keskiviikko 17. toukokuuta 2017

MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME KIRJOITTAMISESTA


Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
suom. Seppo Lahtinen,
Sammakko 2015

 
Carverin novelleja lukiessa monet tekstit tuntuvat niitten rinalla kovin lapsellisilta.
Toisaalta: Carverin tyyli kirjoittaa ei liene ainoa hyvä; abstraktimminkin saattaa joku onnistua.
   Raymond Carveria tutkinut ja hänen elämäkertansa kirjoittanut esseisti Carol Sklenicka toteaa kirjassaan A Writer´s Life (2009), ettei Carverilla ollut teoretisoivaa mielenlaatua ollenkaan, hän ei ollut sen tyyppinen. Ja ehkä juuri siksi hänellä oli erityistä silmää poimia elämästä merkityksellisiä yksityiskohtia.
    Carver myös vierasti itselleen langetettuja määritelmiä. Hän ei pitänyt itseään minimalistina. Ylipäätään hän kieltäytyi kaikista kategorioista. Siitä huolimatta esimerkiksi uusin suomennoskin toistaa takakannessaan tuskastuttavan sovinnaisesti:"Carverin tyyliä on verrattu myös Ernest Hemingwayhyn, Anton Tsehoviin ja Franz Kafkaan". Hyvät hyssykät sentään. Ei Carver tarvitse mokomaa legitimointia. Hän pärjää aivan omillaan. Itse hän on sanonut: " Jokainen suuri tai edes hyvä kirjailija rakentaa oman, omintakeisen maailmansa."

Luin näitä novelleja vuosia sitten englanniksi (What We Talk About When We Talk About Love, 1981) ja nyt uudelleen, kun huomasin suomennoksen. Tosin tämä Carverin ns. pääteos on näköjään suomennettu jo aikaisemminkin, ainakin Otavalta 1986. Kummasti Carver on kuitekin jäänyt täällä aika vähälle huomiolle. Etenkin kun lähes jokaisessa hänen novellissaan tapaa suomalaisen proosan peruskivet: mies, viina, mokaaminen, avioero, yksinäisyys.
   Miksi näissä novelleissa ei silti ole mitään samaa kuin suomalaisissa teksteissä?
Siksi että suomalaiset kirjoittavat lapsellisemmin eli itsekeskeisemmin.  Tulee mieleen toteamus eräältä tuttavaltani, brittimieheltä, joka kertoi käyvänsä joskus iltaisin engannin tuntien jälkeen pikkukaupungin rautatieaseman ravintolassa juomassa oluet: " Suomalaiset eivät paljon puhu, mutta kun he saavat kaljaa ja ovat päissään, he oikein tuppautuvat seuraan ja puhuvat ja puhuvat ja puhuvat - ja koko ajan pelkästään itsestään."
Aniharva myöskään pystyy Carverin tasoiseen lakoniseen intensiteettiin. "Yksinkertaisuus" ja "toteavuus" ei riitä, jos se on pelkästään yksinkertaisuutta ja toteavuutta. Carverilla tuhkakupin katselu ja villapaidan vetäminen päälle ei koskaan ole tekstintäytettä. Vaikka hän oli, kuten itse sanoi, "hooked on writing short stories", hän kirjoitti aina sanansa punnitsevana runoilijana. Silti teksti ja


dialogi on välitöntä ja elävää. Sillä lailla ihmiset puhuvat kun he "eivät tiedä puhuvansa" vaan "vain" puhuvat. Olen kuullut ihmisten puhuvan toisilleen metromatkalla Itäkeskuksesta rautatieasemalle erinomaisen carvermaisesti, siekailematta, konkreettisesti ja silti hyvin kuvaavasti ja itseään paljastaen. Enkä tarkoita kännisten laukomia "totuuksia".
     Carverin ns.päähenkilö on usein, mutta ei aina, mies - mutta päähenkilöys ei koskaan korostu selkeästi eikä ole keskiössä. Ei ole sitä tuttua "oman navan ympärillä pyöriskelyä" vaikka keski-ikäisen miehen ahdistuksesta olisikin kyse. Ihmisillä on siteet, kestäneet tai katkenneet, mutta silti siteet, toisiinsa. Vaikka Carveria pidetään alemman keskiluokan kuvaajana, hän on mielestäni ennemmin yksinäisen ja sivuun jääneen kuvaaja. Esimerkiksi niminovellissa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, äänessä ginilasien takana ovat akateemiset ihmiset, heistä enin kardiologi, joka julistaa: "Minä en siis todellakaan ole mikään sivistynyt tyyppi."
(Carver, joka oli - myöhemmin raitistunut - alkoholisti ja joka "todella tunsi juomisen taiteen", kuvaa humalan nousua ja raskaasti juovuksissa pidettyjä pateettisia puheenvuoroja niin hyvin, että tätä niminovellia lukiessaan tuntee itsekin olevansa kuin vähän päissään.)
     Ns. tavallisten ihmisten kuvaajana Carverista tulee mieleeni tämän ikätoveri, amerikkalainen naiskirjailija, novellisti Bobbie Ann Mason ja kokoelma Vaeltajia ja muita kertomuksia (Shiloh and Other Stories, 1982), Otava 1986. Kummatkin kuvaavat jokapäiväisessä elämässä pinnan alla kulkevia surun, pelon ja menetyksen juonteita.
    Kirjailijana Raymond Carverin kuningasominaisuus on se, että hän ei tunteile vaan on myötätuntoinen.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti