LAPSENA

Lapsuudesta on kirjoitettu kenties yhtä paljon kuin kirjallisuuden pääteemoista rakkaudesta ja kuolemasta. Mutta ei ole lapsuuttakaan ilman näitä kahta mahtitekijää: rakkautta tai sen puutosta, kuolemaakin. Ne uivat ihmisen tajuntaan jo lapsena ollessa.
     Valtaosa lapsuuskuvauksista, etenkin muistelmissa, mutta mitä suurimmassa määrin myös kaunokirjallisuudessa, on kuitenkin jonkinlaista poseeraamista, lapsihahmon kirjallista istuttamista sosiaaliseen kenttään ja sen tapahtumiin. Lasta havainnoidaan ja kuvaillaan aikuisen näkökulmasta.
      Kun mietin ainutlaatuisia lapsuuden kuvauksia, mieleeni nousee kirjallisuuden merestä hämmästyttävän helposti kolme nimeä. He kaikki ovat miehiä. Mietin, miksi ei yhtään naista? Teenkö sivuuttamisellani vääryyttä jollekin naiskirjailijalle? En tietenkään voi tietää kaikkia tämänkään aihepiirin kirjoja. Paljon jää katveeseen. Kirjallisuudessa on niin kuin tieteessäkin: mitä enemmän lukee, sen vähemmän huomaa tietävänsä.
     Keskityn nyt siis vain heihin, jotka heti tulivat mieleeni, ja jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Toki mielessäni kävi myös noitamaisen taitava Alice Munro. Mutta ei, Munro ei kuulu tähän erityiseksi nostamaani joukkoon. Sillä Munron tyttölapsella on aina kiire kohti nuoruutta ja seksuaalisuutta. Munro kuvaa loistavasti lapsen tarkkasilmäisyyttä ja kykyä julmuuteen, mutta tämä lapsi on aina vain osa sosiaalisia tapahtumia ja hänen kauttaan kuvataan aikuisia. Siksi Munron kirjallinen lapsi on tavanomainen.

Oliver Sacks, Harry Martinson ja Antti Hyry elivät eri maissa ja maailmoissa, mutta kukin heistä menee poikahahmollaan sisälle ihmislapsen sielunelämään. Ei kuvata millaista on olla poika ja millaista on kasvaa mieheksi, vaan kuvataan millaista on olla ihminen. Martinsonin ja Hyryn kohdalla päästään jopa metafyysisiin kerroksiin. Ja kaikki se konkreettisella kerronnalla. Kukaan tai mikään ei abstrahoi ja filosofoi. Elämä tapahtuu.
    Oliver Sacksin Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani (suom. Helmut Diekmann ja Arja Hakulinen, Absurdia 2011) on selkeästi muistelmateos. Hyryn ja Martinsonin kirjat taas autofiktioita eli romaanimuotoja omasta lapsuudesta. Sacks oli neurologi, Martinson ja Hyry kirjailijoita. Tosin Sacks oli myös kirjailija, hän kirjoitti monia nerokkaan yleistajuisia ja kiehtovia kirjoja kohtaamistaan potilastapauksista, silti koskaan tinkimättä tippaakaan tieteellisyydestä ja lääkärietiikan rajoista.
     Sacks oli lähtöisin suuresta lahjakkaasta juutalaissuvusta, jossa jokainen - ellei, ollut kajahtanut - harrasti intohimoisesti luonnontieteitä, keksintöjä ja niitten myötä tehtaitten perustamisia. Hänen vanhempansa olivat lääkäreitä, ja myös heistä kaikista neljästä pojasta tuli lääkäreitä.

     Mutta luonnontieteet, etenkin kemia, ovat pienelle Oliverille rakkaus, joka kasvaa epätavallisiin, jopa patologisiin mittoihin. Alkusysäys on tullut "Volframi-eno" Davelta sekä "Fysiikka-eno" Abelta. Dave-enonsa lailla Oliver alkaa "rakastaa volframia", sen tiheyttä, kuumuudenkestoa ja kemiallista vakautta ja hänen mielestään "volframin syvä helähdys on maailman kaunein ääni". Myös Mendevejevin jaksollinen järjestelmä lumoaa pojan, joka ei leiki eikä tapaa ikätovereitaan, vaan laskee, tutkii ja tekee (vaarallisiakin) kemiallisia kokeita omassa laboratoriossaan. (Alakerran huone, josta on räjähdysvaaran takia ovi suoraan ulos puutarhaan.) Luonnontieteistä tulee fantasiamaa ja kaiken lohdun ja turvan lähde, jonne Oliver pakenee. Vaikka lontoolaiskoti on aina täynnä ihmisiä: sukulaisia, vanhempien potilaita, vierailijoita, palvelusväkeä, yksinäinen Oliver harhailee sen läpi jaksollisine järjestelmineen ja metalli-tietoiskuineen. Avoimesti ja vaikuttavasti Sacks kuvaa pienen koulupojan mielenterveyden järkkymistä kertoessaan elämänvaiheesta, jolloin Oliver veljensä kanssa on lähetetty sotaa turvaan karuun sisäoppilaitokseen maaseudulle. Oliver on joutunut eroon Volframi-enosta ja Luonnontieteellisestä museosta. Häiriintyneenä hän lopulta palaa kotiin. Toipumaan unohdettu poika unelmoi painautuvansa hellyyttä saadakseen suureen sulkupalloon, joita leijuu Lontoon yllä taivaalla sota-ajan ilmatorjunnan takia.
     Monien vuosikymmenien jälkeen Oliver Sacks loihtii muististaan esiin tuon kokonaisen maailman, jossa näin jälkeenpäin on paljon liikuttavaa, huvittavaakin, suurenmoista - ja surumielistä.

Iris Murdoch on sanonut: "Meidän täytyy elää itsekeskeisyytemme valossa, salaisen elinvoimaisen sisäisen henkisyytemme varassa, joka on jopa tärkeämpää kuin järkemme."
    Tämä lause koskee mielestäni niin Sacksin pientä Oliveria, Hyryn pientä vakavaa maatalon poikaa kuin Martinsonin kovan elämän kohdannutta alter egoa Martinia.

Antti Hyryn hieno sielunelämän tutkielma Kotona (Otava, 1960) kuvaa pienen Paulin, maalaispojan elämän vähittäistä avartumista juuri niin konkreettisin kuvin kuin lapsi ensiaskeleistaan eteenpäin tätä maailmaa ottaa haltuunsa. Kirjassa on Hyrylle ominaista arjen hartautta, johon syventyminen ja jonka avautuminen tuoreena lukijan silmiin ja sydämeen saattaa vaatia omakohtaista kokemusta maaseudulla kasvamisesta. Tai ainakin sielukkaat silmät. Kun pieni poika mittaa katseellaan etäisyyttä maantien laidalta aidalle ja siitä ojan yli pellolle ja polulle, ja lähtee, siinä tuntuu koko maapallo ja taivaanranta kaareutuvan. Ihminen on maisemassaan. Ihminen on olemassaolossaan.



Uskallan melkein sanoa (ja sanonkin), että en henkilökohtaisesti ole löytänyt maailmankirjallisuudesta toista niin voimakkaasti itseeni vaikuttanutta kirjailijaa kuin Harry Martinson. Usein koulu- ja kirjastovierailuilla kysytään, "kuka on sinun lemipikirjailijasi?" Vastaan aina rehellisesti, että "kysymykseen on mahdoton vastata, koska maailmassa on niin paljon hyviä ja hienoja kirjailijoita". Onhan se niin. Mutta tulkoon nyt tunnustetuksi, että kyllä Martinson on minulle tärkein ja kaikkein merkityksellisin.
     Jotenkin vavahdin, kun nuorena aikuisena satuin lukemaan hänen romaaninsa Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935). Se vaikutti minuun käsittämättömän syvästi, oikein paukautti auki sisäisiä luukkuja ja ikkunoita. "Että joku voi osata kirjoittaa näin!" Myöhemmin sain käsiini myös romaanit Tie maailmalle (Vägen ut, 1936) ja Vägen till Klockrike (1948). Kaikki ne varioivat sitä, mikä juonellisimmin on asetettu esikoiskirja ' Nokkosiin'.
    Harry Martinson oli lapsena talosta taloon kaupattu huutolaispoika, sitten merimies ja kulkuri, ja lopulta Ruotsin Akatemian jäsen ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja (jaetulla sijalla, mitä kohtalon huvitusta sekin).
    'Nokkosiakin' ehkä syvemmässä,  paikoin riipaisevan irrationaalisessa ja esikoista jotenkin vapautuneemmassa ja siksi runsaammassakin ¨'Tie maailmalle'-romaanissa  sekä kulkuriaikaa kuvaavassa romaanissa 'Vägen till Klockrike' leikkautuvat kaikissa kolmessa samat tapahtumat, mutta eri ajallisessa järjestyksessä. Ei silti ole syytä ryhtyä kronologisiin saivarteluihin. Myöskään ei ole kyse pelkästä huolettomasti toistelevasta tarinoinnista. Kyse on kokemuksen toistuvuudesta, ihmissielun läpäisevyydestä halki ikäkausien.
     Martisonin humanismia ja laajaa, koeteltua elämänymmärrystä ja huumoria ajatellessaan ei voi olla muistamatta ja hämmästymättä, miten kovan elämän hän eli, pikkulapsesta alkaen. Harry Martinsoin todistaa, että ihminen ei ole pelkkä ympäristönsä ja olosuhteittensa summa. Ihminen on - jos on - paljon enemmän, mittaamattomasti enemmän.