eli kuinka romaani kaartaa maaliin
Katsoin viime joulukuussa TV:stä Elisabeth Stroutin Pulizer-palkitun romaanin (2008) pohjalta tehdyn minisarjan Olive Kitteridge. Se oli virkistävän erilainen ja hyvä. Sitten tuli ns. "amerikkalainen loppu", happy end. Sillä nimellä kai on kutsuttava loppua, jossa nainen käpertyy onnesta huokaisten miehen kainaloon. Ja mikä tärkeää: tämä mies on miljonääri. Persoonana matikanmaikka Olive Kitteridge oli ollut kyyninen riivinrauta, joka laukoi suoria sanoja oikealle ja vasemmalle eikä perustanut niin sanotusta ystävällisestä käytöksestä; perheensäkin (lempeä apteekkarimies ja poika) parissa hän oli hymytön ja vihainen paistinpannun pesijä. Mies kuolee ja täydellisessä yksinäisyydessään Olive valmistelee jo itsemurhaakin. Mutta sitten onni kääntyy isolla autolla hänen talonsa ja kukkapenkkinsä viereen ja autosta astuu uusi paikkakuntalainen, mies, joka - kappas vaan - pyytää kylmäkiskoista naista päivälliselle. Jo parin tapaamiskerran jälkeen siihen asti penseä Olive rientää itse miehen talolle ja loppuelämän rakkaustarina voi alkaa.
Miksei Olive voinut vähitellen lämmetä ja ystävystyä miehen kanssa? Tai miksei hän vain jatkanut yksinäisenä niin kuin ennenkin? Tässä tapauksessa toivo paremmasta olisi ollut suurempi onni ja uskottavuus kuin pikkurouva-asetelma miehen kainalossa.
Hokkuspokkus-happy end tapahtuu esimerkiksi Anne Tylerin muuten niin jännän nasevassa romaanissa Elämän tikapuilla (suom. Kristiina Drews, Otava 1995) ja Carol Shieldsin muuten niin ravisuttelevassa romaanissa Ellei (suom. Hanna Tarkka, Otava 2003).
Tylerin tarinassa Delia, lääkärinrouva ja kolmen aikuistuneen lapsen äiti häipyy yllättäen eräänä lauantaiaamuna ja elää kokonaiset puolitoista vuotta teillä tietymättömillä, tarkemmin sanottuna siistissä vuokrahuoneessa, työskennellen sihteerinä asianajotoimistossa. (Suomessahan tällainen piilossa eläminen ei olisi mahdollista palkanmaksua varten vaaditun sotu-tunnuksen takia, aprikoin otsa kurtussa lukiessani). Paluu kotiin tuttuihin kuvioihin on sitten hämmästyttävän kepeä ja nopea, ja tuota pikaa jo " Sam kääntyi häneen päin, ja Delia pujahti peiton alle ja Sam veti hänet itseään vasten".
Shieldsillä on romaanissa niin ikään kolme aikuistunutta mutta kotona asuvaa lasta ja lääkärimies. Perheen tytär Norah katoaa äkillisesti ja elää vuoden päivät istuen mykkänä kerjäämässä Toronton kaduilla. Norah'n tapaus on niin järkyttävä, että olisi luullut sen riittävän pelkästään koko kirjan aiheeksi, mutta loppujen lopuksi Shields kirjoittaa melkein koko 316 sivuisen romaaninsa naisasiaa, nimenomaan naiskirjailija-asemaa. Norah on katalysaattori, jonka kautta äiti, Shieldsin alter ego, Reta Winters puhuu suunsa puhtaaksi naiskirjailijan aliarvostuksesta miesvaltaisessa kustannus- ja mediamaailmassa. Kaiken koetun kovan, piinan ja tuskan jälkeen pyörähdetään jälleen hyvin pikaisen oloisesti amerikkalaiseen happy endiin. Joku toimittaa käsistään palaneen Norahin sairaalaan, mistä tämä siirtyy kotiin entiseen tytönkamariinsa. (Norahin itsensä ei kuulla puhuvan kirjassa mitään.) "Päivä päivältä Norah toipuu meillä kotona, herää atomi atomilta ja suunnittelee tulevaa mielikuvituksensa kartalla. -- Voi olla, että hän alkaa syksyllä lukea luonnontieteitä McGillissä. Hän miettii sitä vielä. Nyt hän nukkuu. Muutkin nukkuvat, myös Muru, käpälät levällään keittiön lattialla, lämpimänä kauniin turkkinsa sisällä". Noinko helposti kaikki päättyy ja ratkeaa?
Niin kirjoissa kuin elokuvissa amerikkalainen maku vaatii onnellista loppua, mutta venäläinen maku vaatii onnetonta loppua, mieluiten kuolemaa; ainakin päähenkilön on lopuksi vaikka hoiperreltava yksin yöhön lumituiskuun, pakkaseen, pimeyteen.Kyllähän me tiedämme, kuinka Anna Karenina hyppäsi junan alle. Eikä taida uudempikaan venäläinen kirjallisuus ja elokuva suosia pehmoisia loppuja.
Euroopassa myös klassikot Goethen Wertheristä Gustav Flaubertin Rouva Bovaryyn päättyvät itsemurhaan.
Tänä talvena televisiossa esitettiin BBC:n mainio kooste Charles Dickensin romaaneista, missä päähenkilöitä odotti lopuksi kuolema, lohduton elämä, ja hulluksi tuleminen. Ainoastaan puhdassydäminen äiti ja katalista katalin roisto selvisivät. Dickens ei uskonut happy endeihin, eikä niitä häneltä vaadittu tai haluttu.
Dekkareissa ja saduissa juonivyyhti johtaa siihen, että paha paljastetaan ja syyllinen saa tuomionsa.
Itävaltalainen Bruno Bettelheim (1903-1990) menetti myöhemmin maailmanlaajuisen maineensa ja arvostuksensa psykoanalyytikkona, mutta eräältä osin hän onnistui. Teoksessaan The Uses of Enchantment: The Meaning and Importance of Fairy Tales, 1975 (Satujen lumous, suom. Mirja Rutanen, WSOY 1984) Bettelheim muistuttaa klassisten satujen merkityksestä kasvutarinoina, joihin lapset voivat samastua ja saada toivoa ja voimaa omassa itsenäistymisessään. Loppujen katharsikset tuli säilyttää, hyvän oli voitettava ja pahan saatava palkkansa. Ymmärrän tämän hyvin, kun muistan itseni jo alle kouluikäisenä hekumoimassa Hannu ja Kerttu-sadun viimeisen kuvan äärellä: lapset työntävät noita-akkaa uuniin ja tämä sätkyttelee koipiaan joutuessaan liekkien nielemäksi. Myös Lumikin loppu oli värisyttävän ihana: paha äitipuoli syöstään vuorelta rotkoon kuolemaan.
Suomessakin oli 1970-luvulla vallalla trendi, jonka mukaan satujen loppuja siivottiin nynnyiksi (esim. Punahilkan susi ei ollutkaan syönyt isoäitiä ym.) ja "raakojen satujen" sijasta lapsille tarjottiin "realistisia kirjoja" tyyliin ' Sanna menee hammaslääkäriin'.
Perinteisen romaanin määritelmän mukaan loppu on selkeä. Se ei aina päde moderniin monisyiseen romaaniin, joka ennemminkin lähtee seurauksesta kuin syystä ja kuvaa moniakin ajallisia ja temaattisia kerroksia. Kuitenkin lukija tunnistaa siinäkin hallitun kokonaisuuden. Romaani ei voi noin vain loppua, se olisi kuin pesäpallossa väliin jätetty syöttö ja mailan heitto ilmaan. Lukijan on saatava luottaa illuusioon loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti