SISARUUS, VALTA, SAIRAUS

Hang Kang,
Vegetaristi, 2007 
(englanninnoksesta suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2017)





Terveiset hektisestä, suorituspaineisesta Etelä-Koreasta!
Myös kauniista, keväisestä Koreasta!
Suomesta tulleen vierailijan silmää hivelivät kukkivia puita täynnä olevat heleät lehtipuumetsät, jotka kiersivät Soulia ympäröiviä viittä korkeaa vuorta. Siellä, sen enempää kuin alhaalla suurkaupungin melskeessä, ei hetkeen muistanut niemimaan painostavaa, paraikaa tapahtuvaa ohjusvarustelua. Pohjois-Korea siinsi jossain - lähellä - vuorten takana horisontissa.

Luin lennoilla mennen tullen Hang Kangin Booker-palkittua (2016) romaania Vegetaristi. Kirjaa on ylistetty poikkeukselliseksi, hätkähdyttäväksi, edelläkävijäksi, sekä kirjaksi jota on mahdoton saada mielestään.
     Luulen että muistan kirjan (kuten suurinpiirtein kaikki kirjat, jotka olen lukenut ajatuksella), mutta kertaakaan se ei onnistunut hätkähdyttämään eikä hämmästyttämään, eivätkä sen kieli ja teemat olleet mielestäni niin uusia ja ensikertaisia, että romaania voisi sanoa edelläkävijäksi. Feministisiltä piirteiltäänkään se ei ollut ensikertalainen eteläkorealaisessa kirjallisuudessa, mutta kukaties kyllä tendenssimäisin - mikäli kirjaa halutaan feministisestä näkökulmasta lukea. Itse Hang Kang on haastattelussa todennut vain, että romaani on allegoria hänen maastaan.

Tarinassa on ilman muuta kysymys vallasta: miehen ja perheen vallasta naiseen, jopa väkivallasta, ja naisen vallasta sisareensa sekä ennen muuta (väki)vallasta omaan ruumiiseensa. Mutta myös ruumiilla on valta ihmiseen. Sen voi nälkiinnyttää vaikka kuolemaan asti, mutta se ei silti taivu kaikessa ihmisen tahtoon. Himo jää aina tyydyttämättä. Kuolemakaan ei ehkä ole niin loistokas kuin toivoisi. Eikä hulluus ole portti vapauteen.

Minusta kirja on romaani sairaudesta.
Päähenkilö Yeong-hye ei ole vegetaristi sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan hän on mielisairas. Verisen painajaisunen näkemisestä alkanut sairaus ilmenee anorektisena ja vähitellen psykoottisena ja syvästi skitsofreenisena käyttäytymisenä. Yeong-hye haluaa muuttua puuksi, joka ei tarvitse ravintoa, ainoastaan auringonvaloa.

Laajemmin: myös kaikki väkivalta - henkinen, seksuaalinen, patriarkaalinen - on sairautta.

Romaani jakautuu jyrkästi kahteen eri tyylilajissa kirjoitettuun osaan. Luulenpa, että juuri ensimmäisen osan energinen, suorastaan maaninen tempo, kiihdytystä lisäävä pidättyminen ja lopulta räjähdyksenomainen seksuaalinen akti on se taikapiiri, joka on vanginnut lukijoita äärelleen.

Seksuaalisuus rinnastuu ruumiiseen maalattuihin kukkiin, heteisiin, fallistiseen emiin, vuotavaan mahlaan, kietoutuviin varsiin. Kukka ei ole feminiininen vaan oudosti uusi maskuliininen metafora. Luonnon lailla yhtyminen, sulautuminen, tyydytys, ei kuitenkaan saa täyttymystään. Kuten Goethe sanoi: "Luonnolle riittävät siemenet, silmut, lehteen ja kukkaan puhkeaminen, ne eivät tarvitse mitään. Mutta ihmisen täyttää rauhaton ikävä, kaipaava sydän ja polttava himo".

Toinen osa sen sijaan on hidaspoljentoinen, raskas, depressiivinen kuvaus mielen pirstoutumisesta ja sisaren matkoista vuorella sijaitsevaan sairaalaan sisartaan tapaamaan. In-hye nouseekin tässä romaanin toiseksi päähenkilöksi. Kuoleman kielissä olevaa siskoaan ja heidän yhteistä lapsuutta pohtiessaan hän tuntee vihdoin vapautuvansa syyllisyyden- ja vastuuntunnoistaan. Hän tuntee vapautuvansa sovinnaisuudesta, mutta masentuu. Vain äitiys (oma pieni poika) antaa hänelle voimaa jatkaa elämistä. Kuitenkin kirjan lopussa jää hieman epäselväksi, onko In-hye todella voimaantunut, vai kutsuuko raolleen jätetty hulluuden ja kuoleman portti häntäkin.  Sairaalaa ympäröivän sateisen metsän ja puitten runollinen kuvaus on keskeistä symboliikkaa. "Vihreinä liekehtivät puut" toistuu kielikuvana.
    Yllättävän vanhentuneelta ja lattean stereotyyppiseltä selitykseltä, miksi Yeong-hye sairastui anorektiseen skitsofreniaan, tuntuu kuitenkin In-hyen - ja samoin lääkärin - käsitys, että kaiken syynä oli huono isäsuhde (-> skitsofrenia) ja äitisuhde (-> anoreksia).
     Psykiatrisen sairaalan osaston arkipäivän kuvaus on kirjassa niin elävää ja havainnollista, että kirjailijan on täytynyt joskus itse vierailla tai olla töissä sellaisessa paikassa.

En tiedä, onko romaanista tekeillä elokuvaa, mutta voisin hyvin kuvitella niin käyvän. Kertomuksessa on paljon elokuvallisia kohtauksia, ja päähenkilöä Yeong-hyeta kuvataan häntäkin ikään kuin kameran - so. toisten ihmisten silmien - kautta. Yeong-hye ei ole itse "äänessä" oikeastaan kuin kertoessaan alussa katkelman dramaattisesta, kaiken käynnistävästä unestaan. Myös sisaren In-hyen unille annetaan myöhemmin  pahaenteinen, mystinen merkitys.