ONKO HÄN 'hän' VAI 'hän' ?

 

Konservatiivinen suomen kieli on jossakin asiassa aivan moderni: se ei erottele persoonapronominia sukupuolen mukaan kuten esimerkiksi tutut indoeurooppalaiset kielet. Niin mies kuin nainen on 'hän'. Turun seudulla jopa perheen koirasta ja kissasta puhutaan muodossa 'hän'. 

     En ollut tullut ajatelleeksi, mitä vapauksia käytäntö tarjoaa, ennen kuin juttelin ranskalaisen kääntäjän kanssa, joka oli kääntämässä erästä kertomustani.

"Kumpi heistä on 'il', kumpi 'elle'?" ranskalainen tivasi kulmat kurtussa. Koska kertomus oli allegoria eivätkä päähenkilöt olleet ihmisiä, kysymys oli mielestäni absurdi. En ollut todellakaan ajatellut sukupuolia kirjoittaessani. "Aivan sama!" huudahdin avuliaasti. "Päätä sinä!" 

"Ei, ei näin!" ranskalainen kimmastui. " Sen on oltava il tai elle! Sinä sanot sen! Sano!"

Kun nuorena luin klassikkoja ja modernia maailmankirjallisuutta, en koskaan pitänyt minään ongelmana sitä, että päähenkilöt olivat miehiä. Ajattelin heitä ihmisinä ja parhammillaan oman itseni tulkkeina ja ymmärtäjinä.Samasta aiheesta puhui myös kirjailija Monika Fagerholm viime viikolla Hesarin syntymäpäivähaastattelussaan. "Haluan - ja vaikka tämä on viime vuosina muuttunut, ei se vieläkään ole päivänselvää -, että naiset voisivat olla samalla lailla päähenkilöitä kirjallisuudessa kuin miehet. Ja se tarkoittaa, että naiseus tai tyttöys ei ole se tärkein juttu - vaan se että lukija samastuu heihin. Ei siksi että he ovat tiettyä sukupuolta, vaan koska he ovat ihmisiä." 

Niinhän naiset ovat aina lukeneet suurta kirjallisuutta: samastuneet miehiin ja poikiin. 

Fagerholm myös pohtii, että miehille naispuoliseen päähenkilöön samastuminen on "kyllä hirveän vaikeata vielä". Hmm... Luulenpa että siinäkin on kysymys ennen muuta kirjan tasosta: sisällöstä ja kirjailijan kirjoitustaidosta. Ja toki mitä suurimmassa määrin lukijasta itsestään. 

Pinnan alla elää kuitenkin kiusallisia ja ehkä myös tiedostamatomia mielikuvia. Naisen kuva kannessa viittaa "ilman muuta" siihen, että nainen on kirjoittanut naisille. Toisaalta, Alice Munron kaltaisella mestarilla on kapasiteettia julkaista romaani, jonka nimenäkin on tyttö.

Miesten kasvoja näkyy kansissa huomattavan paljon. Nehän eivät karkota naislukiijoitakaan laatukirjallisuuden ääreltä. Myös mieskirjailijoitten omia kasvoja käytetään kansissa, kun on kyse syvällisistä, persoonallisista, korkealaatuisista miete- ja runokirjoista. Jos naiskirjailijan kasvot ovat kauniit, ne läväytetään suurena romaanin takakanteen tai liepeeseen. 

Omassa pienessä mikrokosmoksessani olen saanut myös tuta kysymyksen "il"-/"elle"- kasvojen käytöstä julkaisussa. Kirjoitin 90-luvulla runokirjan, jonka kansikuvaehdotuksen näkeminen hämmästytti ja järkytti minua. Kanneksi oli suunniteltu hämyinen kasvojen sivukuva tytöstä, jolla oli kukkaseppele päässään. Olin purskahtaa itkuun pettymyksestä. Kuvahan antoi aivan väärän viitteen sisällöstä. Se oli - kuten sopersin heti onnettomana kustantajalle puhelimessa - rajoittava! ja harhaanjohtava! Yksikään runo ei viitannut tyttöön/naiseen. Kuva onneksi vaihdettiin, "hautakiveksi" eli piirrokseksi kivenjärkäleestä. 

    Toisella kerralla julkaisin novellin Kirjailija-lehdessä. Se oli tragikoominen kuvaus wannabe-kirjailijasta, 'nuoresta kiihkeästä miehestä', kuten kirjoittaessani mielikuvittelin. Mikään tässäkään tekstissä ei viitannut naiseen - ei muu kuin tietysti oma kirjoittajan nimeni. Ja kuinka ollakaan, lehdessä kuvitukseksi, ns. symbolikuvaksi, oli valittu piirros naisesta.

M.o.t.: "naiset kirjoittavat naisesta, miehet kirjoittavat ihmisestä". 

Entä: Ovatko wertherit kärsimyksissään edelleen traagisia, olivat he sitten nuoria tai keski-iän kriisissä - kun taas marthat vastaavassa jamassa hieman epäkiinnostavia?

(Die Leiden des jungen Werther)

Tai vanhatpiiat petollisen gabrielin jäljiltä: hehän ovat aivan naurettavia; mutta entä jos petollinen olisikin ollut gabriela, ja kärsimään jääneet vanhojapoikia tai leskimiehiä? Eivätkö nämä miesparat silloin olisi olleet ennemmin traagisia ja säälittäviä kuin naurettavia?

Turha mainita, että kummankin klassikon kirjoittaja on ollut mies, ja naiset ovat miesten kanssa näitä tarinoita eläytyen lukeneet. 

Olisivattko miehet sitä vastoin ahmineet naisten kirjoittamia teoksia 'Nuoren Marthan kärsimykset' tai 'Gabriela, tule takaisin!' ?