NAPUE

 

(piirros: Ville Tietäväinen)

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä eilen 7.8. on laaja artikkeli Suomen historian hirvittävimmästä väkivallan ajasta, Isonvihan ajasta (1700-1721).

Tämän Suuren Pohjan sodan viimeinen suuri kenttätaistelu oli suomalaisten osaksi tullut verilöyly Napuessa Etelä-Pohjanmaalla talvella 1714. Se oli pohjalaisten viimeinen epätoivoinen yritys nousta vainolaista eli Venäjän armeijaa vastaan. Napuessa kaatui 2950 suomalaista, venäläisiä n.420. - Noihin Isonvihan hirvittäviin vuosiin sisältyy myös silmitöntä naisten, lasten ja vanhusten kiduttamista ja tappamista. 

Artikkelia - historiaa - on raskas ja järkyttävä lukea. 

Isonkyrön Napue on nimenä minulle jo varhaisesta lapsuudesta tuttu. 

Vietin pienenä paljon aikaa isovanhempieni luona Etelä-Pohjanmaalla. Ne olivat pitkiä yksinäisiä päiviä ja viikkoja. Suuri talo, Laihian vanha pappila (jota ei enää ole) jokivarressa laajan puutarha-alueen keskellä oli virikkeellinen ympäristö, samoin kaikki muu sikäläinen elämä ja ihmiset, joista tein itsekseni havaintoja. Aikuisena olen ymmärtänyt, miten rikkaita kokemuksia ne olivat, mutta lapsena se kaikki vain koetteli ja kasvatti sisukkuutta, kykyä kestää yksinäisyyttä, ja hakea voimaa omasta sisimmästään. 

Pappilan vieressä puutarhan, tuomien ja kiviaidan takana oli Napuen hautausmaa. Sinne haudattiin aikanaan 11 Napuen taistelussa kaatunutta laihialaista. Lapsena paikka oli hyvin outo ja mystinen. Kävin siellä ensimmäisen kerran äidin kanssa jonakin kesäpäivänä, kun koko keto oli auringon keltaiseksi polttama. Eri korkuiset hautakivet olivat sinne tänne kallellaan ja jäkälien peittämät. Äiti kertoi, että paikka oli Napuen hautausmaa. Vaikka olin alle kouluikäinen, nimi Napoleon oli minulle jo kuulemalta tuttu. Siksi ihmetytti ja askarrutti, kuinka Napoleon oli haudattu tänne Laihialle, Suomeen? En kuitenkaan kysynyt mitään ääneen. Lapsi ei aina kysy. Maailmahan ja sen asiat ovat joka tapauksessa niin kummallisia. 

Kirjoitin kertomukseeni Savi joka ei koskaan loppunut (kokoelmassa Matka joka aina taittui, Tammi 1996) kuvauksen Napuen haurausmaasta sekä siitä mullstavasta oivalluksesta, jonka muistan siellä 6-vuotiaana tehneeni: On historia - kuolemisten erottama aika ennen. 

" Mutta hautausmaalle hän meni. Sinne pääsi kun juoksi puutarhan sivua tuomipöheikköön ja puski itsensä läpi. Tuomien kätkössä oli sammaleen peittämä kiviaita ja ruosteiset rautakettingit, jotka kitisivät. Raskaat, raskaat, hän koetti niitä kädellään. Hän tuli esiin hautausmaalle, ja jos siellä paistoi aurinko, hän häikäistyi, sillä tuomipöheikössä ja ojassa oli kesälläkin melkein pimeä. Se oli vanha hautausmaa. Se oli niin vanha, ettei kukaan enää välittänyt niistä, jotka sinne oli haudattu. Keltainen ja harmaa jäkälä peitti kallellaan olevat kivet. Entisaika oli sitä, että kuoltiin, hän ajatteli; entisajan ihmiset olivat vainajia. Hän jäi seisomaan paikalleen ja mietti, pelottiko häntä. Täällä ei voi olla pitkään, hän ajatteli, täällä on vain historia. Hyvä, ettei hän elänyt historiassa ja kuollut. Hän katseli ympärilleen auringon polttamassa heinässä ja häkeltyi kun ei heti nähnyt tuomipöheikköä, vaan pelkkää heinää ja muutaman törröttävän hautakiven. Hän juoksi portille, josta kukaan ei tullut eikä mennyt, portti oli juuttunut puoliväliin kiinni soraan. Täällä on kaikki unohdettu! hän tajusi, mitä jos minä en pääse täältä pois! Hän juoksi takaisin heiniin ja tuomiin ja nokkosiin ja kiviaidalle ja risukkoon ja saniaisiin ja kuraa lirisevän ojan yli sinne varjoon, missä hyttyset inisevät. 

    Minä en ole täältä yhtään kotoisin, hän tunsi kävellessään taas hiekkakäytävää. Tämä ei ole minun kotimaani." 

Nyt googlaan ja näen, että Napuen hautausmaa on edelleen Laihialla omalla paikallaan, mutta se on puleerattu siistiksi "Napuen puistoksi". 
Pappilan paikalla kasvaa rivitaloja.

Olen mietteissäni ja mielissäni, että muistan elävästi jonkin toisenkin, jo kadonneen historian kerroksen.