SULKAKYNÄN RAPINAA

Olen joskus mietiskellyt, että Honoré Balzac, tuo uuras mies, joka paahtoi tekstiä pää hiessä ja pehva puutuneena - että hän kirjoitti sulkakynällä.  
    Olisiko hän saanut lähes sadan romaanin ja kertomuksen kunnianhimoisen suurhankkeensa Inhimillinen komedia (La Comédie Humaine) valmiiksi, jos hän olisi voinut keveästi näppäillä tietokonetta? Tai edes sähkökonetta?
     Olisiko siitä, mitä syntyi, tullut parempaa/huonompaa vaivattomalla ja nopealla tekstinkäsittelyohjelmalla?
      Mustepullo soikoon, meitä edeltäneet ovat saaneet hallita kaunokirjoituksen ja nähdä vaivaa! Ajatelkaa vain kaikkia kirjoittajia - säveltäjiä myös. Sulkakynät ovat rapisseet! Hanhenkynät ovat katkeilleet, kynttilät ovat kärynneet, kaatuneet ja palaneet loppuun. Mustetta ja sulkia on ollut pakko rientää taas kesken kaiken jostain hakemaan.



Virginia Woolfin viehättävä pieni kertomus Leskinainen ja papukaija (Savukeidas, 2014) toi sekin mieleeni sulkakynän rapinan. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu sulalla, vaan koska siinä on vanhan klassisen sadun tuntu. Hyvä palkitaan. Ja kansansadun kaavan mukaan lopuksi löytyy aarre, kultarahojen kätkö.
      Luin kirjan sattumalta - niin kuin aina joskus jokin hauska pikku helmi osuu kohdalle - heittäytymällä pitkäkseni ja tarttumalla vihkoseen "muun tekemisen puutteessa".  Lukemiseen ei mennyt kuin tovi, mutta sen jälkeen oli hymyilevä hyvä mieli, mekein kuin olisi saanut pannukakkua ja mansikkahilloa.
       Tämä on kuulemma ainoa satu, jonka VW kirjoitti. Noh, yksi hyvä satu on parempi kuin kokoelma keskinkertaisia. Tarinassa on tuttuja teemoja Woolfin feministisistä, moderneista romaaaneista.


Puhdas satu sinänsä on vanha vaikea laji ja harvoin sellaista enää tapaa. Satu, jos mikä, on pitkälle jalostettua kaunokirjallista ilmaisua, yhtä aikaa johdonmukaista tarinankerrontaa, unta ja runoa. Siinä ei ole yhtään rönsyä ja turhaa sanaa, kaikki osuu kauniisti ja luontevasti kohdalleen.