MUISTOJA RAUTATIEASEMILTA

Tämä on oma pieni muistokirjoitukseni vanhoille suomalaisille rautatieasemille, sillä järkytyksekseni kuulin uutisista, että VR aikoo sulkea muut Suomen asemat paitsi Helsinki ja Tampere. Miten se on mahdollista?! Käsitinkö oikein? Ettäkö kaikki näppäilevät tästedes  itsenäisesti ja kaikkitietävästi digitaalisia lippujaan ja käyttelevät näppärästi yhä uusia sovelluksia päästäkseen joskus jostain junaan. Se joka ei hoksaa ja osaa, saa jäädä kylmälle asemalle seisomaan tai mennä kotiin. Ehkä joku auttaa häntä? Kun ei ole enää asemalla ihmisen ihmistä. 

 Jo 2015 lakkautettiin monta ratayhteyttä ja asemaa. Ja myös sitä ennen, päätellen  lehtijutuista, joissa pariskunnat esittelevät kodiksi remppaamiaan ja sisustamiaan asemarakennuksia.

 Lapsuudenkotini oli Urjalan asemalla Huhdissa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa kuvattu kirkkoherran pappila oli Honkolassa, mutta kappalaisen pappila aseman (rak.1876) naapurissa. Öisin ohi porhaltavat Turun pikajunat tärisyttivät ikkunoita, ja pihalla saunassa halusin  junan tullessa avata lauteilla häkäluukun ja painaa kasvoni sitä vasten, kun juna jyrisi ohitse halkovaunujen häkit vavahdellen, tai meni matkustajavaunuja, joitten ikkunoista ei ehtinyt nähdä ihmisten kasvoja.

    Asema oli jonkinlainen päivähoitopaikkani, sillä vietin siellä varsinkin alle kouluikäisenä yksikseni aikaa harva se päivä. Seurasin laiturilla saapuvia ja lähteviä ihmisiä, postisäkkien heittämistä tavaravaunuun ja junanlähettäjän merkinantoja. Välillä sinivalkoinen 'kiskobussi' eli Lättähattu toi koululaisia radan toiselle puolelle yhteiskouluun. He olivat tulleet kyytiin joiltakin seisakkeilta.  Odotussalissa katselin lakatulta puupenkiltä lipunmyyntiä ja kuuntelin hyvilläni tutun lipunmyyjätädin ystävällistä ääntä ja leimasimen pauketta. 

(kuva netistä paremman puutteessa)

Kun laiturilla oli tyhjää, valitsin pieneen istuskeluun jonkin hauskan värisistä penkeistä: lemmikinsinisen, mansikanpunaisen tai kirkkaan keltaisen, useimmiten ketaisen. Sillä se oli mielestäni "aseman iloisin ja laulavaisin penkki". 

  Oikaisin yleensä tavarasillan kautta kotiin, mutta toisinaan joku asemamiehistä huusi sisältä varastosta kuin varmuuden vuoksi: "Kakarat pois jaloista!" 

Lapsia varoitettiin myös raiteista. "Jos menee alle kahden metrin päähän junasta, se imaisee alleen". Painava sana sanottiin samoin aseman pitkistä hevospuomeista: "Jos kävelee hevosen turvan alta, se kiskaisee päänahan irti". 

    Kaikki kaverini olivat asemamiesten lapsia. He asuivat VR:n pienissä punaiseksi maalatuissa taloissa, joissa oli valkoiset koristeelliset ikkunapielet ja nurkkalaudat. Kullakin perheellä keittiö ja kamari. Oli myös isompia koteja, mutta silloin äiditkin kävivät töissä.  

    Suuri unelmani oli saada ajaa Turun suuntaan vauhdikkaasti resiinalla, mikä oli asia, josta aina tiesi, ettei se tässä elämässä koskaan toteutuisi. Koululaisena, varsinkin poikien kanssa, vietiin pennin ja viiden pennin kolikoita kiskoille, niin että juna venytti ne mennessään naurettavan pitkiksi soikoiksi. Kiersi myös huhu, että eräs tietty poika olisi uskaltanut maata litteänä kiskojen välissä kun pikajuna ajoi yli.  Hiukan joskus itseäni vavahdutti ratakiskojen välissä hyppiessä metallinen kieltotaulu: RADALLA  KULKEMINEN  SAKON  UHALLA  KIELLETTY. Ja alla oli vielä vakuudeksi jokin lakipykälä ja sen momentti. 

Oppikouluvuosina, opiskeluaikana,  ja vielä aikuisena, vuosikymmenten ajan, "elämäni rautatieasema" oli Hämeenlinnan historiallinen asema. Se liittyy voimakkaasti koko perhehistoriaani, niin lapsuuden perheen kuin omankin perheeni. Oli vuosia, vuosikymmen,  jolloin jomman kumman perheen auto kaarsi jokaisena päivänä aseman eteen. Lähtöjä ja paluita ja taas lähtöjä, ja ihmisiä, on muistoissa loputtomiin. 

(Suomen ensimmäinen ratayhteys Helsinki-Hämeenlinna 1862.)  

  Joitakin vuosia kaupungista pois muuton jälkeen hämmästyin: "Enkö mä mene enää koskaan Hämeenlinnaan junalla?"  Tuntui oudolta - haikealta. Hyvästijätöltä.

Enää pian en taitaisi sinne päästäkään, vaikka haluaisin.

  Katoaa kaunis odotustila kaari-ikkunoineen, ravintola, ja lipunmyynti, jonka virkailijat tulivat kasvoiltaan tutuiksi. Tuntui mukavalta joskus 2000-luvun alkupuolella, kun eräs heistä, mies, kysyi menolipun ostettuani (hymyillen, mutta hämeenlinnalais-hämäläisittäin välttäen silmiin katsomista): " No, koskas sää sitte takasin tuut?"