DOVE MI TROVO

 

Jhumpa Lahiri, 

Missä milloinkin,

suom. Helinä Kangas, Tammi 2020. 

Hienoa! ajattelin nähdessäni Lahirilta käännetyn uuden kirjan. Olenhan lukenut häntä niin englanniksi kuin suomeksi ja pitänyt kaikesta. Monikerroksista, terävää, hyvin kirjoitettua. Odotin jälleen jotain antoisaa. Kirjan sivumäärä, n. 150, teki elegantin vaikutuksen. Hallittua. 

Tästä kirjasta en osaa kuitenkaan yksiselitteisesti kiittää. Menestyneen, kokeneen, suositun ja palkitun kirjailijan jokainen uutuus ei välttämättä ole helmi. Hyvältä kirjailijalta myös vaatii paljon. Hänen täytyy jokaisen kirjan kohdalla aina uudelleen lunastaa paikkansa.

Taasko tätä, ajattelin lukiessani: yksinäisen naisen haahuilua kaupungin kahviloissa, museoissa, velvollisuusvierailuilla, junassa, merenrannalla... Näitä kertomuksia naiset ovat paljon kirjoittaneet; miehetkin. Patrick Modianon pienoisromaanien kaltaista fragmentaarisen muistin mukaan vaeltelua ja päänsisäistä muistojen huminaa tässä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä on täysin juureton ympäristössään. 

Juurettomuus on Jhumpa Lahirin kaikkien romaanien teema. Vaikka hän on Yhdysvalloissa kasvanut kirjailija, hänen bengalinkieliset vanhempansa muuttivat aikoinaan, ennen tyttärensä syntymää, Englantiin ja sieltä pian Yhdysvaltojen Rhode Islandille. Jhumpa Lahiri kasvoi akateemisessa ympäristössä ja akateemisia elämänpiirejä hän pääasiassa kuvaa. Niitä leimaa kulttuurien ja sukupolvien välinen ristiriitaisuus, identiteetin etsiminen ja juurettomuus. 

Pienessä romaanissa Missä milloinkin (Dove mi trovo) vietetään päiviä Roomassa, kaupungissa jonne Lahiri muutti miehensä ja kahden lapsensa kanssa 2011. Kertojaminä on 'roomatar'. Se särkee - ainakin omalla kohdallani - illuusion, jolla taiteilija luo uskottavan todellisuudentunteen. Epäilen, että sama tunne minulla olisi ollut, vaikka olisin lukenut tekstin italiaksi. Dove mi trovo onkin ensimmäinen romaani, jonka Lahiri on parin esseekokoelman lisäksi kirjoittanut suoraan italiaksi. Se on kunnioitettavaa ja kunnianhimoista, mutta ei aina onnistunut ratkaisu. Maailmankirjallisuudessa on esimerkkejä heistä, joilta kielen vaihtaminen kirjallisesti on onnistunut (mm. Nabokov, Tabucchi...), ja kyllä minä meillä Suomessa arvostan esim. saksalaista Roman Schatzia, joka hallitsee suomen paremmin kuin moni syntyään suomalainen kirjailija. 

Italiaksi Lahirin lause on lyhentynyt eikä siinä ole entisen laista vapautunutta eloa ja liikettä. 

Miksei Lahiri ole kirjoittanut Roomaan asettuneen amerikkalaisen naisen juurettomuudesta? Se hämmästyttää minua, todella. Näkökulma olisi ollut rehellinen, moderni, ja kiinnostava. Vaikea uskoa, että keski-ikäinen Lahiri pystyisi vaihtamaan identiteettinsä italialaiseksi vaikka hän kieltä onkin vaihtamassa.  Kirjan nainen, kertoja, kuulosti minusta koko ajan turistilta. Lyhyet tuokiokuvat sieltä täältä kaupunkia olivat ulkomaalaisen silmin nähtyjä ja koettuja. Monet "juonenpätkät" hämmentävän väkinäisiä. 

Petyin siihen että Jhumpa Lahirilla aina pohjavireenä ollut myötätuntoisuus on nyt muuttunut kyynisyydeksi. 

Kirjalliset tekstinpalaset kuvaavat loppujen lopuksi vain näennäisesti juurettomuutta. Kun niitä  tarkemmin ajattelee, ne ovatkin pinnallisia, nimenomaan näennäisiä. Niitä leimaa tyhjyys ja kyllästyminen. Ehkäpä juurettomuutta ei enää  tunneta. Ajelehditaan.