ROKOTUKSIA JA MUUTA HYVÄÄ

Mikä tahansa asia voi sysätä mielessä auki muistojen ovet ja tulvia kuvia menneestä. Hiukan kuin Vladimir Nabokovin teos Puhu, muisti (1966, suom.1968). Muistelu sinänsä ei minulla liity "tähän ikään", sillä olen harrastanut muistelua jo 5-6-vuotiaasta. Minulla oli jopa tietyt paikat tähän hartaaseen harrastukseen. Kesällä leikkimökin katto ja muina vuodenaikoina ns. lasikomero, suurehko hiljainen huone, joka oli täynnä tyhjillä lasipurkeilla ja -pulloilla täytettyjä hyllyjä. Valo siivilöityi korkeasta ikkunasta jo hapertuneen, sodanaikaisen paperisen pimennysverhon läpi. Saatoin esim. muistella aseman lipunmyyjän kaulalla katselemaani suurta veriluomea, sekä kaikenlaisia muita kiinnostavia asioita, joita olin nähnyt, myös puheita, joita olin kuullut. 

Nyt koronarokotuksista puhuttaessa, muistan kouluaikojen rokotuksia. Kuulun sukupolveen (s.1954), jolle tulivat tutuiksi calmette-, polio- ja isorokkorokotukset. Keuhkokuvauksissa käytiin, ja vielä 1971, kun hain viisumia USA:aan, piti esittää todistus voimassaolevasta isokrokkorokotuksesta sekä tuore todistus negatiivisesta Wassermannin kokeesta (kuppa). 

(kansakoululaisia 1961)

Kansakoulun rokotukset olivat lähes kaikille kauhun paikka. Rokotusneulat olivat pitkiä ja paksuja kuin parsinneulat. Kyllä maikaisi, kun terveyssisar iski sellaisen pakaraan. Rokotuksesta tuli ilmoitus aina täysin yllättäen. Yhtäkkiä vain järjestyttiin jonoon ja marssittiin opettajan johdolla rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen, jossa lääkärintarkastukset tapahtuivat. Odotushuoneessa seistiin edelleen puhumatta, kiltisti jonossa, nyt vain pelkissä alushousuissa. Moni nyyhkytti. Oven takaa kuului joskus lapsen parkaisu. Oven auetessa, yhden tullessa ulos ja seuraavan astuessa sisään, lemahti terveyssisaren spriihin kastetun pumpulitupon haju. Sydän jyskytti. Mitään pakotietä ei enää ollut. 

Kerran eräs tyttö koulusta sairastui tulirokkoon. Asia otettiin koulussa vakavasti. Kaikki keittolan lautaset desinfisioitiin viikon ajan. Toimenpiteellä tuskin oli mitään merkitystä, mutta ainakin se loi juhlallisen tunnelman. Koulun käytävätkin lemusivat "lautasmyrkyltä". Nuuhkimme perunasoppa-annoksiamme, oliko haju tarttunut ruokaan?  - Myös lavantautiin sairastui joku oppilaista, mutta se ei herättänyt  tulirokon kaltaista pelkoa. Pohdiskelin mietiskelytuokiossani lavantautia. Pitäisikö sitä sairastavan maata kovalla kasvilavalla? Kasvilavasta taas tulivat mieleeni ruumispaarit, mistä syystä pelkäsin lavantautia enemmän kuin tulirokkoa. - Tuhkarokon sairastin 5-vuotiaana. "Kaikki lapset" sen saivat. Tauti oli kova ja kesti kauan. Muistan monet hiljaiset päivät, kun makasin kuumeesta hehkuen viileässä huoneessa, joka oli hämärretty, koska tavallinen valo koski silmiin. 

Isorokko oli runnellut joitakin vanhoja ihmisiä. Pelkäsin kirkossa naista, jolta isorokko oli vienyt nenän. Ihmisparalla oli päässä vain ammottavat sierainaukot. Ja kaiken huipuksi puu oli metsässä kaatunut hänen päälleen, niin että hän kävellä taapersi melkein kaksinkerroin. Hänet näki kirkossa melkein aina, istumapaikka oli oikealla puolella alttarilta katsoen, neljännen penkkirivin kauimmaisessa päässä. 

Koulun lääkärintaarkastuksessa oppilaat järjestyivät painon ja pituuden mittausten jälkeen (terveyssisar) riviin ja lääkäri katsasti heidät. Hän katsoi tuimana vuorollaan jokaisen suuhun ja silmäili polvet. "Huonot hampaat!" kajahti tuomio, jos suussa välähti amalgaamia tai muuta hälyttävää. "Pihtipolvet!" kuului jonkun kohdalla. Sitten käännyttiin yhtäaikaa sivuttain ja lääkäri tarkasti ryhdit. Jos ei saanut mistään osiosta kommenttia, tiesi olevansa 'sopiva'. 

Toinen terveystoimenpide, johon mukisematta alistuttiin, oli kouluhammaslääkärillä käynti. Pari vuotta vanhempi veljeni muistaa, miten he lapset talviaamun hämärässä vaelsivat peräkanaa polkua lumisen pellon poikki kohti kaukaista määränpäätä. Pienten pelokkaitten lasten tottelevainen vaellus tapahtui ilman opettajaa tai ketään aikuista. Laskimme, että kävelyn pituus oli ainakin 1,5 km. Pirpanoilta edellytettiin itsenäisyyttä, olivathan he jo 'koululaisia'.    

Oma luokkani ei kolmen ensimmäisen vuoden aikana saanut kutsua hammastarkastukseen, ja kun perheeni sitten muutti kaupunkiin, sain jollain ihmeellisellä konstilla keplotelluksi äidiltä kouluun vietäväksi lapun, jossa todistettiin:"Käy yksityishammaslääkärillä". Olinhan jo ehtinyt uuden koulun välitunnilla kuulla, että sikäläinen kouluhammaslääkäri, paitsi että  "laittoi tunkin kielen ja kitalaen väliin", myös "heitteli lasten hampaita villakoiralleen, joka istui vieressä odottamassa". Tuttu oli myös edellisestä koulusta lasten laatima laulu (sävel 'Tiedän paikan armahan'): "Tiedän paikan kauhean, koulun hammaslääkärin; siellä hampaita revitään, ikenet vain jätetään!".                                                    Versio kouluruuasta kuului: "Tiedän paikan kamalan, kansakoulun keittolan, siellä lapsia rääkätään, matovelliä syötetään!". Arvelin matovellin tarkoittavan lauantaisin saatavaa maitomakaronivelliä, mutta tosiasiassa suurin  osa söi sitä ihan tyytyväisenä. Lautasethan syötiin joka tapauksessa puhtaaksi. Ja makaronivellin kanssa saimme suureksi iloksemme myös isot viipaleet edam-juustoa!