METSÄ, METSÄÄ, METSÄT

   

Metsä on hyvin suomalainen juttu. En tiedä aivan nuorimmista ikäluokista, mutta ainakin kaikki muut ovat mitä todennäköisimmin käyneet ja jopa asuneet metsässä. Joka tapauksessa - täällä pääkaupunkiseudullakin - tiet edelleen  halkovat metsiä. Lentokoneella Hki-Vantaalle laskeuduttaessa ikkunasta katsoja hämmästelee, onko maassa asutusta vai pelkkää metsää?

Supisuomalainen sydän ja järki kuohahtaa, kun uutisissa kerrotaan, miten EU - he, jotka ovat hakanneet omat metsänsä - havittelee Suomen metsiä hiilinieluikseen ja haluaa viedä täkäläisiltä metsien vapaat käyttö- ja omistusoikeudet. Toisin sanoen pyrkii sosialisoimaan EU:lle Suomen metsät. 

Muuttaessani 15 vuotta sitten muualta Suomesta takaisin Helsinkiin, huomasin ensimmäisen vuoden aikana kaipaavani fyysisesti havupuita ja metsää. Oli pakko ajaa jonnekin, missä oli mäntyjä ja kuusia, harjuja ja niitten alla kirkkaana loiskuavia metsäjärviä, Edelleen menen aika ajoin metsään, marjastamaan, sienestämään, tai "muuten vain". Nuorena oleilin yksikseni joskus kesäisin syvälläkin suurissa metsissä. Se on hyvin erityinen tunne. Varmaan niistä kokemuksista on metsä tullut moniin kertomuksiini. 

Kymmenisen vuotta sitten sain ällistyksekseni suuren kunnian: kutsun Päättäjien Metsäakatemiaan. Tuo talouselämän, politiikan ja eri tiedealojen johtajille tarkoitettu seminaari ja keskustelufoorumi oli ehkä vierainta maaperää, jolle olen astunut. Jo ensimmäisen esitelmän aikana (UPM) hämmennyin usein toistuvasta termistä 'klusteri'. Mitä se tarkoitti?! Graafiset esitykset vilahtelivat keskittyneissä mutta juuri mitään ymmärtämättömissä silmissäni. Pelkäsin kuollakseni että jokaisen osallistujan olisi esitettävä jokin loppukaneetti kunkin jakson päätteeksi. Mieleeni tuli myös, että jos käyttäisin puheenvuoron (Luoja varjelkoon mielenhäiriöltä) ja ryhtyisin puhumaan aiheesta "Metsä Suomen kirjallisuudessa", se kaikki kuuloistaisi kuin kertoisin keijukaisista ja metsätontuista näille pukumiehille ja - naisille.  - Jotain kuitenkin opin: suuret metsäjätit himoitsivat päästä laajoihin avohakkuisiin, mutta laki sen oman maan rajojen sisällä kieltää. Karjalassa oli sitten "onneksi" toisin. Opin myös laskemaan motin metsässä. Voi humanistiparkaa, "helppo toisen asteen yhtälö" ei sujunut yhtä helposti kuin latinan deklinaatiot.  Oli kuitenkin hyvin antoisaa vierailla ns. epämukavuusalueella. Jatkoseminaareihin en silti osallistunut, vaikka vuosia posti toi kirjeitä, joissa tittelikseni oli pantu absurdi Metsäakateemikko. (!)

Palaan turvavyöhykkeelle.

Tartun Topeliuksen Maamme kirjaan, joka julkaistiin 1875 ja oli "alempien luokkien lukukirjaksi laadittu teos". Kirjani on 16. painos vuodelta 1985.  Sen 46. luvussa  METSÄ  Topelius kirjoittaa:

" - -  Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämpimän vaihteluilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ja suojelee kuivuudelta. Metsäisillä seuduilla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikään kuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee täällä pohjan perillä, tarvitsee hyvät talvivaatteet, mutta jos se riisuu turkin päältään, se saa syyttää itseään, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse niin paljon metsää kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä metsää niin huonosti kuin Suomen kansa. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsää saadakseen muutamaksi vuodeksi paljon viljaa ja huonoa laidunta. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen taittamaan ja kokoamaan kerppuja lampailleen: hän katkoo huolettomasti nuoret puut tahi kaataa ne maahan, saadaksensa helpommin lehvät käsiinsä. Sitten tulevat halkojenhakkaajat, sysimiehet, tukkienkaatajat; he kaatavat kaiken, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, vaikka elukat syövät paljaiksi lehtipuiden vesat, ja vaikka miljoonittain nuoria puita hakataan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin suuria aloja, ja palaneiden havumetsien sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalle ei usein kasva enää mitään. 

Tällä tavalla pidetään Suomen kalliita metsiä huonossa hoidossa ja päästetään ne vähenemään. Voitonpyyntö viettelee monia myymään tahi kaatamaan kaiken metsänsä, sen sijaan että hän hakkaisi vuosittain pois vain täysikasvuiset puut ja saisi näin pysyvän hyödyn metsästään. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt on jo suuria, avaria maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kesvättuulien hävittävän laihoja tahi kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät ajattele sitä, että he ovat useasti itse tähän syypäät. 

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli välttämätöntä perata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille. Noista ajoista kansamme on perinyt sen onnettoman luulon, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian puute tulee meille paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan istutuksia, siellä hänen täytyy sanomattomalla vaivalla kylvää metsää.".