Kuinka samaa mieltä olenkaan kuin kirjailija Annie Ernaux lehtihaastattelussaan: "Kirjallisuusmaailman ongelma on se, että kaikki kyselevät, mitä kirjailija kirjoittaa. Että kirjoittaako hän romaania vai autofiktiota vai omaelämäkertaa vai mitä. Se väsyttää minua. Minulla on vain tarve kirjoittaa". (HeSa 12.9.2021)
Havaintojeni mukaan Ranskassa tapa kirjoittaa ja määritellä teoksia on kyllä huomattavasti vapaampaa ja inspiroivampaa kuin meillä täällä Suomessa, jossa "lajimäärittely" on turhauttavan jäykkää ja vaihtoehdotonta. Ehkäpä myös tapa kirjoittaa?!
En tiedä, milloin sana autofiktio keksittiin (kukaties jossakin jonkin kustantamon mainososastolla?), mutta mielestäni tämä äkkiä "kaikkien huulille" ilmestynyt muotitermi on hullunkurinen. Vanha totuushan on, että kaikki, mitä ihminen kirjoittaa, tulee suodatetuksi hänen oman elämänsä ja kokemuksensa lävitse. Näin myös, vaikka "henkilöinä" olisivat pöllö ja varis. Myös allegoriat syntyvät kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta. Aina tosin kirjailija itsekään ei sitä kirjoittaessaan huomaa, mutta jos hän pysähtyy ns. valmiin tekstinsä ääreen ja tarkastelee sitä pintaa ja sisältöä syvemmältä, hän voi nähdä kaiken alta heijastuvan oman elämänsä kokemuksia. - Kirjoittaessani saturomaania Kultaraha nurkan alla (otin kirjalle nimen vienankarjalaisesta sadusta), luulin suurenmoisen kirjoittamisen ilon ja hämmästyksen johtuvan siitä, että myytit lähtivät viemään minua. Kokemus tuntui olevan täysin omasta elämästäni irrallinen, suorastaan maaginen. Mutta myöhemmin, kultapölyn laskeudutta, näin "autofiktiota" häilähtelevän siellä ja täällä, läpi tarinan.
Uusimmassa Kirjailija-lehdessä (3/2021) nuori kirjaiija Matias Riikonen kertoo kaverinsa keksineen uuden lajityypin nimeltä spekulatiivinen autofiktio, jolla tarkoitetaan omien elämäntarinoiden keksimistä. Termin voi kuulemma käsittää laajemminkin: on liuta asioita, joista ei voi krijoittaa suoraan, vaan on valittava spekulatiivisia keinoja tuoda ne esiin. - No. Siitähän kaunokirjallisessa kirjoittamisessa on aina ollut kysymys: koetun pukemisesta milloin minkinlaiseen kertomuksen pukuun.
Kirjallisuuden (maailman- ja kotimaan) muutamaa harvaa omaelämäkerrallista eli autobiografista helmeäkin voi mielestäni pitää 'spekulatiivisena autofiktiona', jos termin käyttö tuntuu tärkeältä. Sillä eihän taidolla ja eloisuudella kirjoitettu omaelämäkerta ole asiakirjamainen selonteko ja kirjanpidollinen selvitys, vaan kirjoittamisen taidetta. Kirjailija voi keksiä ilman että hän valehtelee.
Lisää termejä: biofiktio. (Miten se toikin heti mieleeni sanan 'biojäte'.) Tänä aamuna luin Hesarista (HeSa 27.9.2021) Johanna Venhon Tove Janssonista kirjoittamasta Syyskirjasta. Tämä on hänen toinen "suurnaisromaaninsa" (HeSan ilmaus), edellinen vuodelta 2019 kertoi Sylvi Kekkosesta, jonka "hillityn, kiihkeän nahan alle Venho meni".
Elämäkertoja on tänä vuonna sekä viime vuosina julkaistu todella paljon. Tekisi mieli siteerata William Blakea: "Kylliksi - tai liikaa!". Omaelämäkertoja (autobiografioita) kirjoittavat jollakin lailla menneinä vuosina - tai jopa vuosikymmeniä sitten - julkisuudessa olleet henkilöt. Jo kuolleista suomalaisista kirjailijoista kirjoittavat vielä elossa olevat suomalaiset kirjailijat. Joskus mietin: Onko heillä (kirjailijoilla) aiheista pula? Mikseivät he keksi itse henkilöitään? Mikseivät he luo, vaan kopioivat, "menevät jonkun toisen, eläneen, nahkoihin"?
Mieleeni on jäänyt Eeva Joenpellon romaanin Kaakerholman kaupunki (1950; 1983) aloitus. Anni-niminen nainen on kuollut. Siunaustilaisuuden edellä nuori pappi tuskailee itsekseen: "Tämäkin vainaja tässä, tuntematon metsäkulman naisihminen, mitäpä hänestä voisi saada irti?". Siitä Joenpelto lähtee liikkeelle, ja totisesti saa irti, kokonaisen unohtumattoman romaanin vähäisestä Sortin Annista ja tämän elämänpiiristä.
Helsingin Sanomat jatkaa: "Romaaneissa on kyse kiinnostavasta konseptista. Venho on nimittäin kertonut aikovansa myös jatkaa biofiktion eli oikeista, eläneistä ihmisistä kirjoittamista.
Mikä tässä siis minua kiusaa ja arveluttaa? Tulkinta. Minusta tällaiset romaanit lipeävät pelkiksi tulkinnoiksi. Ne eivät ole romaaneja, eivätkä ne ole elämäkertoja. Moni lukija kuitenkin pitänee niitten tekstiä faktana.
Tekee mieli vääntää Ernaux'n huokaus tai huudahdus toiseenkin malliin: Tällainen on väsyttävää. Miksei heillä ole vain tarve kirjoittaa - omaansa. Kertoa ihka oma uusi tarina, luoda omat maailmansa. (Ja: Hellittäkää jo noista termeistä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti