KUVAN VOIMA

 

Jos on sanalla mahtia, niin on kuvallakin voimaa.

    Kaukaisessa lapsuudessani maailma ei ollut niin kuvien täyttämä kuin nykyinen. Kaikki kuvat, eritoten värilliset, tuli katsotuksi tarkkaan. 

    Aku Ankkojen ja lasten kuvakirjojen lisäksi varhaisen lapsuuteni runsainta kuvamaailmaa oli kirkkotaide, sakraalit kuvat. Alttaritaulujen ja enkelipatsaiden tutkiskelussa sai kulumaan jumalanpalveluksissa aikaa. Kotona meillä oli tauluja, maalauksia, jotka olivat kuulemma (vuosikymmeniä) lainassa isän sukulaiselta, taidemesenaatti Jalo Sihtolalta.  Nekin tulivat joutessa huolellisesti tuijotetuiksi. Fantasioin joistakin maisemista.

    Alle kouluikäisenä olin päivisin usein yksin, sillä siihen aikaan ei maaseudulla ollut päiväkoteja tai lastentarhoja. Isän työhuoneessa sain aina välillä olla, sillä ehdolla, että istuin lattialla hiirenhiljaa ja annoin isän häiritsemättä lukea tai kirjoittaa.  

Tutkiskelin kirjahyllyn alimman hyllyn kirjoja kuvia etsien. Kansojen Historioissa oli paljon julman ja häijyn näköisiä ihmisiä, joilla oli satunäytelmiä hienompia samettivaatteita, pitsejä ja hohtavia helmikoruja. 

     Mutta vakavimmaksi minut veti Ison Perheraamatun kuvitus. Kirja oli niin suuri ja painava, että sen ulos vetäminen piti tehdä hitaasti ja varoen, jotta se ei jysähtäisi liian kuuluvasti lattiaan. 

   

Viimeinen tuomio

  Myöhemmin opin että nuo hurjat ja yksityiskohtia tulvivat mustat koko sivun kuvat oli tehnyt ranskalainen taiteilija nimeltä Gustave Doré.  

Gustave Doré (1832-1883)

Kuvataiteen ihmelapseksikin häntä voisi kutsua, sillä jo 5-vuotiaana hän herätti huomiota töillään, ja 15-vuotiaana hän aloitti kuvataiteen ammattilaisena tekemällä pariisilaislehtiin kaiverruksina karikatyyrejä. 

     Niin valtavaksi kasvoi hänen ahkeruutensa ja töittensä määrä, että kirjallisuuden puolelta häntä voisi verrata vaikka kolme vuosikymmentä aikaisemmin eläneeseen työmyyrä Honoré Balzaciin. 

     Raamatun lisäksi Doré kuvitti monia keskeisiä klassikoita, mm. Don Quijoten, Raivoisan Rolandin, Gargantuan ja Pantagruelin, Miltonin Kadotetun paratiisin, Kuningas Arthurin tarun, Paroni Munchausenin seikkailut, ristiretkien historian, Fontainen ja Perraultin klassikkosatuja, sekä myös suuret määrät englantilaista runoutta ja kirjallisuutta, ym.ym.ym. Jopa kuvanveistäjänä hän oli tuottelias. 

Don Quijote

Dorén vaikuttavat kuvat olivat varmaan taustavaikuttajana, kun 12-13-vuotiaana tein kirjastossa "elämäni löydön". Hiippailin luvatta aikuisten puolella, sillä alle 14-vuotiaana minun olisi kuulunut lukea ja lainata ainoastaan lasten puolelta, sellainen oli sääntö kotilkaupunkini kirjastossa 1960-luvulla. Vetäisin hyllystä Dante Alighierin (1265-1321) Jumalaisen näytelmän, Divina Commedian. Kuvituksen tuttuus tulvahti silmiini ja sydämeeni. Aloin lukea paksua kirjaa hyllyjen välissä. Olin aivan lumoutunut. Päätin joka päivä käydä lukemassa. Ja jos joku yllättäisi minut, sanoisin olevani lainaamassa nuotteja, sillä sehän oli sallitua alaikäisillekin. 

     Kun sitten koulussa tuli esitelmien aika, pidin vuorollani esitelmän Danten Jumalaisesta näytelmästä. Olin hyvin innostunut ja jopa piirsin liitutaululle suuren portaittaisen suppilon kuvaamaan Danten ja Vergiliuksen matkaa helvetistä kiirastulen kautta seitsenvaiheiseen paratiisiin. Opettaja seisoi kädet selän takana oven edessä ja tuijotti minua silmät pystyssä lasiensa takaa. Tytöt (tyttökoulu) nuokkuivat pulpeteissaan ja pyöräyttelivät silmiään toisilleen. Päättelin, että minua pidetään hulluna, mutta samalla, että mitä väliä. Lopuksi hämmästyin kovasti, kun kävi ilmi, että opettaja tiesi Danten. En ollut kuullut kenenkään koskaan puhuvan hänestä ja olin luullut että olin törmännyt tuntemattomaan suuruuteen. 

Dante ja Vergilius 

Ja eipä aikaakaan, kun sana oli kiirinyt lyseon, poikakoulun opettajainhuoneeseen, ja tuosta arvon oppilaitoksesta kurvasi kotini pihaan vanha latinanopettaja. Kävelykeppiinsä tukeutuen hän kampesi itsensä ähkien ulos Morris Ministä ja ojensi minulle - joka juuri satuin seisomaan siinä - vanhan arvokkaan Latinalais-suomalaisen sanakirjan. "Ja jälleen näimme tähdet", hän lausui minulle salaperäisesti, hymyillen. "Mikä laulu päättyy niin?" "Helvetti", vastasin varovasti kuiskaten. Sen enempää emme keskustelleet. Jäin  sanakirja kädessäni paikoilleni, valkoinen Mini ajoi tiehensä. Luuliko tuo opettaja, että olin lukenut Danten latinaksi?!  ajattelin nolona.?" Mitä hän kuvittelee?" 

     Mutta se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin vaihdoin jonkun toisen kanssa ajatuksen Divina Commediasta. 

Sen pituinen se.

Kiitos myös, Gustave Doré!