Delphine de Vigan,
Yötä ei voi vastustaa. Suom.Kira Poutanen.WSOY 2013.
Kyung-sook Shin,
Pidä huolta äidistä. Suom.Taru Salminen.Into 2015.
Paul Auster,
Yksinäisyyden äärellä. Suom.Erkki Jukarainen.Tammi 2005.
Äidistä tai isästä kirjoitetaan tämän kuoltua. Kuolema vapauttaa? Mutta asiaan syventyvä joutuu huomaamaan, että toisesta, niin sanotusta läheisestäkin ihmisestä kirjoittaminen on aina moraalinen riskinotto. Mitä lopullista voimme sanoa toisistamme? Vielä elävistä? Kuolleistakaan?
Paul Auster tiesi heti kuolinviestin saatuaan, että hänen täytyy kirjoittaa isästään, vaikkei tahtoisi. Kolme viikkoa myöhemmin hän ryhtyi urakkaan.
Austerin lailla de Vigan vastusti ajatusta kirjoittaa äidistään, mutta ryhtyi kuitenkin pari vuotta tämän kuoleman jälkeen työhön. Siitä huolimatta, että "--pidin sen kaukana itsestäni mahdollisimman pitkään, listasin mielessäni kaikki ne lukemattomat kirjailijat, jotka olivat kirjoittaneet äidistään, vanhoista kirjailijoista uudempiin, halusin todistaa itselleni, miten vaarallisella maaperällä liikuin ja miten kulunut aihe oli.". Mutta "pikkuhiljaa opin ajattelemaan Lucilea (äitiä) ilman että henkeni salpautui. -- Ja sitten, kuten kymmenet kirjailijat ennen minua, yritin kirjoittaa äidistäni".
Korealainen Kyung-sook Shin etäännyttää kertomuksen äidistään romaanin muotoon ja käyttää itsestään yksikön toista persoonaa, mikä antaa kerronnalle erityisen tutkiskelevan luonteen.
Olin Kyung-sook Shinin kirjailijatapaamisessa Helsingin yliopiston kirjastolla keväällä 2015. Tulkkina toimi kirjan suoraan koreasta kääntänyt Taru Salminen. Kirja on myös ylipäätään ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kun yleisön joukosta kysyttiin, mitä kirjailijan äiti oli sanonut kirjasta sen luettuaan, Kyung-sook Shin painoi katseensa ja mietti pitkään hiljaa. Sitten hän vastasi vältellen ja vaitonaisesti: "ei mitään".
Kirjan lukenut voi arvailla, miksi äiti ei puhunut - ollut puhumassa.
Mikä näitä kolmea erilaista kirjaa yhdistää?
Missään niissä ei ole vähääkään puberteettisuutta. Puberteettisuuttahan suhteessa vanhempiin voi tavata ihmisessä myöhäiseen vanhuuteenkin asti, älyköissäkin. Ei, nämä kirjat lähtevät liikkeelle ilman mitään henkilökohtaista asevarustelua. Kukin niistä haluaa selvittää arvoitusta "Kuka minun äitini/isäni oli?".
Väistämättä on käsiteltävä myös perhettä. De Viganin perhettä - sukua - moukaroi jonkinlainen äärimmäisyys, hallitsemattomuus, Kyung-sook Shinin perheen pirstoivat sukupolvi- ja kulttuurierot, Austerilla ei perhettä oikeastaan koskaan ollutkaan.
Jokaiseen käy myös luonnehdinta, jonka Le Monde antoi de Viganin kirjasta: "-- piirtää kuvan pitkästä kirjoittamisen tiestä täynnä epäilyksiä, epäröintiä ja kerronnallisia harha-askelia. Tie mutkittelee, mutta sitä pitävät koossa rakkaus ja elinvoima".
Kulttuurieroistaan huolimatta nämä kirjat ovat teemoiltaan yleisinhimillisiä.
Halutessaan kertoa äitinsä elämäntarinan Delphine de Vigan aloittaa jo tämän kasvuvuosista eläväisessä pariisilaisperheessä. Kauniissa Lucilessa on jo varhain psyykkisen sairauden merkkejä, mutta pienet signaalit hukkuvat suuren perheen elämäniloa manifestoivaan menoon ja tohotukseen. Delphinen ja hänen sisarensa Manonin lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat sitten myöhemmin vaikeuksien täyttämää aikaa. Traagista aikaa kaikkien kolmen kannalta. Sillä uskomattoman sisukas ja elämänhaluinen Lucile yrittää aina parhaansa niin itsensä kuin tyttöjensä eteen, kunnes psykoosit taas suistavat elämän raiteiltaan ja tapahtuu paljon pahaa, vaarallistakin. Sosiaalityöntekijät, psykiatrit, poliisit, ambulanssit ja sairaalat tulevat tytöille tutuiksi. Sairauden jo tasoituttua ja elämän helpotuttua Lucile kuitenkin tekee itsemurhan 61-vuotiaana. Rankkuudestaan huolimatta 'Yötä ei voi vastustaa' antaa lukijalleen voimia, ei vie niitä. Vahva, elämänmyönteinen kirja on de Viganilta hieno kunnianosoitus äidilleen ja perheelleen.
Paul Auster sanoo etsineensä isäänsä koko elämänsä ja jatkavansa nyt, kun tämä on kuollut. Hänellä on kiire. "Ellen toimi nopeasti, hänen koko elämänsä häviää hänen mukanaan". Isä on aina livennyt kaikista otteista, ollut mies joka "pitää elämää siedettävänä vain silloin kun se pysyy pinnallisena, eikä tarvitse kohdata ihmissuhteiden vaatimuksia, ei sitoutua mihinkään". Austerin kertomat arkielämän esimerkit isän tavoittamattomuudesta ja henkisestä latteudesta ja piileskelystä ovat huomionarvoisia ja kuvaavia. "Hän oli ollut poissa jo ennen kuolemaansa, ja lähimmät ihmiset olivat oppineet hyväksymään tuon poissaolon kauan sitten, suhtautumaan siihen hänen perusominaisuutenaan". Silti isän tavat ja käytös yhä uudelleen hämmästyttävät. "Mies vailla mieltymyksiä. Tuntui ettei mikään pystynyt häiritsemään häntä ja ettei hän tarvinnut mitään, mitä maailmalla oli tarjottavanaan". Jotain harvinaista, mitättömästä syystä syttyvää raivokohtausta lukuunottamatta isä on aina kepeä ja "kovapintaisen hilpeä".
"Tajuan että on mahdotonta astua toisen yksinäisyyteen", Auster tunnustaa. Hän toteaa tämän tästä kirjoitustyönsä tuntuvan järjettömältä. Hän ei tiedä, haluaako haudata isänsä kirjoittamalla, vai pysyttää tämän hengissä. Kirjoittamisen jatkuessa hän käsittää, että hänessä itsessään "on ollut haava ja se on erittäin syvä". Ja "toisin kuin luulin, kirjoittaminen ei ole parantanut sitä, vaan pitänyt sen auki". Hän ei saa otetta miehestä, joka "oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisimmin myös itselleen".
'Yksinäisyyden äärellä' on Austerilta niin henkilökohtainen kuin kirjallinen saavutus. Kritiikeissä se on mainittu hänen parhaaksi kirjakseen.
En usko, että 'Pidä huolta äidistä' voisi olla suomalaisen tai länsimaisen romaanin nimenä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa tuollainen kehotus kuullaan herkästi sentimentaalisena tai syyllistävänä.
Tässä tarinassa pyyntö on hiljainen rukous ja koko kirjan viimeisin lause.
Kyung-sook Shinin vaikuttava romaani alkaa Soulista, ruuhkasta metrolaiturilla. Vanha pariskunta on tullut kaupunkiin tapaamaan poikaansa ja tämän perhettä. Metro lähtee liikkeelle ja yhtäkkiä edellä omaa tahtiaan mennyt isä huomaa vaunussa seistessään, ettei äitiä näy missään. Äiti on kadonnut. Vain hänen kassinsa on isän kädessä. Isä ja aikuiset lapset tekevät kaikkensa löytääkseen äidin. Joku silminnäkijä kertookin nähneensä avuttoman oloisen vanhan naisen jossakin, mutta yksikään vihje ei johda mihinkään. Äitiä ei löydy. Luku- ja kirjoitustaidottomana, rahattomana ja kenties sairaanakin tämä harhailee jossain päin suurkaupunkia.
Kirja on käännetty 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa. Miten korealaisen kansannaisen elämäntarina voi tuntua niin koskettavalta ja läheiseltä niin monesta täysin eri olosuhteissa elävästä lukijasta? Kaiketi siksi, että perhe, syyllisyys, hyvästien jättö, ja silmien aukeaminen sille, mitä ei arkisissa kuvioissa nähdä, on tuttua kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa. Eivät pelkästään ajat ja sukupolvet, vaan myös kulttuurit murtuvat ja muuttuvat. Jokaisella tuntuu olevan omassa kiireisessä elämässään kyllin. Äiti on aina kehottanut lapsiaan hankkimaan tietoa, koulutusta, ja lähtemään maailmalle parempaan elämään, ja kun niin on tapahtunut, hän on menettänyt heidät. Äidin menetys sen sijaan tulee aikuisille lapsille musertavana yllätyksensä. Varsinkin kirjailijatyttären suru ja katumus on kouraisevaa. Kauniisti ja ymmärtävästi hän kirjoittaa paitsi oman äitinsä, myös yleisemminkin Korean maaseudun naisen työntäyteisestä elämästä, luonnosta, kauneudestakin. Avuttomaksi ja hitaaksi muuttuneen äitiparan eksyminen suurkaupunkiin saattaa myös olla symboli jollekin neurologiselle sairaudelle, esimerkiksi dementialle. Viitteitä siihenkin tarinasta löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti