VIIPALEITA YKSINÄISYYDESTÄ

Olivia Laing,

Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

(The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016.)

Suom. Sirje Niitepöld. Teos 2024.

Taidekriitikko ja kirjailija, britti Olivia Laing muutti 2010-luvulla New Yorkiin seurustelukumppaninsa luokse. Suhde kuitenkin kariutui hetimiten ja Laing jäi suurkaupunkiin yksin, "kuin nalli kalliolle". Murskaava kokemus sai hänet alun shokin jälkeen tarttumaan yksinäisyyteen älyllisestä näkökulmasta, ottamaan sitä ikään kuin haltuunsa kulttuurianalyyttisin keinoin. Henkistä apua hän tunsi saavansa kuvataiteesta, sen eksentrisistä "oudokeista" Edward Hopperista, Andy Warholista, David Wojnarowiczista sekä Henry Dargerista. 

    Laing katsoo näitä kuvataiteilijoita nyt yksinäisyyden kehyksissä. 

    Ennen heidän elämänvaiheittensa ja töittensä analyyseja Laing käy läpi psykiatrien ja psykoanalyytikoitten kirjoituksia yksinäisyydestä etenkin 1950-luvulta. Aihe on aina ollut hankala ja ihmiset mielellään välttelevät sitä, vaikka lähes jokaisella on omaakin kokemusta yksinäisyydestä, ohimenevänä, satunnnaisena, perimmäisenä tai salattuna kärsimyksenä, kipua aiheuttavana erillisyyden tunteena joka tapauksessa. 

Yksinäisyyttä pohdiskeli myös sosiologi Robert Weiss vuonna 1975 uraauurtavassa tutkimuksessaan Loneliness: The Experience of Emotional and Social Isolation. Heti alkuun hän toteaa yhteiskuntatieteilijöittenkin laiminlyöneen aihetta, ja että tutkijoita enemmän yksinäisyyttä ovat käsitelleet ja käsittelevät lauluntekijät. Niinpä niin, lisäisin: tässä myös kaunokirjallisuus kulkee usein edellä akateemista tutkimusta. 

     Myöskään syvästi ja pitkäkestoisesti yksinäiset eivät halua puhua ja avautua yksinäisyydestään. Se on tila, josta lähes jokainen haluaisi vapautua, mutta joka "tarraa ihmiseen kiinni, niin ettei siitä todellakaan ole helppo irrottautua." Pahimmillaan "yksinäisyys kasvaa ihmisen ympärille kuin home rai turkki tai suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä". 

Yksinäisyys voi olla myös sisäinen tila joukossa ja ryhmässä, ja erityisen voimakasta yksinäisyys on usein suurkaupungin väentungoksessa.

    Toisaalta, yksinäisyyttä voi tuntea missä tahansa kaupungissa, ei tarvitse matkustaa stressiä syöttävään New Yorkiin.

    Paikka paikoin Laing kuvailee omaa kyyristelevää ja lamauttavaakin yksinäisyyttään Brookylnin ja Manhattanin itälaidan kaduilla kuljeskellessaan, tai oleillessaan pienissä  alivuokralaishuoneissaan. Halloween hulinassa kadulla luoviessaan (yllään välkehtivä musta mekko ja silmissä kajalia) hän näkee pyörteenomaisesti ympärillään vain remuavia ja nauravia ystäväjoukkoja naamareineen ja kuohuviinipulloineen. Laing vertaakin ulkopuolisuuden tunnetta nälkään. Oma vatsa kurnii, kun muut ilakoivat juhla-aterialla. 

Loppupuolella tutkielmaansa Laing kirjoittaa paljastavasti internetistä. "Monella tapaa tunsin oloni inernetissä turvalliseksi. Pidin sen tarjoamista kontakteista: vähäisistäkin myönteisen huomion kertymistä, uudelleentwiittauksista, Facebook-tykkäyksistä, pienistä keinoista, jotka on suunniteltu ja koodattu ylläpitämään kiinnostusta ja pönkittämään asiakkaan egoa". Tavaksi tulleella some-selailulla on myös kuluttavat, kylmät ja kyynistävät puolensa. " Joskus nettiä selaillessani satuin vilkaisemaan kasvojani peilistä ja näin että ne olivat kalvakat ja poissaolevat. Saatoin olla innostunut tai kiihdyksissä tai vaikka pyhää vihaa täynnä, mutta ulkopuolelta katsottuna näytin puolikuolleelta, näytin yksinäiseltä koneen lumoamalta ruumiilta". 

Missä tahansa kaupungissa, esimerkiksi Helsingissä, näkee saman kuin Nykissä:

"On helpottavaa olla virtuaalisessa tilassa, kytkettynä, pitää ohjia käsissään. Mihin tahansa New Yorkissa meninkin - metrossa, kahviloissa, kaduilla - ihmiset olivat sulkeutuneet omaan verkostoonsa. Kannettavien tietokoneitten ja älypuhelinten ihmeellisyys on siinä, miten ne erottavat yhteyden kokonaan fyysisyydestä: antavat ihmisille mahdollisuuden pysytellä yksityisen kuplansa sisällä, vaikka he ovat nimellisesti julkisessa tilassa, ja olla tekemisissä toisten kanssa, vaikka ovat nimellisesti yksin". 

  Siitä, miten ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan on kirjoitettu paljon (ainakin Suomen ulkopuolella?). Asui ja eli sitten yksinäisessä suurkaupungissa - tai vaikka Suomen syrjäseuduille eristyneenä - yllyke koneen ostamiseen on jo se, että yhteyden saaminen toiseen tai toisiin ihmisiin on vaikeaa, jopa pelottavaa. Virtuaalisessa maailmassa yhteydenottajan ei tarvitse myöskään kohdata väärinymmärrystä tai häkeltymistä, eikä hänen tarvitse antaa toiselle enemmän huomiota, läheisyyttä tai aikaa kuin hän on valmis uhraamaan. 

Kirjan viimeisillä sivuilla Olivia Laing muistaa ja kiittelee suurta joukkoa ystäviä, kollegoita, museoita ja arkistoja. Nimiluettelot niin Iso-Britanniasta kuin Yhdysvalloista ovat pitkät. Laing kirjoittaa: " On paljon ystäviä ja kollegoita, jotka ovat keskustelleet kanssani, lukeneet, editoineet, kannustaneet, ruokkineet minua ja tarjonneet katon pääni päälle". 

Eikö hän siis ollutkaan  yksinäinen kirjoittaessaan yksinäisyydestä?  Aika ajoin varmasti sitäkin, onhan yksinäisyys jokaiselle tuttu inhimllinen olotila, satunnaisenakin. Mutta kiitokset ystäville ja kollegoille todistavat kuitenkin ratkaisevasti voimasta, jota me saamma toisiltamme. Täydellisen yksinäinen ihminen on joku, jota kukaan ei tunne, jota ei haastatella ja joka ei kerro itsestään. Kuvatuista taiteilijoista ainoastaan Henry Darger oli tällainen kaltoin kohdeltu erakko. Mutta omintakeisten, ristiriitaisia tunteita ja arvioita herättäneitten töittensä vuoksi hänetkin on ainakin joittenkin toimesta, nähty - myöhään, sillä Drager oli jo elämänsä ponnistelut ponnistellut.  

     Laingin teos tarjoaa kulttuurisia viipaleita elämästä ja yksinäisyydestä. Onnistuneimmissa viipaleissaan esseekokoelma on ansiokas.