sunnuntai 7. toukokuuta 2017

AJASTA, HETKISTÄ, BRODSKYSTA



Joseph Brodsky,
Joulutähti,
runoja.
Valikoinut ja suomentanut
Jukka Mallinen. Tammi 1999. 


Ei ehkä ole oikea aika lukea joulurunoja - jos aikaa ajatellaan kalenterin mukaisesti: "nythän on kevät".
    Mutta joskus on oikea hetki. Runollisesti sanoen: hetket ovat kuin luotoja, kareja ja saaria, joille aika meitä huuhtoo.
    Kuulin kerran erään henkilön kertovan, että hän oli viettänyt heinäkuun Matteus-passiota kuunnellen. Pidin sitä erikoisuudentavoitteluna, mutta jälkeenpäin olen alkanut uskoa hänen vilpittömyyteensä. Matteus-passion paikka voi olla heinäkuussa; se voi olla lokakuussa tai juuri tänään.
    Siksi myös Brodskyn joulurunot. Joulua ja pääsiäistä tarvitsee aina, ja vähän väliä - tai edes joskus - sen muistaa.
    Brodsky sanoo lukeneensa Vanhan ja Uuden testamentin 23-24-vuotiaana, ja että se teki häneen "ehkä kaikkein voimakkaimman vaikutuksen elämässä". Hän kertoo pyrkivänsä kirjoittamaan runon joka jouluna, "ainoana syntymäpäivänä" jonka hän "ottaa kutakuinkin vakavasti". Joulurunojen sanataide nousee paitsi Raamatusta, myös Kannaksen hiekkadyyneiltä, Pietarin kaduilta, Venetsiasta, vankilamuistoista, runoudesta sinänsä.

Brodskyn sisäinen vaativuus, ylivirittyneisyyskin, tunteellisuus ja välitön, omalähtöinen kuvasto on kaikilla lukukerroilla, oli kyse mistä tahansa hänen kirjastaan, tuntunut kuin pääsyltä ulos kävelemään pienistä tunkkaisista huoneista.
Kulttuuri sinänsä voi sekin joskus kasvattaa henkistä ihraa. Pelkkä "ajan hengestä" kiinnostuminen ja "ajankohtaisen seuraaminen" saattaa paaduttaa ja ihroittaa.

Joseph Brodsky ei ole massojen runoilija eikä hän tule runoilijoitten massasta, vaikka pitkästä perinteestä tuokin kantamuksiaan. Hän kuuluu niihin aitoihin taiteilijoihin, joista käytän mielessäni nimitystä 'siementäjät'. Heidän tekstinsä valpastuttavat, inspiroivat ja synnyttävät uutta kasvua otollisessa maaperässä. Sellaisista sanataiteilijoista, joitten tekstit kyllä ovat äärettömän hienoja ja hiottuja, klassisiakin, mutta jotka eivät 'siemennä', käytän nimitystä 'hybridit'. Sana tulee monikymmenvuotisesta harrastuksestani daalioitten kasvattajana. Daaliani ovat hollantilaista alkuperää, upeita hehkuvia luomuksia, jotka eivät siemennä eivätkä tuoksu. Hyönteiset  eivät ole niistä kiinnostuneita. Ne ovat hybridejä, äärimmilleen jalostettuja. Vuodesta toiseen ihastelen niitten "viileää" hehkua ja muotopuhtautta. Mutta ne kukat, joita rakastan, ovat kaikki vähän villejä ja siementäviä, ja niissä jokaisessa on aivan oimanlaisensa jäljittelemätön tuoksu.


"--
Hän meni kuolemaan. Eikä astunut
hän ovet avattuaan kadun hälinään,
vaan kuoleman kuuromykkään valtakuntaan.
  Hän kulki tilassa ilman kovaa kamaraa, 

hän kuuli, kuinka aika kadotti äänen.
Ja lapsen kuvaa, hohdetta ympärillä 
untuvaisen kiireen kantoi Simeonin sielu edellään
   pitkin kuolevaista polkua

kuin jotain lamppua, siihen mustaan pimeyteen,
jossa tähän mennessä ei ollut vielä kenenkään
sallittu valaista tietä itselleen.
   Lamppu valaisi, ja polku laajeni. "


(Temppelissä käynti, Jospeh Brodsky 1972) 


                                                                       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti