KIRJOJA MENEMÄÄN

Kirjoista täytyy välillä päästä eroon. En tosin tee niin kuin isävainaani, joka kumosi lastin vanhoja teologisia oppikirjojaan pihan kaivoon. Mutta olen kipannut kaksi urheilukassillista kirjoja roskapönttöön nimeltä MOLOK. (Miten hämmästyttävän sivistynyttä antaa suurelle syvälle roskasäiliölle noin vanhatestamentilliseen aikaan kuuluva nimi.)
     Kummankin hävitysvimman syynä oli muuttokuorman teko. Kuten moni tietää, kirjat saavat uinua hyllyllään rauhassa kuin hautuumaalla, ellei joskus koita muuttokuorman aika. Muutto on suuri inkvisiittori. Silloin akanat erotellaan jyvistä.
    Olen tehnyt virheitä tuossa erottelussa. Olen kiikuttanut divareihin kirjoja, joita olen myöhemmin tarvinnut ja haikeasti kaivannut - samaan aikaan kun hyllyssä edelleen on pönöttänyt (ja pönöttää) puuduttavan tylsiä kirjoja, jotka vuosikymmeniä sitten olivat olevinaan merkkiteoksia. Mitä vielä. Aika on armoton tuomari. Ja jos olisi ollut rehellinen, totuuden olisi tajunnut ja myöntänyt jo ennen tuota ajan tuomarointia. Nyt näitä ansiottaan vaalittuja harmittaa nähdä, koska ne vievät tilaa paremmilta. Mutta niinhän se on muuallakin elämässä.
    Molokin kita kutsui minua kirjoineni Hämeenlinnassa kesällä 2006, kun yritin tarjota kirjoja sikäläisiin divareihin. Eivät kelvanneet. Kirjoista oli kuitenkin päästävä ja siksi istahdin kirjakasseineni kauniiseen Rantapuistoon päivää paistattamaan - aikomuksenani "unohtaa" muutama kirja siihen penkille. Siitä ei tullut mitään. Pikkukaupungin vaivihkaisen uteliaasti silmäileviä ihmisiä käveleiskeli yhtenään ohitse, ja siellä täällä heitä jo istuskeli penkeillä tilanteita tarkkailemassa. Takanani oli kaupunginkirjasto ja tutkiskelin katseellani sen takapihaa. Näin Molokin. Ei kun sinne ja kassin vetskari auki. Kirjat mennä rymistivät alas syvyyksiin. Keski-ikäinen pariskunta oli pysähtynyt rantatielle katsomaan. Rouva osoitti minua sormellaan miehelleen.

Helsingissä on kierrätys helpompaa. Täällä olen siirtänyt kirjoja myös suoraan selluloosavaiheeseen. En emmi hävittää vastenmielistä kirjaa. En pane vahinkoa kiertämään. Kannet irti ja kartonkikeräykseen, sivut paperinkeräykseen.
   En emmi hävittää kirjaa vaikka sen tekijä olisi saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Nobel-komitean päätökset eivät ole kiistattomia kuin luonnonlait, vaan raati koostuu joukosta ukkoja (varmaan siellä on joku tätikin). Välillä he osuvat oikeaan, välillä tulee huteja.
    Mo Yan (pseudonyymi, suomeksi 'En puhu') on kiinalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2012.  Ryhdyin loippuvuodesta lukemaan hänen 586-sivuista romaaniaan Punainen durra (suom. Riina Vuokko, Otava 2016).
Vaikutuin Mo Yanin runollisista durra-vainioitten kuvauksista. 'Punainen durra' ei romaanissa kuitenkaan ole vain durran punaisena hehkuvia kukintoja, vaan yhtä lailla taivaanrantaan ulottuvat myyttiset durrapellot peittyvät ihmisvereen. Veri roiskuu ja suolepätkät pursuavat. Mädäntyvän ihmislihan löyhkä ja toinen toistaan seuraavat sadistiset tappajaiset eivät toisaalta pian tunnu enää miltään sen jälkeen, kun on lukenut tarkan selostuksen siitä, miten ihminen nyljetään elävältä. Ja sitten taas durra huojuu tuulessa ja sille lauletaan ylistystä. Durravainioitten suojin ryömin pahoinvoivana tekstiä eteenpäin.
Tarinoinnissa on paljon sikäläistä rosvoromantiikkaa, ja toisinaan tyyli tuo mieleen eteläamerikkalaiset "maagisen realismin" edustajat. Satuilua siis. Ja jotain hulluutta, rinta röyheänä hehkuvaa kotiseuturakkautta ja sotaisaa isänmaallisuutta, jossa japanilaisilta leikataan munat ja tungetaan ne näitten suuhun. Kiinan ja Japanin välinen viha vaikuttaa todellakin sammumattomalta, ja sitä tulta tämäkin teos puhaltaa liekkiin. Mo Yan on paitsi entinen maatyöläinen, myös sotilas. Tuo paatunut sotilasko hänessä on kirjoittanut tämän väkivaltafantasian?  
     Kiinassa Mo Yanin Nobel-palkinto herätti ristiriitaisia tunteita.
     Durrapeltojen kauneus ja runollisuus yhdistettynä tapahtumien raakalaisuuteen tuo myös mieleen japanilaisen kulttuurin, jossa 'brutaali estetiikka' yhdistää kauneuden ja sadismin.
     Outoa, mutta ei kiinnostavaa minusta. Olen päättänyt etten tuhlaa kallisarvoista elämän aikaani vastenmielisiin ja mielestäni tarpeettomiin kirjoihin, olivat ne sitten palkittuja tai eivät. Enkä pane pahoinvointia kiertämään. Siksi makuloin oman Punaisen durrani Eko-keskuksen kierrätypisteeseen.
    Kirjoja on maailmassa niin paljon, liikaakin. Onneksi sieltä silti myös löytää omansa, ystävänsä, niin kuin ihmisistäkin. Kummistakin voi olla suuresti kiitollinen.