneta, vaan ihmiset elävät elämäänsä ja vaikuttavat toisiinsa reaktioittensa ja tapahtumien kautta. Lukemisen arvoinen kirjallisuus on sitä että ihminen näytetään ihmisenä erilaisine puolineen mutta jotain aina jää myös (ihmisen) salaisuudeksi. Kirjallisuudessa ei olla -nikkoja tai -tikkoja.
     Sairautta ja hulluutta ja häiriötä kirjallisuudessa tietysti riittää, paljon. Ihmiset ovat aina jollain lailla valuvikaisia. Joskus lukija saattaa jopa kirjailijasta itsestään olla haistavinaan jonkinlaista viitettä johonkin mielenterveyshäiriöön, anoreksiaan tai narsistisuuteen. Kylmän ja lämpimän sydämen tunnistaa. Kyynisyyden myrkky vaikuttaa kirjailijasta lukijaan salakavalammin. Turhamaisuutemme luulee sitä joskus älykkyydeksi. Huumori taas on mielestäni parempi puntari ihmisen henkisestä kypsyydestä kuin henkevyys.
     Joitakin vuosia sitten kuulin tukholmalaisesta lukupiiristä, jossa kirjallisuutta harrastavat neurologit kokoontuivat toistensa kodeissa hyvän ruuan ja juoman ääreen jutustelemaan romaaneista löytämistään neurologisista sairauksista. Voi, miten mielelläni olisin ollut kärpäsenä katossa. Mahtaakohan kerho yhä kokoontua - muutenkin kuin hyvän ruuan ja juoman ääreen?

Dementiasta on viime vuosina kirjoitettu ja esitetty paljon näytelmiä ja elokuvia. Moni esityksistä kuvaa hupsuja hölmöileviä vanhuksia. Elokuvat taas leikkaavat draamallisia otoksia sairastuneen puolison äkillisestä oudosta käytöksestä. Asutaan merenrantatalossa ja vauraassa kodissa näkyvät flyygeli ja seiniä peittävät kirjahyllyt ja modernit maalaukset. Arkiset siisteysongelmat, rappeutuminen ja alennustila eivät mahdu tyylikkääseen tragediaan.
     John Bayleyn muistelmateos Alzheimerin tautiin sairastuneesta vaimostaan, filosofi Iris Murdochista, Elegia Irikselle (suom. Raija Mattila, WSOY 2001) on yksi mieleenjäävimmistä rakkaustarinoista, joita olen lukenut. Heidän hyvä, epäsovinnainen avioliittonsa alkoi 50-luvun Oxfordissa, missä nämä kaksi intellektuellia opiskelivat. Iriksellä olivat sukat makkaralla heidän ensi kerran kömpelösti rakastellessaan, ja jollain lailla boheemisti makkaralla oli koko heidän myöhempi elämänsäkin. Kirjassa Bayley muistelee sairauden tuomina surun päivinä heidän iloista "lapsenomaisuuttaan", jossa he esimerkiksi automatkoilla pulahtivat uimaan mihin tahansa näkemäänsä jokeen tai lammikkoon ("so much water on the planet"). Verkkaisiksi käyneillä kävelyretkillä John toistelee Irikselle entiseen tapaan heidän tuttuja puheenparsiaan ja Iris "pikkuisen hymyilee". Kun Iris, tuo maailman tuntema älykkö, kirjailija ja filosofi, nyt vain istuu ja katsoo tunnista toiseen TV:stä teletappeja, John kirjaa senkin tyynen hyväksyvästi kirjaansa. Voisi sanoa, - ellei se nykyisin tuntuisi vähän banaalilta - että he elivät muumimaisemmin kuin ehkä ketkään kirjoihin viedyt ihmiset koskaan. On mahdotonta, että Bayley olisi käyttänyt sanaa dementikko.