HALU TAITEESEEN

Joel Haahtela,

Mistä maailmat alkavat. Otava 2017.


On tuttu sanonta - ja valitettavasti aika totta - että toisiaan tavatessaan kirjailijat puhuvat vain rahasta. Ainakaan he eivät puhu kirjallisuusteorioista.
    Joel Haahtelan taiteilijuutta kuvaavassa romaanissa Mistä maailmat alkavat sekä nuoret että vanhat kuvataiteilijat sen sijaan intoilevat, kiivailevat ja esitelmöivät kaiken aikaa taideteorioista. Taide abstraktioina täyttää heidän mielensä.

Joel Haahtelan aiemmat, sivumäärältään niukemmat romaanit, ovat mielenkiintoisesti muistuttaneet käännösromaaneja. Tätä seikkaa joku voisi pohtia pro gradussaan (ellei ole jo sellaista tehnytkin?): mikä on se klangi, joka erottaa junttiproosan ja käännösproosan toisistaan?
   Laumasta poikkeaminen on kuitenkin aina plussaa, joten hyvä että joku on lähtenyt kulkemaan myös sivistyksen ja estetiikan maaperällä.

Takakansitekstin mukaan kirja on "hurmaava taiteilijaromaani".
Minusta kirja on ennemminkin romaani halusta taiteeseen, sen älylliseen haltuunottoon. Siinä on aivan liikaa teoriaa ja liian vähän elämää. Päähenkilö Visa Lehtinen on kuin ulkoapäin liikuteltu paperinukke, jonka kautta kirjailija pääsee puhumaan kiinnostuksestaan taiteeseen. Varsinkin romaanin Italia-jaksossa voimistuu vaikutelma turistista taideaarteiden äärellä. Marrakeshissakin käydään lopuksi, lisää estetiikasta hurmioitunutta turismia.

Mitä 'taiteilijaromaani' sitten tarkoittaa? Minusta se on käsitteenä yhtä hankala kuin 'kristillinen romaani'. Ns. kristillinen romaanihan voi olla hengellisesti kuivunut hedelmä verrattuna johonkin "maailmalliseen" romskuun, joka herättää syvällisiä ajatuksia kertomalla ihmisistä maailmassa. Taiteilija taas tuo itsensä ilmi teoksessaan, siitä tulee kuvaus hänen persoonastaan. Muutenhan hän elää niin kuin kuka tahansa leivän purija ja vessassa kävijä.
      Paavo Rintala jo törmäsi 'taiteilijaromaani'-käsitteen sudenkuoppaan romaanissaan Jumala on kauneus (Otava 1959). Kirja kertoo liminkalaisesta taidemaalarista Vilho Lammesta, mutta sen Lammesta antamaa kuvaa kritisoitiin ankarasti, mistä syystä Rintala selittikin, että kyseessä ei olekaan taiteilijaromaani eikä edes taiteilijaelämäkerta, vaan kuvaus kauneuden kokemisesta. Tämän kauneuden kokemisen myötä kuitenkin myös itse Lammen tuotanto "löydettiin" ja hänet nostettiin yhdeksi 1930-luvun merkittävimmäksi taiteilijaksi.
Jos hyvin käy, Haahtelan kuvataide-innostus voi myös tarttua lukijaan. Kirja jakelee nimiä ja tärppejä. Esimerkiksi Tamburinin luento sakraalitaiteen symboleista on kiehtova tietoisku. Enemmän kuin eläytyvää Haahtelan teksti onkin ahkerasti opiskelevaa.

Yleisesti ottaen romaanit kertovat elämästä paremmin kuin tutkimukset. Mutta on hämmästyttävää huomata, että taiteilijan elämän ja persoonan kuvauksessa romaanimuotoa paremmin onnistuu joskus dokumentaarinen, "epätaiteellinen" elämäkerta. Kyse on - samoin kuin romaanissa - kirjoittajan kyvystä sisäistää aineistonsa.
Vincent van Gogh on Haahtelan romaanin ponnahduslauta ja voimanlähde, johon usein palataan. Nimenomaan "korvansa leikanneen" van Goghin ympärillä on jo yli sadan vuoden ajan kuhissut ihailijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja kirjoittavia psykiatreja. Uskottavimmin van Goghista on mielestäni kirjoittanut ranskalainen taidehistorijoitsija Pierre Cabanne, jonka dokumentoiva elämäkerta Vincent van Gogh (1961) on myös samannimisenä suomennettu (Weilin&Göös, 1965). Olematta hetkeäkään romantisoiva, yliampuva ja tavanomainen Cabanne raportoi herkän eläytyvästi ja puhuttelevasti van Goghin elämäntarinan ja sen myötä, siinä sisällä, antaa ikään kuin "tartunnan" van Goghin taiteesta. Kirjan luettuaan näkee hetken tutut tavalliset maisemat "uusin silmin". Näin kaiketi taide toimii ja tapahtuu!

Myös Franz Kafka kiehtoo Haahtelan romaanin henkilöitä. Samoin kuin van Goghin, myös Kafkan ympärillä on pian sadan vuoden ajan kuhissut ihailijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja pohdiskelevia psykiatreja. (Arviolta yli 15 000 teosta maailman valtakielillä.) Kafka on kova pala. Hänhän on jo kirjoittanut itsensä teoksiinsa. Tutkijat haluavat silti tutkia ja kirjoittaa tutkimuskohteestaan. Varsin kiinnostavasti ja vakuuttavasti on jälleen onnistunut ainakin dokumentaristi, epäromanttisesti ja epäsovinnaisesti aihepiirinsä sisäistänyt ja siksi innostavasti ja kuitenkin tiedemiesmäisen pedantisti kirjoittanut Ernst Pawel teoksessaan The Nightmare of Reason. A Life of Franz Kafka (suomeksi Franz Kafka, Otava 1989).

Tulisiko romaanit taiteilijoista ja taiteen olemuksesta siis siirtää kirjailijoilta tutkijoille?
Riippuu siitä, kumpi kirjoittaa paremmin. Ja tietysti siitä, kumpi lukijaa kiehtoo: taide sinänsä vaiko luovan ihmisen sisäinen maailma.
   Haahtelaa kiehtoo taide. Jos hän olisi kirjoittanut taiteilijasta eli tämän sisäisestä maailmasta, luovuudesta, hänen olisi kannattanut heittää fiktiivinen päähenkilönsä Visa Lehtinen menemään ja panna itsensä likoon kirjoittamalla yksikön 1.persoonassa. Tai sitten luodata säyseää Visaa syvemmältä. Eikö aistimusvoimainen veto ilmaisuun, väreihin ja muotoihin todellakaan antanut mitään viitteitä hänessä jo lapsena, kauan ennen lukioikäisenä nähtyä elokuvaa Vincent van Goghista?
Myös romaanin kronologinen jana on aivan liian pitkä ja saa rakenteen pahasti notkumaan. Muistilappumaiset merkinnät "John F.Kennedy ammuttiin", " hipit kulkivat San Fransiscossa", "Vanha vallattiin", "Koponen nai flyygelin päällä", "Allende tapettiin" ovat aivan irrallisia ja turhia. Tekee mieli myös valistaa, että 60-70-luvuilla nuoruuttaan eläneet eivät suunnitelleet tai edes haaveilleet reppureissaamisesta Neuvostoliittoon Chagallin Vibetskiin ja poikkeamisesta ehkä Tolstoin maatilallakin "ennen matkan jatkumista kohti Italian Assisia" - siis elleivät  he olisi olleet ansioituneita kommunisteja ja kuuluneet johonkin ystävyysseuraan tai tarkkaan valittuun ryhmään, joka olisi liikkunut valvottuna säädetyn reitin ja ohjelman mukaisesti.
Jokin sisältä syttyvä voima tästä romaanista puuttuu. Se on niin sanotusti kaunis ja kiltti kertomus, eikä siinä mitään, viinan ja konfliktien kautta on liikaakin kuvattu ja leimattu taiteilijuutta. Stereotypioita kannattaa aina hajottaa; mutta tilalle olisi hyvä tuoda sitten jotain vahvemmin omakohtaista.