KUKKIEN RUNOUS

  Jokaisen joka on yrittänyt maalata kukkia millä tahansa väreillä, on täytynyt huomata, miten vaikeaa se on.
Kukka-aihe maalaustaiteessa on kokenut samaa rajatonta suosiota ja hillitöntä kulutusta sekä väärinkäsittelyä kuin rakkaus-käsite elämässä.
On "kukkatauluja" ja kukkatauluja, ja suuria hollantilaisia mestareita 1600-luvulta, ja vielä 1800-luvun lopun romantiikankin maalareita, jotka yhä pysähdyttävät kukka-aiheisilla maalauksillaan ja herättävät niissä lumousta ja rohkaisua. Ja muistuttavat kuolevaisuudesta: perhoset, toukat, kotilot ja kuoriaiset vaeltavat aina jossain kulmassa tai kentän poikki.

Kauneuden, toivon ja katoavaisuuden ilmentymä: kukka. Mysteeri: kukka.
Mitä ihmiskunta olisi, jos ei olisi kukkia? Tai jos nyt näkisimme ensimmäisen kerran historiassa ruusun? Kuinka hämmästyneitä olisimmekaan - ainakin me (joita uskon olevan valtaosa ihmisistä), jotka tietoisesti tai huomaamatta olemme eläneet kukkien vaikutuspiirissä.

Halsualla kukkia haistelemassa

Kukat ovat uskollisia.
Joka kevät ne ilmestyvät samoihin paikkoihin samanlaisina. Ei tarvitse muistella "millainen sinivuokko oli ennen", sillä sinivuokko on tänä keväänä samanlainen kuin kaikkina keväinä ennenkin. Sinivuokko on sinivuokko.


Hannu Väisänen, maalari, kirjailija, on runoilijoitten tapaan pysähtynyt puutarhassaan kukan kohdalla. Kevään 2014 Lääkärilehdessä oli häneltä Valkotakkikukka-niminen kolumni, jonka otin oikein talteen:
     " - - Kun illalla kulkee Japanin puupionin ohi, siihen katsomatta, tuntee sieraimissaan voimakkaan karvasmantelin tai oikeastaan kanelin tuoksun, ja ymmärtää että pioni haluaa puhutella. Se haluaa muistuttaa ettei aio pitkään siinä vatvoa terälehtiään, että sitä on katsottava ja ihailtava juuri nyt. Ja niin minä haen keittiöstä pienen jakkaran ja istuudun ihailemaan jo avautuneita tai pian avautuvia valkoisia kukkia". Teksti päättyy: "Näyttää että valkoisia silkinriekaleita olisi viskelty pionin juurille. Kaksi kolme päivää ja kaikki kukat ovat pudonneet. Vuosi on odotettava ennen seuraavaa pionien vastaanottoa."

Pelkkä maalaus voi olla kimmoke kirjoittamiseen. Katselin kerran Hämeenlinnan taidemuseossa Ester Heleniuksen maalausta Itkevät liljat. Vain pari kertaa aikaisemmin elämässä olin kokenut, kuinka täysin yllättäen taideteos voi koskettaa sisintä niin voimakkaasti, että silmät kyyneltyvät. Kotona kirjoitin runomaisen kertomuksen Itkevät liljat (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2012). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut liljat kuultuaan siskonsa kuolemasta. Jotain pakahduttavaa siis välittyi kukista öljyvärienkin kautta.

                                                                                                     

Ester Helenius, 1939

Suomessa on erittäin vahva metsänkuvausperinne.
Puistakin on kirjoitettu paljon ja kirjoitetaan.
Mutta päinvastoin kuin Euroopassa (esim. Englannissa jo Tennyson, Coleridge, Wordsworth, Shelley, Keats, Shakespeare, Skotlannin Burns...) täällä ei puhuta kukista ja kasveista nimellä.
'Kukkasista' ja 'kukkakedoista' voidaan puhua, mutta kielot, tuomenkukat, ruusut ja metsäorvokit on jätetty kansanlauluihin ja iskelmiin. Miehet ovat kertoneet metsästä ja miehestä metsässä, luonnossa. Ehkä kukan kohdalle pysähtyminen on varottavan "naisellista", "hempeää". On tietysti Eino Leino ja "-- tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen"-kaihomieli, jota suruun taipuva suomalainen niin rakastaa. Mutta enimmin suomalaisessa runoudessa humisevat metsät ja salomaat.
   Nykypolvien kaupunkilaiset kirjoittajat, luonnosta vieraantuneet 'älyköt', pohdiskelevat suhdettaan luontoon hyvin teoreettisesti ja etäisesti. Ikään kuin luonto - ja sen runous - olisi älyllistä ja kaukana. Mutta Tokoinrannassakin naksuttaa syksyllä tikli, voikukka nousee kivetyksestä Punavuoressa, ja ruusu hehkuu vasten betoniseiniä.
   Aaro Hellaakoski uskalsi aikanaan pysähtyä kukan kohdalle ja puhutella sitä nimeltä: "-- upea harsoissaan oli angervoinen,/sininen silmäys veronican,/leinikin kultaa läikkyi niitty toinen,/toinen punassa lychnos-purppuran." (runosta 'Pientarella') Biologina Hellaakoski tietysti myös tunsi kasveja.

vaahtera kukkii

Jostakin Eeva Joenpellon romaanista on jäänyt mieleeni vertaus: "Tyttö oli nätti kuin herneenkukka". Sen ymmärtää heti jokainen, joka on nähnyt pellolla tai penkissä hernemaan kukassa.
    Ei kirjallisuutta, mutta suullista perintöä sen sijaan on vertaus: " Suomalainen nainen on nuorena valkea ja sorja kuin perunankukka, mutta myöhemmin se mukula, muhkurainen ja tärkkelyspitoinen".

Katri Valalla kukka oli keskeinen kielikuva. Hänellä runot suorastaan tulvivat kukkia, nimeltä mainittuja, sekä romanttisia fantasioita 'sinisestä kukasta', 'mustista orvokeista', 'tulenpunaisista gladioluksista', mangolioista, tiikerinliljoista. Hajuherneet ja unikot ovat vahvan aistillisia: "Hajuherneet, kukkani,/te, jotka ylenette kuumassa yössä,/villeinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa,"-- "Itkien ja nauraen sukellan tuoksuvaan syliinne,/ ja teidän pienet kukkasuudelmanne/putoavat kuumeisen ruumiini yli/kuin hiljainen, lempeä sade."

Unikosta ovat innoittuneet lukemattomat runoilijat maailmassa. Katri Vala: "Yöllä on varmaan joku jumala/ kulkenut puutarhassani:/ kaikki unikot ovat auenneet./ Tuskin uskallan astua ulos,/ pelkään palavani pienissä liekeissä."

Lapsena näin seminaarin puutarhassa daalioita ja koin lähes ekstaattisen tunnekuohun. Daalioitten syvä värihehku voi saada lähes metafyysisiä merkityksiä. Vielä opiskeluaikana Turun yliopiston sisäpihalla vavahdin ilosta ja tunteen voimasta, kun näin syyspäivässä loistavat kadmiuminkeltaiset daaliat.
    Daalioista muistan myös aina Kaarlo Sarkian. "-- Päivät syksyiset, säteilevät/hurman ylpeän tuta soi mun./Valmut, neilikat vei jo kevät,/jätti daalian kultaloimun. // Kukka ylpeä sulle säilyy,/syksyn kultainen georgiini./Juomasarkassa eessäs päilyy/täysvuotinen, valmis viini. // En ma kysele: "Ikuisesti?" - / ensi yönä jo tulkoon halla! /Hehkun pelotta, tulisesti/ niin kuin daalia talven alla. // Kuuma, rohkea, kirkas, hellä/ olkoon tunteeni kypsä viini, / hehku kuoleman kynnyksellä,/ syksyn ylpeä georgiini."
    Sarkia on ollut kirjallisuutemme suurin yksinäinen, kuin väärään ilmanalaan - karkeaan ja matalamieliseen pakkaseen - syntynyt. Hieno, syvällinen runoilija. En tiedä, löydetäänkö Sarkiaa koskaan "uudelleen", ymmärretäänkö häntä joskus arvostaa niin kuin hän ansaitsee. Mutta hän eli pyrintönsä, mitä runoilija Gunnar Björling pitää runoilijan parhaana ja tärkeimpänä osana.

Isoäidin salaperäisiä sääkukkia, jotka avautuivat ja sulkeutuivat sateen ja poudan mukaan. Hain niistä lohtua, kun olin itkenyt tapeltuani rajusti veljeni kanssa. Halusin olla yksin, mutta täti tuli ja otti kuvan.