Jukka Viikilä,
Taivaallinen vastaanotto,
Otava 2021.
Edellisen romaanin, Akvarelleja Engelin kaupungista, kohdalla jo Viikilän taidokas kielen hallinta ja aforistisuus toi ilon ja nautinnon lukemiseen. Teki mieli kirjoittaa lauseita ja kappaleita muistiin. Viikilä miettii sanottavansa. Lauseissa ei ole sanaakaan liikaa eikä liian vähän, ja ne ovat eläviä ja eloisia ja selkeitä. Kertaakaan ei tarkinkaan lukija saa Viikilää kiinni löyhästä ja "taiteellisuuttaan" keinotekoisesta lauseesta - kuten valitettavasti niin kovin usein/yleensä suomalaisessa "taideproosassa".
Taivaallinen - himmeli romaanin metaforana - vastaanotto on kirjoittavan ihmisen kirja kirjoittajille. Näittenkin on syytä olla kunnianhimoisia. On siis kyse maallisesta vastaanotosta. Viikilä tietää, miten raadollinen kirjoittamisen maailma on, mikä tungos ja kakofonia siellä vallitsee.
Kirjoittamista käsitellään sisältä ulospäin, sen elinkelpoisuutta testataan. Se preparoidaan tarkoin viilloin eikä epästeriiliyttä varota. Arkipäiväisyyden latteasta ja tahmeasta läsnäolosta lähtevät oivallusten reitit.
Välillä kirjoittajasta tulee mieleen kokki tukussa, puuseppä lautatarhalla ja räätäli kangaskaupassa. Materiaalia riittää ja sitä valikoidaan ammattilaisen silmin.
Toisaalta Viikilä on kuin maalivahti. Hänen romaaninsa on maali, jota Viikilä vahdin lailla ketterästi suojaa kaikilta mahdollisilta suunnilta tulevilta laukauksilta. On epätavallista että kirjailija pelaa näin naamiotta ja ääneen ennakoi , minkä vastaanoton voi saada.
Viikilä ohjeistaa kirjoittajaa/itseään veneen pohjalla, joka ei saa vuotaa. Kaikki esiin pilkistävät aukot ja raot on tilkittävä.
Taivaallinen vastaanotto ei luo illuusiota tuttuun draaman tapaan. Siksipä se ei sopine luettavaksi tuudittautujalle, joka haluaa heittäytyä seuraamaan juonta. Romaanin voi oikeastaan avata mistä kohdasta tahansa ja ruveta lukemaan. Siinä mielessä se on aforismi- ja mietekirja. Sivuja ei myöskään käännellä kuin leikattaisiin heinää. Tätä kirjaa ei "päästä loppuun".
Viikilä kirjaa ajatuksiaan ns. päähenkilönsä, alter egonsa, Jan Holmin lisäksi monen monen muun henkilön kautta. Näistä muistiinpanojen ja ajatuksenkulkujen tekijöistä on tekstinpätkien alla etunimet. Tyyli ei varioi kenenkään kohdalla, mutta mitä siitä, Rikoksessa ja rangaistuksessakin kaikki replikoivat samalla Dostojevskin suulla niin, ettei henkilöitä erota toisistaan.
"Kirjallisuus on täynnä apuja, menneitten tekijöiden työntövoimaa. - - Valtaosa kirjoista on kirjoitettu vain osittain, ehkä kaksikymmenprosenttisesti, lopun työn on tehnyt itse kirjallisuus", romaanissa todetaan. No, tämän kaksikymmenprosenttisen Viikilä on viljellyt hyvin. Hän on välttänyt kirjallisuuteen paneutuneen herkästi saamat maneerit ja perinteisen "henkevyyden" luudutustaudin. Hän on suorapuheinen ja virkistävän tärkeilemätön keskustelija ja ajattelija.
"Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus" on mottona kirjan takakannessa. Leikkaus viittaa romaanin todelliseen tapahtumaan, mutta myös kaikkeen muuhun, mihin kirjoittaminen hakee - jos ei parantavaa - niin avaavaa terää.
Romaaniin ryhtyessään lukijan on turha odottaa juttuja. " Suurten ikäluokkien miehet ovat jutunkertojia. Heidän elämäkertansa pullistelevat juttuja: panojuttuja, sotajuttuja, eräjuttuja, dokausjuttuja, opettavaisia juttuja, tutuntutulle tapahtuneita juttuja, rahajuttuja, juttuja toilailuista tunnettujen henkilöiden kanssa.
Kaikki ne ovat kadoneet tai katoamassa. Kokonainen kuvitteellinen maailma miehistä suuressa seikkailussa on tulossa päätökseen."
Saa nähdä, ilmestyykö Viikilälle jäljittelijöitä. Hyvä sujuva teksti on aina näennäisen helpon oloista, kuin hihasta pudisteltua. Mutta sivuja ei voi vain koota kasaan toteamuksilla. Sellainen ei riitä. Tarvitaan ajattelun voimaa. Rajaamisen ja leikkaamisen on oltava tietoista ja taitavaa,
Kiitos, Jukka Viikilä.
Lahjakasta, omintakeista, terävää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti