Alice Kairan maailma,
Leena Laulajainen, Otava 1987.
Jostakin Alice Kairan kirja minulle tuli. Se antoi yllättävän sysäyksen. Samoin kuin jotkut merkitykselliset ihmiset ilmestyvät hetkeksi elämään, tai jokin runo tai satu arvaamatta "annetaan" mieleen.
Haikeuttakin tuntien luin kirjan nyt uudestaan, 20 vuotta ensilukemiseni jälkeen.
Olen päässyt sen välityksellä osalliseksi Alice Kairan maailmasta - tai kuten Leena Laulajainen viisaammin ja oikeammin sanoo: " käynyt sisään oppaanani oma oivallus."
Kun jotkut kirjailijat ja maalarit avaavat oman elämänsä verhoa, lukija ja katsoja voi päästä sitä tietä myös oman elämänsä verhon taa.
Leena Laulajainen on kirjoittanut Kairan elämäntarinaa ja yli neljänkymmenen teoksen esittelyn Alice Kairan kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Hienosti hän on täydellisesti häivyttänyt itsensä pois kerronnasta. Äänessä on vain Kaira, ja ikään kuin hänen kirjoittamaansa tekstiä me luemme.
Alice Kaira (1913-2006) muistetaan Suomessa naivismin pioneerina ja sen grand old ladyna. Naivismi kuten satukirjallisuuskin käsitetään tässä maassa hyvin usein lapsenomaisuudeksi. Kummassakin on kuitenkin kyse runoudesta, symbolismista, joka vain pintatasollaan avautuu sille jolla on vähäinen elämänkokemus.
Kairan taiteen käyttövoima oli hänen oma elämänsä. Karuja kokemuksia riitti lapsesta asti, hylkäämisiä ja sinne tänne riepottelua, niin ruuan kuin rakkauden nälkää, sekä epäonnistuneet avioliitot, ensin väkivaltaisen upseerin ja sitten alkoholisoituneen runoilija Rabbe Enckellin kanssa. Vasta onnellinen, antoisa avioliitto Nikkilan sairaalan ylilääkärin Johan Runebergin kanssa toi tasapainoa ja rauhaa elämään - ja tilaa ja lupaa luovuuteen ja täyteen taiteilijuuteen.
Ilman vastoinkäymisiään elämässä Alice Kairasta olisi varmasti silti tullut taiteilija, "mutta ehkä erilainen taiteilija", kuten hän itse toteaa.
Ihmeelliseksi Alice Kairan elämäntarinan tekee se, että hän käänsi kaiken voitokseen, luovuudekseen, voimakseen. Hän oli syvällisesti myönteinen ihminen, jonka anteeksianto elämän kolhuille ja elämässä itse kolhiintuille kaltoinkohtelijoilleen, oli aitoa ja vapauttavaa. Äitiparastaankin hän haluaa päällimmäiseksi ja viimeiseksi muistaa hyvää ja kaunista, sillä nekin kultahippuset ovat totta, ja vain se on tärkeää.
Alice Kaira oli hyvin rehellinen ihminen.
Kun kesällä 1996 olin lukenut kirjan, jäin istumaan kädet sylissäni ja katselin "sisäisten silmieni" eteen noussutta mielikuvaa suuresta punaisesta sydämestä, joka on särkynyt, mutta silti koossa. Sen läpi tulvi valoa niin että väri hehkui syvän punaisena. Siitä paikasta päätin opetella leikkaamaan lasia ja tekemään lyijyn avulla punaisesta lasista tuon särjetyn ehjän sydämen.
Tuo ensimmäinen tekeleeni, sydän, on kömpelö mutta vilpitön. Siitä alkoi erittäin innoittunut lasitöiden suunnittelu ja toteutus silloisen kotimme puuliiterissä. Ehkä kehityinkin. Ainakin olin sisukas, innokas ja riemukas. Muutto ja verstaan menetys sulki tuon henkireiän. - Mutta kiitos, Alice Kaira! Kiitos, Leena Laulajainen!
Hyvin läheisiltä - ja aina ajankohtaisilta - tuntuvat myös Kairan mietteet:
"Tämä aika ei myöskään ole vahvojen, vilpittömien tunteiden aikaa. Kun katsoja kohtaa taiteessa avoimen ja paljaan ihmisen, hän helposti kääntää päänsä pois. Syvä intensiivisyys ja avoin ilmaisu herättää ivan. Ehkäpä se on hämmentyneen ihmisen puolustusasenne. Jokin koskettaa häntä liian syvästi; hänen on pakko nauraa. Mutta taiteilijan, joka on pannut maalaukseen koko sisimpänsä, on vaikeaa kohdata maailman pilkka. Aika on kova, kylmä ja tunteeton ja vaatii kaltaisiaan ilmaisukeinoja. Mutta viekö se eteenpän?
Suhtaudun jokaiseen työhöni vakavasti. Ne heijastavat minua niin suuressa määrin, että jos suhtautumiseni johonkin aiheeseen muuttuu, minun on pakko "jatkaa kuvan kertomusta" ja maalata aihe uudelleen toisin. Joskus muutan jo maalaamaani kuvaa siten, että se vastaa uutta suhtautumistapaani."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti