sunnuntai 2. elokuuta 2020

PIANO


Huoneessa on nyt tyhjä seinä. Piano on poissa. Hullu Muurahainen-niminen soittimien siirtoon erikoistunut firma kantoi sen pois. Lahjoitin klaveerin sinne, missä se pääsee arvoiseensa käyttöön: soimaan.
       Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun asun kodissa, jossa ei ole pianoa.
       Kävin lapsena ja nuorena musiikkiopistoa. Kurssi- ja kevättutkinnot olivat merkittäviä tapahtumia, joihin ei ilman sydämen jyskytystä menty. Niistä kuitenkin selvisi. Toisin olivat teoriatunnit tentteineen. Taisi koko opiskeluni lopulta kaatua siihen, ei yksinkertaisesti älli riittänyt. Eikä tavoitteellisessa opetuksessa ollut sijaa pelkälle ns. soittamisen ilolle. Opettajinani teoriassa olivat nuoret säveltäjät Jarmo Sermilä ja Erkki Jokinen, joka myöhemmin siirtyi Sibelius-Akatemiaan lehtoriksi ja professoriksi. Paikka oli Hämeenlinnan vanha musiikkiopisto, röttelö, jonka joka huoneessa soi, ja jonka katepillarit myöhemmin lanasivat maan tasalle. Tuntia odotellessani katselinkin joskus ulos ikkunasta seinän takana heinikossa juoksevia rottia. Tauno Marttinen, kansainvälisesti tunnettu säveltäjä, oli rehtorina. Hän oli isällinen ja lämmin hahmo.
Romaanissani Jonakin toisena päivänä (Otava 1994) on nimiä mainitsematon kuvaus Marttisesta ja kurssitutkinnosta. Kurssitutkinnot pidettiin usein yliopettajan, pianisti Aino Kurki-Suonion kulttuurikodissa. Vallitsi arvokas, hiiskahtamaton jännitys ja hiljaisuus. Pianonsoiton lisäksi kuului vain aika ajoin kitinä, kun valppaat soitonopettajat riensivät säätämään pianotuolin korkeutta oppilaalleen sopivaksi. Marttisen leppoisuuden tasosta pääteltiin, miten kenenkin kappale oli mennyt.
" Nojatuolissa lepäävä rehtori oli ottanut itselleen omenan vieressään pienellä pöydällä olevalta vadilta - se oli kuulemma aina hyvä merkki - ja haukannut siitä. Yliopettaja oli hänkin vaikuttanut kerrottua vähemmän hermostuneelta, ja hattuhan hänellä oli aina päässään, ei lähdön merkiksi vaan herkkyydestä ja tyylitajusta."
      Isäni vanhempien kodissa oli upeasti soiva Steinway & Sons, jonka norsunluisilla koskettimilla vanhemman veljeni ja minun piti aina vuosittain antaa soittotaidon näyte isoisälle. Pelasimme varman päälle ja soitimme saman kappaleen kuin kevättutkinnossa, sitähän oli hiomasta päästyä hiottu. Isoisä kuunteli viereisessä huoneessa. "No niin", hän saattoi nyökätä lopuksi hyväksyvästi.

Kaikki tällainen kuuluu ja kuulostaa kaukaiselta maailmalta. Ovatko pianot kodeissa menneisyyttä? Ovatko kirjahyllyt kodeissa menneisyyttä?
Ensin myytiin piano on Merete Mazzarellan kirjasarjan ensimmäinen osa vuodelta 1979. Piano siis myydään rahavaikeuksissa ennen mitään muuta? Onko piano ollut silloin vain porvarillinen koriste?
      Kirjailija Harry Martinson määrittelee pianot ja kodit:
"Keskiluokkaa on neljänlaista: 1) sivistys ja piano, 2) sivistys, mutta ei pianoa, 3) ei sivistystä, mutta piano, 4) ei sivistystä eikä pianoa." (Nokkoset kukkivat, suom. 1975.)

Kun pianomme on päässyt uuteen paikkaansa, se viritetään. Niinhän täytyy aina tehdä, jos soitinta on järkytetty siirrolla ja lämpötilojen vaihtelulla.
Pianonvirittäjän kutsuminen on vähän kuin hammastarkastus. Millä tolalla asiat ovat?
Pianonvirittäjät saapuvat laukkuineen ja äänirautoineen. Kirjoitin siitäkin kerran. Pikkutyttö on kotona toipilaana:
"Herätessään hän kuuli merkillisen yksitoikkoista soittoläksyä seinän takaa. Hän seurasi ja kuunteli, mutta ei voinut käsittää, kuka soitti. Sehän ei ollut edes sormiharjoitusta! Oli oikein kidutusta kuunnella tuollaista jääräpäistä kilkutusta. Hän nousi istumaan ja sängystä lattialle. Väliköstä näkyi huoneeseen, jossa pianonvirittäjä touhusi pianon kimpussa. Pianonvirittäjä oli soittotaidottomin ja ikävystyttävin henkilö, jonka hän tiesi. Aivan kuin lääkäri, pianonvirittäjäkin ilmestyi paikalle arvaamatta. Mutta hän viipyi paljon pitempään eikä puhunut mitään, ei ainakaan lapselle. Eikä hänelle saanut puhua, koska hän keskittyi. Mihin? Mukava toipuminen keskeytyi nyt pianonvirittäjän seuraamiseen ja kuuntelemiseen.
Olisi tullut mieluummin vaikka nuohooja!"  (novelli kokoelmasta Olen nähnyt sellaisen, Tammi 1999.)

Hän, joka osaa, ja hän, joka kaikessa on vielä salaisuus.




keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

OMISTAMISESTA



(Helmi Kuusi, Onnea)

Mietin joskus, miksi ihmiset - joku ihminen - ottaa koko ajan valokuvia. Miksi hän ei lähde edes ulos luontoon kävelylle ilman että metsästä kaiken aikaa kuvia makroputkeensa.
      Kuvia on monella yksityisellä ihmisellä tallenteina jopa tuhansia. Mitä hän niillä tekee? Katseleeko hän niitä myöhemmin? Urbaaneja vieraita näkymiä, ikkunapieliä, kaupunkien siluetteja, drinkkilaseja, merta, museoitten sisäänkäyntejä..?
      Olen ollut ulkomailla häissä, joissa ei juuri ehditty juhlia ja seurustella, koska koko ajan keskityttiin loputtomaan kuvaamiseen ja poseeraamiseen. Valokuvista tehtiin hienoja kirjoja. Niitä katseltiin jälkeenpäin. Niitten myötä oltiin häissä ja elettiin häät. Häät ikään kuin omistettiin kuvien kautta. 

Kirjoittajana tiedän, että kun jostain asiasta kirjoittaa, sen samalla menettää. Asia tulee rajatuksi, kuvatuksi, käsitellyksi, määritellyksi - ikään kuin omistetuksi - ja saman tien se haihtuu ja katoaa. Siitä on tehty symboli, kuva, kirjain. 
Väitänpä, että tallentaminen edistää unohtamista. 
Paul Auster puhui tästä kirjoittaessaan isästään kirjan Yksinäisyyden äärellä (1982, suom.2005)."En tiedä, haluanko haudata isäni kirjoittamalla, vai pysyttää hengissä". 'Hengissä pysyttäminen' oli kaiketi yritystä määritellä isä - omistaa tästä kuva - ja saada sen kautta itselleen rauha.

Toisaalta, onko kuva omasta lapsuudesta paljolti valokuvien linkittämä?
Unohtuisivatko jo kuolleitten läheisten kasvot, ellei heistä olisi tuttuja kuvia?

Jottei kadottaisi, vaan omistaisi, täytyy olla kuvia ja mielikuvia.Niitä valikoidaan ja vakiinnutetaan. 

Olen miettinyt, mitä ihmiset tarkoittavat onnellisuudella. Perustuuko onnellisuuden tavoittelu ajatukseen, että jos elämä olisi toisin, se olisi mieluisampaa ja mukavampaa? Vapaampaa ja huolettomampaa? Olotilaa täydessä terveydessä ja vauraudessa?
       Ehkäpä sekin pohjimmiltaan olisi juuri omistamista, elämän täyttä omistamista? Sen rajaamista kiinnostavaksi ja mieluisaksi, sen omaehtoista linjaamista ja hallintaa?

Yleensä puhutaan onnellisuudesta, vaikka voitaisiin puhua tyytyväisyydestä ja ilosta ja (jopa) kiitollisuudesta. 
Onni, onnellisuuden kokemus, ei minusta voi olla kuin yllättävä ja hetkellinen. Sitä ei edellä mikään pyrkimys tai pyyde. 
Arkisella tasolla tulee mieleeni Kari Saviniemen runonsäe: ' -- hänen silmiään minä rakastan, sitä valoa, hänen on kirkkaus, hän itse pehmeys, mutta ovessa kerran vain pyörähti hän'.
Onni ei jää omistettavaksi, se vain pyörähtää ja välähtää.

Harvinainen on räpäyksen kestävä syvimmän onnen kosketus, ja ehkä hyvä niin. Sillä: 
 ' Onni haavoittaa meitä '(Michel de Montaigne (1500-l.)  

 

torstai 25. kesäkuuta 2020

SALAINEN ASIAPAPERI


Hyttysen tyttärien täytyy kaikkien ryhtyä laboranteiksi.
Ne eivät saa valita. Vaikka joku niistä haluaisi siivouspäälliköksi ja toinen vapaaksi taiteilijaksi, ne eivät saa tehdä tahtonsa mukaan. Niitten pitää oppia imemään verta ja varastoimaan ja käsittelemään koeputkia. Kilinä ja ininä ja marina ja moite säestää hyttysneitien harmaata nuoruutta. Ei tule kuuloonkaan, että ne pukisivat päälleen muita kuin harmaita työkaapuja. Hyvin pian niillä kaikilla on huono ryhti, koska niitten on joka hetki oltava kumartuneena työnsä ääreen. Vapaa-aikaa ei ole silmänräpäystäkään. Monet tosin lintsailevat ja roikkuvat seinillä tai haahuilevat ilmassa. Mutta silloinkin ne kuulemma odottavat vain asiakkaita.
      Hyttysistä eivät pidä kuin linnut, jotka syövät niitä, mutta lintujenkin mielestä hyttysiä on liikaa. Ei kai kukaan aina jaksa syödä hyttystä, kyllä välillä tekee mieli muitakin makuja.
       Hyttysen poikien ei tarvitse ryhtyä laboranteiksi. Niille ei ole tarjolla mitään ammattia. Linnut nielevät niitä hajamielisyyksissään kuin ilmaa.
       Enemmän kuin mistään, hyttyset pitävät ihmisistä. Missä vain ihminen kulkee, sinne rientävät hyttysetkin pistovälineineen.
       Niitten työ on haastavaa, antoisaa ja vaarallista. Se vaatii täydellistä tilannetajua, hienotunteisuutta ja ripeyttä. Kuka tahansa koppakuoriainen ei siihen pystyisi, edes koulutettuna. Hyttyset eivät myöskään ole karkeita ja huonokäytöksisiä kuten paarmat, jotka siekailematta käyttävät veitsileukojaan; eivätkä hyttyset yhtäkkiä nouse puolustussotaan ihmisiä vastaan kuten mehiläiset ja ampiaiset. Ei, hyttyset työskentelevät kärsivällisesti ja tulosvastuullisesti. Niitten tarkoitus on olla huomaamattomia, hiljaisia ammattilaisia, jotka haluavat vain rauhassa tehdä työtään.
       Huitaise hyttystä niin se perääntyy. Mutta tulee pian takaisin. Läimi sitä kämmenin, lehtirullin, kärpäslätkin, koivuhaloin, niin se pöllähtää jonnekin kuin katoaisi. Mutta tulee pian takaisin. Hyttystä ei ole helppo suututtaa. Sillä ei ole hermoja. Mutta sillä on paljon sisaruksia. Ja jos yksi kuolee työtehtävissään, toinen, kolmas tulee tilalle, taikka kokonainen parvi. Varsinkin iltaöisin hyttyset suosivat ihmisen seuraa. Niitten työhymni soi hämärässä, hyttynen antaa hyttyselle ääntä, ininä värjyy, kohoaa, pysyy yllä. Kuulet sen varmimmin korvanjuuressasi, hyvin lähellä, mutta silti taustalla, näkymättömissä.
      Jos kavahdat istuallesi lavitsallasi, käännyt äkkiä, sytytät valot, et näe hyttystä. Se oli tässä, mutta nyt se on poissa. Laskeudu siis taas pitkällesi, paina pääsi tyynyyn ja anna unen tulla. Tuutilullaa. Hyttyset laskevat sekuntikelloistaan, milloin niitten kanattaa palata luoksesi.
       Nukkuva ihminen on niin paljon miellyttävämpi asiakas kuin levoton ja tempoileva. Usein on kärsä, anteeksi instrumentti, mennyt lyttyyn ja hyvä verinäyte läikkynyt sivu suun, kun käsi tai jalka on alkanut heilua tai työtä on tultu rapsutuksin häiritsemään niskaan tai tukkaan. Ihminen on tuottoisa ja mieluinen, mutta kovin vaativa ja hallitsematon työkohde.
       Hyttyset leijuvat innosta pörhöllään takaisin. Mutta voi, taas liian aikaisin! Aina niitten kello heittää muutaman sekunnin, johtuu ehkä lämpimästä ilmavirrasta, jonka unen lähestyminen tuo huoneeseen. Ihminen ei nukukaan vielä sikeästi. Hän havahtuu. Hän virkistyy. Hän hyppää sängystä ja vaanii hyttysparkoja yön hämärässä tiukka, hullunvalpas ilme kasvoillaan. Hän lätkii ja huitoo, harppoo ja pyörii pitkin huonetta. Hyttysen ei auta kuin paeta ja yrittää kohta uudelleen, aina uudelleen. Onneksi ne ovat tottuneet siihen. Ne tietävät, että lopuksi ne kuitenkin palkitaan.
        Yön hiljaisuudessa on viimein tarjolla mehevä korvanlehti, lämmin käsivarsi, peiton alta pilkistävä polvi. Hyttyset työskentelevät ystävällisen ripeästi ja ammattitaitoisesti, ja kun ne ovat valmiit, ne tekevät tilaa uusille joukoille.
         Vastoin luuloja, hyttyset pitävät myös valosta ja auringosta.
         Kun kauniina kesäpäivänä marssit ystäviesi kanssa iloisena, kylmälaukut kourissa lammen rannalle piknikille, tapaatte siellä toisenne. Hyttyset ovat jo valmiina odottamassa teitä. Ja yhä uusia juhlijoita liitää muassanne paikalle. Kutsu kiirii, myös hyttyset ovat innoissaan. Ne tanssivat pöydän ympärillä, kun puratte sille makoisia retkieväitänne. Vielä ette huomaa toisianne, tahdikkaasti hyttyset odottavat otollista hetkeä.
          Hetki koittaa, kun olette istuneet aloillenne, ruoka on lautasella ja kohotatte maljaa retken, yhdessäolon ja kesän kunniaksi. Silloin hyttyset laskeutuvat yllenne kuin harmaa, soiva huntu. Ne niin pitävät teistä! Ja kuvitelkaa: joistakin teistä ne pitävät vielä enemmän kuin toisista! Luuletko,että juuri sinä kuulut heidän suosikkilistalleen? Voi olla, ehkä. Voit tehdä asiasta tiedusteluja luonnossa.
          Nämä tiedot kokosin selailemalla vain yhtä hyttysten ammattiliitosta kertovaa asiapaperia. 


maanantai 15. kesäkuuta 2020

KULTTUURIAIHEINEN LUONTOVISA


Juhannusviikolle trivial pursuitia. Laadin näitä kysymyksiä korona-ajan ensi huumassa.



1.) Mistä perhosesta Sibelius erityisesti piti?

2.) Mitä kalaa Mannerheim kieltäytyi syömästä?

3.) Mikä oli Eero Järnefeltin lempikukka?

4.) Minkä linnun metsästyskiellosta ja hengissä säilymisestä saamme kiittää Yrjö Kokkoa?

5.) Mitä eläintä Ilmari Kianto yritti kesyttää (turhaan)?

6.) Mikä hyönteinen menee Topeliuksen sadussa lääkäriin?

7.) Mitä puita Joseph Brodsky koti-ikävässään katseli Suomessa, kun Venäjälle häntä ei päästetty?

8.) Minkä jyrsijän Maija Karma liitti usein signeeraukseensa?

9.) Mitä nimitetään Kalevalassa 'metsän kultaiseksi omenaksi'?

10.) Mikä lintu tuo mieleen Veikko Huovisen?

11.) Mitä maa- ja kivilajeja Lauri Viita ja Sirpa Kähkönen ovat käyttäneet romaaniensa nimissä?

12.) Mikä luontokappale hukkaa Hannu Mäkelän romaanissa silmälasinsa?

13.) Mikä on Suomen kansallishyönteinen?

14.) Mikä eläin on Hämeen vaakunassa?

15.) Mistä vuodenajasta Eino Leino sanoi nähneensä unta?

Ylimääräinen jokerikysymys:

16.) Missä osoitteessa sijaitsee Helsingin Vuosaaren taiteilijatalo (rak.2003)?

Oikeat vastaukset:
1.)  sitruunaperhonen  2) hauki 3) rentukka 4) laulujoutsen 5) hirvi 6) muurahainen 7) koivuja 8) hiiri 9) karhu 10) hiirihaukka 11) moreeni ja graniitti (Moreeni, Graniittimies) 12) hevonen 13) seitsenpistepirkko 14) ilves 15) "Näin unta kesästä kerran".
16.)  Juhannusruusunkujalla.




torstai 28. toukokuuta 2020

PUHETTA YÖSSÄ



Jatko-osa eiliseen (27.5.) blogiin Korituoli:


PUHETTA  YÖSSÄ

                (vinjetti Virpi Talvitie) 

Sohva puhuu pimeässä huoneessa:
   - No niin, tässä me olemme koko perhe:
sohva, pöytä, kaksi nojatuolia ja ratiseva korituoli. Älä ratise niin kauheasti, korituoli.
    Korituoli nurkasta: - Pakko ratista. Tein töitä koko illan ja nyt ratisuttaa. 
    Nojatuoli sohvan viereltä: - Hanki pehmusteita. 
    Toinen nojatuoli: - Jos myötäilee ja on hiljaa, istujat viihtyvät eikä tuolin tarvitse myöhemmin vääntelehtiä. 
    Korituoli päästää räjähtävän ratinan, aivan kuin joku taas istuutuisi sen syvään punottuun syliin. Sohva ja nojatuoli puhisevat.
    - Sano sinäkin jotain, pöytä, että tässä päästään nukkumaan! sohva käskee. 
    Kuun valo paistaa pöydän tummaaan lasiseen pintaan, pöytä nukkuu.
    - Tyyny huomisesta alkaen korituoliin niin pauke loppuu! sohvaa määrää. 
    Tyyny huutaa toisesta nojatuolista: - Minua ei heitellä!
    Korituoli höristää kuuloaan. Tyyny ei ole tainnut ennen huutaa. Ääni tuntuu tulevan kaukaa, mutta on silti voimakas, kuin joutsenen tai hanhen töräys järven selältä. Hän ei ole meikäläisiä, korituoli tuuma. Mutta en minäkään mikään tomppeli mööpeli ole. Minut on sentään tehty pajusta. 
    Ajatellessaan pajua, äitiään, ja puronvartta, kotiaan, korituolin on pakko päästää aivan tolkuton ritinä ja ratina, se ihan keikkuu hetken. 
    - Toivottavasti tuo häirikkö siirretään mahdollisimman pian vintille tai kirpputorille, sohva jupisee. 
     Nojatuoli opettaa:
    - Kun on yö, täällä ollaan hiljaa, korituoli. Katso maalauksia, mattoa ja kirjahyllyä, arvokasta jalkalamppua ja meitä, perhettäsi sohvaryhmää, me kaikki olemme siivosti ja liikkumatta. Olemme pelkät möhkäleet. Ei täällä heilu kuin kuun valo. Päivisin voimme hillitysti narista, pölytä tai kolahtaa, jos meitä nostetaan, mutta emme koskaan, koskaan rätise ja räjähtele omia aikojamme!
    Korituoli vetäytyy punoksiinsa. Sen ei tarvitse kuunnella niitä, jotka on tehty sahanpurusta, lumpusta, vietereistä ja polyesteristä. 
    Tyyny yltyy puhumaan:
    - Ajatelkaa, että minä olin kerran lintu! Elin meren luodolla untuvina, höyheninä, sulkina ja unelmina. Lensin! Siitä minun ihana ilmantäyteyteni, johon lapsikin voi painaa päänsä hymyillen, silmät raollaan, ja nukahtaa. 
    Nojatuolit ja soha mulkaisevat toisiaan pöydän ylitse.
    - Hän on runollinen, sohva kuuluttaa. 
    Mutta tyyny jatkaa korituolille:
    - Olen minäkin nukkunut, en keksi muuta selitystä elämälleni: kaikki päiväni ovat muuttuneeet uneksi. Korvalliseni on täynä muistoja unista. Ilot ja surut uppoavat tyynyyn, hiki, veri ja kyyneleet. Onneksi en ole kova ja litteä, vaan olen möyheä höyhenistä. Tuuli puhaltaa yhä untuvissani, ja sulat ratisevat hellästi, kun niihin puskee pään. Sen kuulee, kun tyyntyy, tyynystyy, siis tyynyyn syvällisesti tutustuu. 
    Korituoli on kuunnellut tyynyä hiiskumatta. Se rasahtaa:
    - Vaikka olen juureton enkä enää tee lehteä, ymmärrän luonnollisen puheesi, se kiittää ystäväänsä. 
- On minussakin vielä jotain puronvarresta, tuulesta ja auringosta, hangen säihkeestä ja veden solinasta. Luulen että minussa on ollut joskus linnunpesä, siis pajukossa, joka ennen olin, se kertoo. 
    - Muokattuja tässä olemme kumpikin, tyyny sanoo.
    Nojatuolit, sohva ja pöytä tuijottavat toisiaan piirissä. Ne eivät ymmärrrä, mitä paukkuva pajukorituoli ja pöllyävä tyyny keskenään puhuvat. Kuun keila siirtyy matolle. Sohvakalusto jää täyteen pimeään. 
    Mutta äkkiä näkyy, että tyyny hyppii valoläikän poikki kohti korituolia. Ei kuulu ääntäkään, kun se pomppaa punottuun tuoliin. 
    Korituoli mennä vaappuu nyt kohti verantaa. Se keikahtaa laidalta laidalle ja etenee. Arvoitukseksi jää, miten se yhdessä tyynyn kanssa saa lukitun oven auki. 
    Verannalle ne kaksi kuitenkin pääsevät ja sinne jäävät. Siellä on mukavaa rempseän räsymaton ja leppoisan puusohvan kanssa. Kaikki tyynyt verannalla ovat käsinkirjailtuja, tomuisia ja runsaan höyhenisiä. Ikkunat ja ovi ovat usein auki ja päivä paistaa sisään lehtevän puun läpi. Linnut pulisevat räystäällä. Talvella pakkanen ritisee laseissa ja syksyllä ja keväällä valuvat sateet ja tuuli musisoi peltikatolla. Korituoli ja tyyny istuvat sylityksin, niillä riittää juttua. Joskus tuoli ratisee kuin hytkyisi naurusta. Kesällä ne riehaantuvat ja mennä keikkuvat ulos heinikkoon omenapuitten alle. 
    Sellaisesta eivät sohva, nojatuolit ja raskas kiiltävä pöytä tiedä mitään. Tuskin ne edes uskoisivat, jos kuulisivat. 

(kokoelmasta Siitä ei kukaan tiedä, Tammi 2005.)      


keskiviikko 27. toukokuuta 2020

KORITUOLI



Aina joskus, useinkin, on tässä vuosien varrella tullut antologioitten ja oppikirjojen tekijöiltä julkaisuluvan pyyntöjä joihinkin jo julkaistuihin teksteihini. Niin taas viime viikolla, pitkästä aikaa, tupsahti viesti, että mm. kertomustani Puhetta yössä  (kokoelmasta Siitä ei kukaan tiedä, Tammi 2005) haluttaisiin käyttää jossakin.
    Kesti hämmästyttävän monta sekuntia ennen kuin muistin tuon jutun. (Olen aina kovasti ihmetellyt kirjailijoita, jotka kehuskelevat "etteivät muista mitä ovat kirjoittaneet".) No, vaikken todellakaan kirjoittamisiani aktiivisesti muistele, toki kaiken muistan kuitenkin.Olenhan joskus seurustellut tekstien, itsekunkin, kanssa yhtä antautuneesti kuin keskustelisin ihmisen kanssa.

Pikku kertomuksen keskeinen hahmo on korituoli.

Minulla oli kerran korituoli. On se vieläkin, pienen vinttihuoneemme nurkassa. Vieraat voivat heittää sen syliin vaatteensa kun käyvät nukkumaan. Entiseen vetreään ja vireään hahmoonsa verrattuna korituoli on nykyisin hiljainen ja haalistunut. Se on vanhentunut, myös.
   
Huomasin muistelevani  korituolia yöllä valvoessani.
     Ostin sen yllättäen ja yhtäkkiä - mutta iloisin ja varmoin mielin - 18-vuotiaana, heti ensimmäisenä syksynä kun olin lähtenyt opiskelemaan. Investointi oli uhkarohkea, sillä vuosittain pankista anottu valtion takaama opintolaina venyi 'pakollisten kulujen' jälkeen lähinnä ruisleivän, maidon ja kaurapuuron ostoon.
     Kävelin halki Turun pajutuoli selässäni kuin suuri punottu koppakuoriainen. Koska tuoli näytti muodoltaan entisaikojen alumiiniselta istuinkylpypunkalta, rupesin sanomaan sitä kuhnepunkaksi.

     Kuhnepunkka on nähnyt kaikki asuinhuoneeni ja kotini, ja siinä ovat istuneet kaikki nuoruuteni ystävät, myös poikaystävät (tämän seikan panin aikoinaan merkille), sekä myöhemmin kaikki lapseni, vauvaiästä alkaen.
     Aina kesiksi meidän oli kuhnepunkan kanssa lähdettävä opiskelukämpästä. Kävelin korituoli selässäni taas koppakuoriaisena kohti rautatieasemaa ja järjestin meille kummallekin kyydin, eri vaunuissa. "Tänne vaan!" rahtipuolella huudettiin. Punosten välistä pujotettiin rautalanka ja vanerilappu HÄMEENLINNA, ja punkka siirtyi sujuvasti  tavaravaunuun. Siellä se "istui" pimeässä ja teki matkaa. Sitten vanerilapussa luki jälleen TURKU - ja pari vuotta myöhemmin HELSINKI. Niin mutkatonta oli tavarankuljetus 70-luvulla. Nykyisin ei taitaisi tulla kuuloonkaan että tärkeä ja halpa homma hoituu rautalangan pätkällä ja käsin kirjoitetulla vanerin palalla.

Korituolillani oli/on aivan omat erityiset "tapansa". Se piti meteliä. Parikymmentä ensimmäistä vuotta olivat suorastaan räjähtävän ratisevia. Heräilin aina välillä öisin, kun pajupunokset palautuivat poikkeuksellisen kuuluvasti päivän rasituksista. Joskus tuoli oikein heilui. Joku ystävistäni kysyi, eikö minua kammota, "kun tuntuu niin kuin joku istuisi siinä". Kumma kyllä, vaikka olen ylivarustettu mielikuvituksella, korituolin öiset (ja päiväisetkin) "kohtaukset" olivat minusta vain aivan luonnollisia ja asiaankuuluvia.

Kun kirjoitin Puhetta yössä, tuskin ajattelin omaa korituoliani. Ja ajattelin tietysti. Aiheita kun syntyy myös päähänpistoista. Ne varsinkin ovat hauskoja: päähänpisto tuolista - päähänpisto kertomuksesta.
   Huomenna siis tähän, tämän öisen pulinan päätteeksi, lukemiseksi: Puhetta yössä:

tiistai 19. toukokuuta 2020

ÄITI


Kun äiti kuolee, hänestä kirjoitetaan kirja. Äiti on silloin ikään kuin "valmis". Tytär kirjoittaa, poika kirjoittaa. Äidistä kertoessaan he (ehkä) huomaamattaan kirjoittavat eniten itsestään, asenteestaan elämään ja toiseen ihmiseen.
Pari viikkoa sitten äitienpäivänä mieleeni tuli äskettäin ilmestyneitä kirjoja, joissa avoimesti tunnustetaan, että äitiä on ikävä, aina hetkittäin, joskus, ja taas uudelleen.
Kaikista käy ilmi, että ymmärtääkseen itseään, on ymmärrettävä äitiään. Ote ei ole populaaripsykologinen, vaan henkilökohtaisesti rakastava. Kiitollisuus ja ikävä nousevat elämän kaikki värit näkevästä rakkauden tunteesta.

Eero Huovinen (Äitiä ikävä, WSOY 2019) menetti äitinsä jo 9-vuotiaana. Hän on kirjaansa varten tutkiskellut paitsi lapsuudenmuistojaan, myös vanhempiensa välistä kirjeenvaihtoa ja äitinsä päiväkirjoja.

Samannimisen kirjan, Äitiä ikävä, on julkaissut Pia Ingström (Schildts, 2010). Ingström kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi, mutta kertomansa taustaksi ja pohjaksi hän vyöryttää niin paljon ajankuvaa, että itse fokus, äiti, hukkuu välillä laverteluun tai jää kokonaan sivuun. Ingström kuvaa turhankin paljon itseään (esimerkiksi pitkä I osa (kuvaavalta) nimeltään Minä itse). Hän kirjoittaakin: "Halusi tai ei, kaikesta mitä on tehnyt irrottautuakseen omasta äidistään, - - , muodostuu vain kehä hänen ympärilleen". Ingström on saanut  rikkaat eväät äidiltään, ja niitä hän katselee ja pohtii.

Äidin, oman ja ainoan laatuaan olevan, saattelusta vanhuuteen ja kuolemaan asti, kertovat arvostavasti ja rakastavasti kirjoissaan Merete Mazzarella, Juhlista kotiin (Tammi 1993) ja Hannu Mäkelä, Äiti (Otava 1999).
Varsinkin Mazzarellan kirja on jäänyt erittäin hyvänä lukukokemuksena mieleeni. Voi kertoa yksityisestä niin, että se säteilee ja lämmittää valollaan myös perheen ulkopuolista lukijaa.


Kun kirjoitetaan äidistä, kirjoitetaankin mitä henkilökohtaisimmasta aiheesta ja henkilöstä. Kuitenkin vain subjektiivisesti koetusta voi kirjoittaa niin, että se nousee yleispäteväksi ja koskettaa myös lukijoita ja näitten tunteita ja kokemuksia.
Tässä on hyvän kirjallisuuden, hyvän ilmaisutaidon, sisäistämisen, kypsyyden, ja kirjoittamisen voiman paikka.



Löysin joitakin vuosia sitten onnekseni antikvariaatista Eila Pennasen tutun runokokoelman Kiitos harhaluuloista (WSOY 1970).
En voi lakata ihailemasta sen karua ja lämmintä rehellisyyttä. Pennanen ei ole kirjoittanut runoja "kirjoittaakseen runoja", vaan hän on kirjoittanut runot jotka elämä on hänelle elämisellä antanut. Ne ovat niin "yksinkertaisia", niin selkeitä ja syviä, että silmäni yhä kostuvat, kun niitä vuodesta toiseen luen, aina joskus, tarvitsen. Runot ovat otsikoimattomia. Lähes viimeisin runo puhuu äidistä:

Kaipaan luoksesi, äiti.
Sinä otat minut vastaan.
Et torju.
Annat levätä.
Sinun luonasi minun ei tarvitse enää
soittaa puhelimella,
ei juoda viiniä, 
ei pyydellä,
ei mennä, ei tulla, ei ottaa vastaan,
ei esittää mielipiteitä
(ei suullisesti eikä kirjallisesti)
ei tarvitse istua kirjoituskoneen ääressä.
Sinä vartioit untani,
painajaiset eivät pääse sisään.
Ja hitaasti, sävyisästi,
ruumiini hajoaa 
takaisin sinuun,
takaisin maahan ja elämään. 



                                                                           















lauantai 2. toukokuuta 2020

KYNÄ JA KÄSIALA

Alkon myyjä oli juttutuulella ja kertoi minulle "luottamuksellisella äänellä", kuinka hän oli tässä kysynyt joltain pojalta henkilöllisyyspaperit ja "kaveri näytti ajokorttiaan, jonka taakse oli raapustanut nimensä tikkukirjaimilla." Keskustelimme käsialasta ja sen katoamisesta noin puoli tuntia (ei muita asiakkaita). Mies kertoi harrastavansa kaunokirjoitusta ja tekstaamista. Kun kysyin, osasiko hän myös fraktuuraa, hän katsoi minua hyvin tyytyväisenä saadessaan vastata kysymykseen. Puhuimme fraktuurasta ja mustekynänteristä pitkään. Päivittelimme, osaavatko tulevat sukupolvet enää lukea kirjeitämme ja muuta käsinkirjoitettua. Kun kerroin lukeneeni, että Pariisin suuret muotihuoneet kirjoituttavat edelleen kutsukorttinsa käsin, että joku suomalainenkin nuori nainen on päässyt sinne kirjoittamaan tietynlaista hienosti kaareutuvaa kaunokirjoitusta, mies näytti unelmoivalta. Comme c´est élégant!

Kun mietiskelin kyniä ja käsin kirjoittamista, koko elämäni kulttuurihistoria tulvi mieleen.
Rupesin kirjoittamaan 5-6-vuotiaana (mm. kopioimaan kohtia lehdistä ja kuvakirjoista ja kirjoittamaan postikortteja Mikki Hiiren veljenpojille Mortille ja Vertille, joista käytin mielikuvitusnimeä 'Merkkilän pojat'). Myös sitä ennen minulla oli joka päivä jonkinlainen kynä tai liitu kädessäni, sillä rakastin piirtämistä. Kirjoitin sekaisin tikkukirjaimia, tekstausta ja haparoivia kaunokirjaimia, yritin olla nopea. Ärsyynnyin, kun äiti huomautti, että pitelen kynää väärin. Kynä ei saanut kulkea nimettömän ja keskisormen välistä, kuulemma, vaan sen piti olla "näin" (äiti näytti).
"Tämä asia sinun täytyy oppia ennen kuin menet kouluun. Ei saa tottua pitämään kynää väärin."
    Myönnän, että nykyisin minua karmii, kun näen nuorten ja mm. erilaisten virkailijoitten kirjoittaa mökeltävän kynä lähes nyrkissä. Näyttää sivistymättömältä. (Saako nykyisin enää edes sanoa, että jokin on 'sivistymätöntä'?)

Koska kävin oppikoulun neljä ensimmäistä luokkaa erittäin vanhoillisessa tyttölyseossa, sain runsaasti kaunokirjoituksen opetusta. "Kaunista käsialaa" harjoiteltiin kaksi tuntia viikossa. Sain jatkuvasti moitteita. (Jo kansakoulussa sain käsialasta kärpäs-leiman, kun moni muu sai sinikellon, jopa kaksi tai kolme sinikelloa; minä taas jopa kolme kärpästä.) Todistukseen tuli 'kaunosta' kuutonen tai seiska. Ymmärsin, ettei käsiala (tytöillä ja naisilla!) saanut ola persoonallista (vaikka olisi ollut selkeää), vaan sen piti olla "siistiä" eli sovinnaista ja persoonatonta. Inhosin kaunokirjoitusta melkein yhtä paljon kuin käsityötunnilla taidepaikkausta ja muurahaisenpolkua.

Kymmenvuotiaana sain oman mustetäytekynän. Rakkaustarinamme kesti 32 vuotta. Sitten kerran, kimpaantuneena kun muste ei juossut, vaikka olin nuolaissut terää ja ravistanut kynää kevyesti, iskin terän kärjen päistikkaa paperiin. Terä meni lyttyyn. Muste purskahti käsilleni. Hyppäsin järkytyksestä seisaalleni: Olin tappanut oman rakkaan kynäni! Se oli hirveä, hirveä menetys. Mitään niin henkilökohtaista esinettä ei minulla koskaan ole ollut.
Hyvässä mustetäytekynässä on sama ominaisuus kuin sellossa: sitä saa soittaa vain omistaja.
Kynä oli ollut niin paljon kädessäni lapsuudesta halki nuoruuden ja opiskeluaikojen pitkälle aikuisuuteen, että yhä muistan tunteen sillä kirjoittamisen nopeudesta ja keveydestä. Aikoinaan oikean käteni keskisormen vasemmassa reunassa, ensimmäisen nivelen kohdalla, oli pysyvästi sininen patti, kynän pitelyn jättämä kovettuma.

Teen yhä muistiinpanoja kynällä. Pitkään kirjoitin kirjankin aina ensin käsin, pari liuskaa kerrallaan ja sitten sama stilisoiden koneella: "miltä näyttää?". Laatikossa on pino lehtiöitä, vihkoja ja paperinippuja, joihin olen luonnostellut kirjojani. Lauseenpätkien, tekstikatkelmien, avainsanojen, ajatusten ja "jäsentelyn kelaamisen" keskellä ja seassa on mietteissä tehtyjä piirrelmiä sekä  ornamentteja ja suuria numeroita, joista kasvaa jokin toinen kuva. Samaa piirtelyä harrastan tahallani tai huomaamatta, jos on meneillään pitkä ja tärkeä puhelu.
             Siirtyminen kirjoittamiseen "pelkällä tekstinkäsittelyohjelmalla" kävi aikoinaan lyhyen sähkökonevaiheen kautta. Ensin oli outouden tunnetta ja vieroitusoireita; epäilin ettei ajatus kulje yhtä sujuvasti ja luontevasti "koneen kanssa" kirjoittaessa kuin käsin ; pelkäsin etten pääse "ytimeeni" muuten kuin käden, kynän ja paperin kautta. No, kaikkeen tottuu. Isoäitini oli pakottanut itsensä vispaamaan kuuden munan kakkua yhtä hyvin oikealla ja vasemmalla kädellä. "Kun oikea väsyy, vasen jatkaa samaan tahtiin".


Ollessani (kauan sitten) töissä Otavassa, ilostuin kun kuulin esimieheni sanovan, että hän tykkää lyijykynästä enemmän kuin mistään muusta kynästä. Juttelimme hetken lyijykynän mukavuudesta ja tuttuudesta. Sekä siitä, että paras lyijäri on 8-10 cm pitkä. Kyllä, edesmenneen kynärakkauteni, ikioman mustetäytekynäni lisäksi, minulla on ollut aina vankkumaton ystävyyssuhde vanhaan kunnon lyijykynään, ei liian pitkään, muttei myöskään liian lyhyeen, ei liian kovaan, muttei pehmeäänkään. Kun olin pieni, isä teroitti minulle kynät puukolla. Hänellä oli kirjoituspöytänsä ylälaatikossa punakultaisessa kaksoistupessa eteläpohjalainen perinnepuukko, se jossa iso puukko on - kuten sanonta kuuluu -  "miesten tappamista varten, ja pikkupuukko pikku poikain kutittelua varten". Puukolla opin vuolemaan pian itsekin. Värikyniin sai sillä hyvät terät; lyijykyniin hommasin kaupasta teroittimen kun menin kouluun ja alkoi lyijykynän teroituspurun hajuinen kouluelämä. 

perjantai 24. huhtikuuta 2020

ERAKKOUS


Joskus lehdessä on juttu 'yksinäisestä ihmisestä'. Mietin, miten hän on 'yksinäinen', jos hänestä on tehty juttu. Hänellähän täytyy olla kontakti johonkin ihmiseen, tai jopa ihmisiin, jotka tietävät ja tuntevat hänet. Todella, konkreettisesti yksinäisen ihmisen olemassaolosta ei kukaan tiedä voidakseen tehdä hänestä juttua.

Ainakin eksistentiaalisesti me kaikki olemme yksinäisiä. "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin. / Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot" (V.A.Koskenniemi).

Kun puhutaan erakkoudesta 'elämäntapana' vedetään raja yksinäisyyteen päin. "Erakkous on vapaaehtoista", "Erakko ei kärsi yksinäisyydestä". Erakko siis nauttii jatkuvasti siitä 'hyvästä yksinäisyydestä', jota me ei-erakotkin aina silloin tällöin tai vähän väliä kaipaamme ja tarvitsemme.

Näin talvella ohikävellessäni asematunnelissa Rosebudin ikkunassa kirjan Erakot (Milla Peltonen, Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita, Into 2020). Menin ja ostin sen. Luinkin sen. Enkä enää usko erakkoihin.
        Yksikään kirjassa kuvatuista henkilöistä ei ole mielestäni erakko. Onpa mukana joitakin, joita pidän huomattavasti sosiaalisempina, liikkuvampina, aktiivisempina ja ihmisten parissa oleilevampina kuin itseäni, Helsingissä tavanomaisesti asuvaa kirjoittavaa ärmättiä (vanha erakon synonyymi, etenkin merkityksessä 'pahansisuinen'.) (Erakoita on siis pidetty pahansisuisina?!).
       Eräs näistä "erakoista" jopa maailmanmatkailee aina välillä, kun elämä syrjässä ja Suomessa alkaa rassata. Perhettä käy kylässä.
       Harvinaisen yksinkilvoittelun etuoikeuden saanut ortodoksinen erakkomunkki Valtimolla tapaa kesäkautena paljon vierailijoita ja matkailijoita, jotka tulevat pihapiiriin kahvittelemaan ja katsomaan ikoninäyttelyä. Vuoden ympäri hän kirjoittaa blogia. Bloggaaminen, some-yhteys, on nyky-erakoiden tapa olla yksin - sekä yhdessä, kukaties mahdollisimman monien kanssa.
       Kertomukset menneiden aikojen Lapin kultaerakoista ja muista erämaassa yksin pikku tuvissaan tai turvemajassaan selviytyvistä ja elelevistä miehistä eivät nekään oikeastaan kerro erakoista. Miehet puuhastelevat ja viihtyvät itsekseen syrjässä, "oman itsensä herrana", mutta ilahtuvat satunnaisesta juttuseurasta ja joku heistä soutaa useinkin metsän kätköistä vierailulle mukavaan maalaistaloon, jossa rupatella ja saa kahvia ja pullaa. Heitä käydään haastattelemassa ja heistä kirjoitetaan lehtijuttuja.
     Se, mikä näitä ns. erakoita yhdstää, on asuminen syrjässä. Kaikki nyky-erakot tosin asustelevat maantien kupeessa. Aina pääsee omalla tai naapurin autolla kylille kauppaan tai uimahalliin pesulle.
'Kausierakoksi' itseään nimittävä asuu talvet vaimonsa kanssa Helsingissä, kesät hän kirjoittelee ja bloggaa yksin Lapissa. Herää kysymys: Eivätkö kaikki kirjailijat sitten ole erakoita? Jopa vuoden ympäri, myös talvisin?!

Ajattelen, että täysi, täydellinen erakkous, ei ole vapaaehtoista. Se on jotain hirvittävän rankkaa, johon voi ajautua tai suistua vaiklapa mielenterveyden häiriön takia. Muistan japanilaisen sotilaan, joka piileskeli viidakossa 40 vuotta, koska hän luuli maailmansodan yhä jatkuvan.

Ihmiselle on enemmän tai vähemmän vahingoksi olla ypöyksin. Harva sitä kestää. Isäni tapasi sanoa, että "epätyydyttäväkin seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan". Yksinäisyys välillä on hyväksi ja hyvää, mutta jos se vain jatkuu jatkumistaan, se alkaa murentaa ihmistä.

Halu eristäytyä maailmasta ja linnoittautua kotiinsa tuo taiteen parista mieleeni esimerkiksi amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) ja suomalaisen taidemaalarin Einar Ilmonin (1880-1946).
Ilmoni palasi taideopintojensa jälkeen Helsingistä vanhempiensa taloon Kangasalle, missä hän asui sisarensa Ainon kanssa kuolemaansa asti, taloudellisesti niukoissa oloissa. Mutta eikö hänellä sittenkin ollut kaikki tarpeellinen: taide, luonto, rakas läheinen sisar, hiljainen rauhallinen elämä? Eikö sellainen olekin jollekin ihmiselle, juuri jollekin, riittävästi, jopa yllinkyllin?!

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

HYGIENIAA


Vielä pari viikkoa sitten saimme lehdissä ja uutisissa jatkuvaa tietoiskua käsihygienian välttämättömyydestä. Ihan hämmästytti, että vuonna 2020 pitää kansaa opettaa käsien pesemisessä, saippuoinnissa, huuhtomisessa ja kuivaamisessa, ja että jokaisella tulee olla oma pyyhe. Sekä että pyyhkeitä pitää vaihtaa puhtaisiin.

Tästä perustavanlaatuisesta puhtauskasvatuksesta tuli heti mieleeni kätilö Bertta Valtonen, jonka mainio elämäkerta 'Kätilönä Karjalassa ja vähän muuallakin' ilmestyi vuonna 1977. Siinä tämä tarmokas ja eloisa kätilö kertoo hersyvän hauskasti työstään ja tapaamistaan ihmisistä mm. Laatokalla, Äänislinnassa ja lopulta Muhoksellakin. Hänen suorat ja kekseliäätkin keinonsa opettaa puhtautta, ehkäisyä, hoitaa synnyttänyttä, ja koettaa päästää ihmisiä näitten taikauskosta, tuo mieleen sairaanhoitajien työn Afrikan takapajuisimmilla mailla.
Petroskoissa Bertta ryhtyy rakennuttamaan ihmisille huusseja ja opettaa niissä asiointia. Hänen on itse näytettävä, miten reiälle istutaan ja käsissä pehmitetyllä paperilla pyyhitään takapuoli tarpeenteon jälkeen.

Käymäläkulttuurin asiaa yritti jo 1700-luvulla edistää Suomenlinnassa linnoitustöiden johtaja, sotamarsalkka, kreivi Augustin Ehrensvärd (1710-1772), joka "aina kantoi huolta alaistensa oloista". Hänkin rakennutti huusseja sivummalle rakennuksista. Rahvashan oli tottunut paskomaan pitkin pihaa.

Arkeologi-seuran painamattomista lähteistä luin, miten huussi on suomalaisen pihapiirin nuorimpia tulokkaita. Yhä 1930-luvulla (jolloin Bertta Valtonenkin oli Karjalassa), maassamme oli alueita Itä- ja Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, joilla huussit olivat harvinaisia. Kuusamon korkeudella käymälöitä ei ollut lainkaan. Maaseudulla oli tärkeää saada oma lanta omalle pellolle maata rikastuttamaan, ei siis ollut tarvetta huusseille. Kakkahädän tullessa käytiin kyykkimässä pellon reunassa, pihamaalle kaivetuilla kuopilla, tunkiolla, riu'ulla, navetassa tai tallissa. Miehet, lapset ja vanhukset virtsasivat porraspäässä, naiset kävivät navetassa.
        Länsirannikon säätyläiskoteihin ja pappiloihin rakennettiin 1700-luvulta alkaen 'salaiseksi huoneeksi' nimettyjä käymälöitä eteisen perälle. Läheskään aina niissä ei kuitenkaan käyty, vaan viileää tilaa käytettiin ruokakomerona. Vasta 1800-luvun loppupuolelta käymälät yleistyivät. Käyttöönotossa oli kuitenkin suuria alueellisia ja sosiaalisten luokkien välisiä eroja.
        Helsingissä ensimmäisiä vesiklosetteja rakennettiin samaan aikaan, kun muualla Suomessa vasta opeteltiin käymään ulkohuussissa. Suomen ihka ensimmäinen vesiklosetti hankittiin Suomen Pankkiin 1883.

Arkeologisesta näkökulmasta käymälöistä on verraten niukasti tietoa. - Mietinkin, tuleeko kaunokirjallisuudesta mieleeni yhtään käymälässä/vessassa käynnin kuvausta tai tuosta tärkeästä pikku paikasta kertomista. Ainoa, joka tupsahtaa, on Ingmar Bergmanin muistelmateoksessa Laterna magica (1987) kerrottu tieto, että Dramatenin johtajana Bergman vaati teatterin joka kerrokseen, lähelle itseään, vessat, sillä hän kärsi suolisto-ongelmista, minkä vuoksi hänen oli välillä montakin kertaa päivässä päästävä siinä silmänräpäyksessä pöntölle.

lauantai 14. maaliskuuta 2020

PIENTÄ PURTAVAA



Sain 90-luvulla lahjaksi suuren suomalaisen aforismiantologian sen toimittaneelta kirjailijalta ja
siihen omistuskirjoituksen: 'Pientä purtavaa'.  Kirjaa ojentaessaan hän ohjeisti minua lukemaan "hitaasti ja vain vähän kerrallaan".
   Pyörryttävää aforismeja olisikin opiskelumielessä paukuttaa sata sivua kerrallaan, mutta kyllä, valikoivasti voi minusta  silmä hypähdellä tuollaistakin "viisauden järkälettä".

Pureskeltavia ovat tietenkin ne aforismit, joita ei aivan purematta niele. Toisenlainen elämänkatsomus panee perustelemaan oman.

Parhaimmillaan aforismi on oivallus, "oikotie oppimiseen" kuten koulun psykologiankirja sanoi. Hyvissä (harvinaisen hyvissä) romaaneissa tulee myös vastaan lauseita, jotka pärjäisivät yksinäänkin mietelminä tai runon säkeinä. Hyvät runothan ovat nekin syntyneet oivalluksina eivätkä väkertäen.  Se, miten kirjailija sitten hioo eli hienosäätää nämä kiteensä niin että ne eivät siliä kuoliaiksi, vaan antavat vaikutelman helppoudesta ja spontaanisuudesta, onkin jo lahjakkuus- ja ammattikysymys.

Kirjoitin joskus muistiin lukemiani mietelmiä. Ne tulivat vastaan nyt, kun jouduin tyhjentämään romahtaneen kirjoituspöydän laatikon. Enää en "allekirjoita" niistä kaikkia. Suhtaudun jo aika varautuneesti henkevyyteen. Huumori (tuo monimerkityksinen ja myös niin väärin käytetty sana!) voi mielestäni olla - ja onkin - syvällisempää kuin henkevyys. Henkevyys on jonkinlainen päälle puettu juhlaviitta tai univormu, jonka perässä astelevat adjutantit ylpeys ja hurskastelu.

Paperilapuille tallentamissani aforismeissa on satuttavia totuuksia, asiallisia toteamuksia, ja myös hauskaksi kääräistyjä rempseitä tokaisuja sekä itsetuntoa nostavia sarkastisia puraisuja. Kummallisen vähän hyvätkään aforismit silti jäävät mieleen. Kuten Bernard Shaw sanoo:
"Historiasta opimme, että historiasta ei opita mitään."

     Mitä siis aforismeista opimme? Vastaus: että niistä ei opita mitään.
     Onko viisaus ihmiselle siis vain hetken huvi? Tuikahdus, innoittava välähdys, kun saa yhteyden toiseen ihmiseen?
     Se, että toinen osaa sanoa jonkin totuuden äänen, on kyllä myös apu.
Kuin rohkea toveri, joka sanoo suoraan kuten Eeva Kilpi:
"Elämä on juuri niin vaikeata kuin miltä se hetkittäin tuntuu."
Tai:
"Meillä on liian vähän kokemusta ja suhteettoman paljon tietoa."

Kirjailijoille sopivia:
Oscar Wilde: 
"Todellinen taiteilija ei välitä yleisöstä. Yleisöä ei ole hänelle olemassa, sen hän jättää suositulle taiteilijalle." "All bad poetry springs from genuine feeling."
Daphne du Maurier:
"Writers should be read - but neither seen nor heard."
Gunnar Björling: 
"Voi olla eduksi että on väärinymmärretty ja eristetty ja että elää elämänsä ja pyrintönsä."
Armi Ratia:
" Töissä ei itketä."

Rohkenen myös puuttua ilmiöön, jolle olen antanut nimen köhelismi. 
Kirjallinen supermenestyjä Paulo Coelho ei ole kuten Groucho Marx "raivannut omin käsin tietään tyhjästä äärimmäiseen köyhyyteen", vaan hän on raivannut tiensä yli sadalla miljoonalla mietekirjan kappaleella äärimmäiseen suosioon.
    Hän on tehnyt mykistävän silmänkääntötempun silosanoillaan. Kauniisti sidottuja kirjasia on kaupan myyntipöydällä tarjolla kuten tekokukkia ja tuoksukynttilöitä.
Eräs nuori teräväpäinen ystäväni hauskutti minua kerran kävelyretkellä suoltamalla suustaan loputtomana virtana ex tempore keksimiään köhelismejä.
   
       Köhelismeissä käväisin itsekin sadussani Orava ja pääskynen (Tammi 2007):

"Yhdessä orava ja pääskynen kuuntelivat radiosta keskipäivän soittotuokion ja mietelauseet. - - Tänään mietelauseita luettiin Mäntypistiäisen mietekirjasta. Lukijana oli kettu. Ketun ääni oli hyvin tuttu metsäradion kuuntelijoille.
    Orava höristi korviaan.
    Kettu luki arvokkaasti:
   - Männynneulanen. Kuusenneulanen. Se ei ole sama asia. 
    Kettu nuolaisi käpäläänsä ja käänsi kuuluvasti kirjan sivua. - Seuraava, se sanoi ja jatkoi:
    Lennä päin mäntyä. Ja tiedät päässeesi kotiin. 

 Samoin kirjassa Jäniksen housuissa (Tammi 2006) mainitaan hyönteisen Kirjanpainajan muistojuhlassa tämän menestysteos Puun ja kuoren välissä, sekä aikaisemmin julkaistut Päin puuta, Päin seinää ja Päin, pääni, päin. 

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

IKÄÄN KUIN PLATH


Sanna Tahvanainen,

Kirsikoita lumessa
(Körsbär i snön),

Otava 2019.



Sanna Tahvanainen on hyvä kirjailija. Vaikutuin aikanaan hänen romaanistaan Kuningatar (Bär den som en krona), S&S, 2013, jossa Tahvanainen eläytyy kuningatar Victorian (1819-1901) tunnemaailmaan. Kieli on rikasta ja yksityiskohdissaan kiehtovan latautunutta.


Mitä kauemmas aika siirtää meidät kuvatusta, joskus eläneestä henkilöstä, sitä myyttisemmäksi ja monitulkintaisemmaksi tämä käy. Uhkana - tai mahdollisuutena - on lopulta pelkkä sepitteellisyys.


Sanna Tahvanainen 
 Viime syksyn uutuus Kirsikoita lumessa kertoo runoilija Sylvia Plathin (1932-1963) nuoruuden kesästä 1953 New Yorkissa, muotilehden toimituksessa.
Kirja sai minut mietteliääksi.
Sen kieli kelaa edelleen loistavasti, Tahvanainen osaa.

Plath itse on kirjoittanut tuosta elämänvaiheestaan paljon ja perusteellisesti kuuluisimmassa teoksessaan Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963), suom. 1975 ja 1997.
Myös Ted Hughesin yhteisteokseksi kokoamat Plathin julkaistut tarinat, journalistiset työt ja muistikirjaotteet sekä valikoima ennen julkaisemattomia novelleja vuodesta 1952 Plathin kuolinvuoteen 1963 (Johnny Panic and the Bible of Dreams, 1977 ja 1979, suom. Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, 2014) sisältävät kaikki Lasikellon aiheet.  Näillä huolella tarhatuilla viljelyksillä Tahvanainen käy. Mukaan poimitut yksityiskohdat, vaatteet, huulipunat (Revlon: Kirsikoita lumessa), huudahdukset, 50-luvun New Yorkin kesäkuumat kadut ja jazzklubit, ovat kaikki "tosiasioita", ne ovat olleet, tapahtuneet. Kaupungin sykettä ja öisiä tunnelmia Tahvanainen kuvaa uskottavasti.

Romaanin alkaessa ihastelin plathmaista maanisuutta. Rytmi ja tempoilu lupasi hyvää.
Pian kuitenkin huolestuin, sillä tyyli alkoikin tehdä tarinasta kepeää tyttökirjaa. Se pomppi ja kikatti ja hyppi ja karkaili bileistä toisiin kynnet vastalakattuina ja tukka pöyhittynä.
On toki totta että Plath rakasti vaatteita ja varmasti nautti uudesta kuplivasta pinnallisuudesta, ja harva on se ihminen joka ei nuorena (tai nuoresta asti!) olisi turhamainen. Mutta Plathin kohdalla odottaisi kuitenkin alakuloisuuden ja sivullisuuden kylmän pohjavirran pulpahtelevan toistuvasti esille. Plathin vakavuus puuttuu. Myöskään hänen kirjalliset ambitionsa ja älykkyytensä eivät tule ilmi. Loppupuolen lyhyt ja satuttava hajoamista enteilevä ahdistuksen kuvaus hukkuu romaanin aika yhdentekevään viihteellisyyteen.


Mietin, miksi yrittää kuvata Plathia, joka on itse niin antaumuksellisesti kuvannut itseään? Miksi mennä joskus eläneitten taiteilijoitten "nahkoihin" ja esittää tulkintojaan heidän rakkaussuhteistaan, haaveistaan ja luomisprosesseistaan, kuten varsinkin elokuvateollisuus nykyisin tekee? Ne ovat kuvitteellisia katkelmia jonkun toisen ihmisen elämästä enemmän kuin kunnioittavan välimatkan päässä pysytteleviä elämäkertoja. Voisiko toisesta taiteilijasta inspiroitunut ajatella vain saaneensa kimmokkeita ja päättää luoda jotain aivan omannimistään ja omintakeistaan - uutta?

Kuuluisan Sylvia Plathin kohdalla Tahvanainen on kyllä pohtinut tätä ja perustellutkin aihevalintansa ja - tapansa. Romaanin alussa hän panee päähenkilön sanomaan: "Nimeni pitäisi olla Sylvioita, ei Sylvia. Sylvioita Platheja. Olen monikollinen. Minussa on vaikka kuinka monta Sylviaa". Tähän hän kirjoittajana tarttuu: kohteesta voi ja saa tehdä oman tulkintansa. Niinhän meillä kaikilla on toisistamme: oma tulkintamme.
Mutta silti...Tämä palapelin nappula ei ihan sovi paikalleen. Muoto voi olla oikea, mutta värin sävy ei synkkaa.


torstai 16. tammikuuta 2020

VAIMOJA JA RAKASTAJATTARIA



(Pablo Picasso, Nainen ja kirja, 1932.)
Kieli muuttuu, kyllä. Mutta kieli myös köyhtyy ja kömpelöityy.
Sanastollisella tasolla olen huomannut, miten 'ajan henki' ja sen taustatekijä politiikka vaikuttaa kieleen. Pieni sana voidaan korvata uudella ja se ujuttaa käyttöön puheissa, lehtijutuissa ym. viestinnässä, kunnes entinen tuttu sana käy epäkorrektiksi ja vanhanaikaiseksi ja karsiutuu pois.

Olen pannut merkille esimerkiksi sanan 'puoliso'. 'Puoliso' oli viralliselta ja juhlavalta tyyliltään ennen rinnastettavissa sanaan 'omainen'.
Kumpaakin termiä käytettiin lähinnä kuolinilmoituksissa, lakitekstissä, ja armeijassa.
         Nykyisin esim. lehtien henkilöhaastatteluissa toistuu: "Asuu Helsingissä puolisonsa (ja kahden lapsensa) kanssa" - tai: "- - harrastaa puolisonsa kanssa veneilyä."
Ellei haastatellulla ole siviilissä silminnäkijöitä, meidät lukijat varjellaan tiedolta, harrastaako hän veneilyä tai asuuko yhdessä vaimonsa vai (avio)miehensä kanssa. Tätä kummallista uustekopyhyyttä nimitetään tasa-arvoksi ja sukupuolineutraaliudeksi. En ymmärrä, miten 'vaimo' tai 'aviomies' sanoina loukkaisivat tasa-arvoa?

Kielen köyhtyminen näkyy perhesuhteita kuvaavissa sanoissa. Jospa koko sana 'perhe' on pian historiaa? Kiinnostavatko perhe- ja sukulaisuussuhteet enää niitä, joilla on paljon kivempaa ja helpompaa ystäväpiirissä? ("Mun ystävät on mun perhe".)
Onhan 'perheestä' 2000-luvulla tullut kovasti mutkikas, hankala, ja vaarallinenkin käsite. Veroviranomaiset ynnä muut arkielämämme asiantuntijat raapivat nahkaansa miettiessään, miten 'perhe' korrektisti määriteltäisiin.
     Arkisissa jutteluissa, siellä täällä, kuulen kuinka monelta ovat sukulaisuussuhteita ilmaisevat sanat unohtuneet, tai niitä ei ole - todennäköisesti - edes koskaan opittu.
Sanotaan pitkästi ja kömpelösti: ' vaimon / miehen veljen vaimo', vaikka voitaisiin sanoa vain käly.
Samoin lanko on nykyisin 'vaimon / miehen veli'.
Eno on 'äidin veli', ja setä on 'isän veli'.
Saattaapa olla niinkin, että serkku on ' isän / äidin veljen / siskon tyttö / poika, vaan ei pelkkä serkku.
Käsite pikkuserkku taitaa myös olla jo kansatieteellistä erikoissanastoa, joka pitää ihan selittää, jos sitä tulee itse käyttäneeksi.

Kuuleeko ja näkeekö enää sanaa neiti?
Ehkä prinsessamekkoon puettua pikkutyttöä nimitetään herttaisesti 'pikku neidiksi'.
Sana on kyllä aikansa elänyt ja voi hyvin jäädäkin historiaan. Sitä kaipaavat voivat katsella vaikka vanhoja kotimaisia elokuvia.
      Entä sitten rouva?
Henkilökohtaisesti en pidä 'rouvasta' enkä ole koskaan tuntenut itseäni 'rouvaksi', vaikka olen ollut naimisissa jo 40 vuotta. Olen ollut tilaisuuksissa, joissa miestäni on puhuteltu hyvin kohteliaasti nimeltä ja tittelin kera, mutta minä olen ollut 'rouva'. Kärjistyneimmissä tilanteissa päässäni ovat alkaneet laulaa jotkut korkeajännitejohdot, mutta tietenkään en ole sitä ulospäin näyttänyt. Rouva osaa käyttäytyä.
Tiedän, ettei rouva ole läheskään kaikille ongelma, ja kyllä minunkin mielestäni varsinkin vanhat naiset ovat ilman muuta rouvia, varsinkin jos he näyttävät rouvilta, "eivätkä ole mitään muuta".
      Myönnän myös, että rouva-sanaa ei oikein voi korvata. Gustave Flaubertin 'Rouva Bovary' on rouva Bovary.
      Kun 1981 makasin Naistenklinikan äitiyspolin vuodeosastolla, ylihoitaja kuulutti vasta tulleille suuren potilashuoneen ovelta: "Täällä kaikki ovat rouvia!" Ei merkitystä, vaikka potilaana oli myös 16- ja 17-vuotias. Synnyttäjät olivat 'rouvia'.

Rakastajatar on herättänyt minussa vahvan puolustajan. Aivan ällistyneenä olen nähnyt viime aikoina, miten elokuvien tekstityksissä rakastajattaresta on tehty 'rakastaja'. Haloo! Rakastaja on mies. Nainen on rakastajatar. Vähän sivistystä nyt tähänkin. Älkääkä viekö noitten sanojen jännitteitä.
Tietenkin olisi aivan hullunkurista, jos edelleen puhuttaisiin sairaanhoitajattarista ja opettajattarista, mutta rakastajatarpa liikkuukin eri tyylilajissa.
     Lapsena, pikku koululaisena, olin tietämättömyyttäni kuin puulla päähän lyöty, kun opettaja valisti, että nuorukainen ei voi olla tyttö, vaan se tarkoittaa aina nuorta miestä. Fakta oli melkein yhtä hämmentävää takoa päähän kuin alle kouluikäisenä yllättänyt tieto, että tupakka ei olekaan tukappa, eikä maailma mailma, ja että 'äskön' kirjoitetaan 'äsken', eikä äskön, "niin kuin se sanotaan".

tiistai 17. joulukuuta 2019

JOULUN ALLA




                                Topeliuksen jouluvirsi 31, 3. säkeistö (suom. Niilo Rauhala)

maanantai 25. marraskuuta 2019

VELLISTÄ IHMISKEITTOON. Ruokaa lastenkirjallisuudessa



Aikuisten näyttää olevan vaikea ajatella lapsia ja lapsuutta ajattelematta ruokaa ja ruokintaa, ja mitä tarkoitusperäisemmin lapsille kirjoitetaan, sitä varmemmin esille tulee ruoka.

Miettiessäni ruokaa lastenkirjallisuudessa jaoin aiheen karkeasti osastoihin Kasvatus I - Pelottelu - Palkitseminen, Juhla - Kasvatus II.

Kasvatukseen kuuluivat menneinä aikoina ilman muuta pelottelu ja kauhu. 
      Saksalaisen lääkärin ja nuoren perheenisän Heinrich Hoffmannin 1845 kirjoittama Jörö-Jukka oli heti ilmestyttyään bestseller ja se käännettiin muille Euroopan kielille pikavauhtia, Suomessakin se ilmestyi ruotsiksi jo 1849 ja suomeksi 1869. Edelleen Jörö-Jukasta otetaan uusia painoksia, suomennoksista viimeisin on vuodelta 2012.
       Jörö-Jukan fantastisista ja mieleenpainuvista tarinoista yksi on 'Soppa-Lassi' t. 'Pikku Lassi, joka ei soppaa syönyt' - t. 'Velli-Vilhon tarina'. Siinä Lassi/Vilho poika nirsoilee ruokalautasensa äärellä, kunnes laihtuu laihtumistaan ja kaatuu viimein nälkään kuolleena hautaan. Liemikulho tuodaan vielä muistutukseksi hautakummulle.


Sotien jälkeen sokerin saanti helpottui ja lapset pääsivät karkin makuun.
     Lastenlorut riensivät suojelemaan lasten hampaita. Suositussa Aarteiden kirjassa (suom. ruotsista 1956) kerrottiin hampaansa tuhonneesta Karamelli-Kallesta, jonka nautinnoista melkein tylsämieliseksi käynyt hahmo päätyi  hammassäryn tuskiin. Vaikka muistan pienenä katselleeni  Karamelli-Kallen kuvia huolestuneena, ei se silti yhtään hillinnyt omaa karkkien himoitsemistani.

Aapisessakin (1958-1967) olleen värikkään karkkikuvan ymmärsi varoittavaksi, mutta oli se silti ihana ja houkutteleva. Kun saisikin noita lakritsimattoja!






Hyvin pienenä nyyhkytin pari vuotta vanhemman veljeni kanssa erään ruokaan liittyvän, kasvatuksellisen lasten kuvakirjan äärellä.
Alkuaan amerikkalainen lastenkertomus Nalle, joka sanoi aina vain EI (Otava 1957) kertoo pienestä Tasseli-nallesta, joka kiukuttelee eikä halua syödä terveellistä ja kaikki vitamiinit sisältävää ruokaansa "tullakseen yhtä suureksi ja vahvaksi kuin isänsä". Niinpä tuhma Tasseli häädetään kotoa (!). Kuva ypöyksin yössä vaeltavasta pikku nallesta (=lapsesta) on musertava.

Ihmiset heittelevät ikkunoistaan sen päälle kattiloita ja paistinpannuja. Jonkin ajan kuluttua lapsi nöyrtyy ja palaa kotiin anteeksi pyydellen. (Sen nuttu on riekaileina ja se on täynnä kuhmuja.) Se päästetään takaisin kotiin. Ja sen jälkeen se ei enää koskaan ole huonolla tuulella, ja se syö aina kaiken ruokapöydässä. Se on aina iloinen ja kiitollinen. 

Hauska ruokaan liittyvä lastenkertomus 50-luvulta on sen sijaan Tammen Kultaiset kirjat-sarjassa ilmestynyt Loppu hyvin, kaikki hyvin. 
Siinä joukko elämäntavoiltaan täysin erilaisia eläimiä yrittää asua yhdessä samassa herttaisessa talossa. Jokaisen tehtävä on vuorollaan valmistaa kaikille yhteinen ateria. Kommuunielämä ei kuitenkaan  onnistu, sillä kilpikonnan muurahaisenmunat, koiran keitetyt luut tai kaniinin salaattiateria eivät maistu kaikille. Niinpä ystävykset lähtevät kukin omaan suuntaansa ja löytävät itselleen mukavat olot. Ellei käsitettä 'suvaitsevaisuus' olisi nykyisin pilattu ja politisoitu, käyttäisin sitä tästä mainiosta, erilaisuudesta kertovasta kirjasta.



Kansansatujen kummallisessa maailmassa siirrytään alueelle kauhu. 



Jotain karmivaa on jopa saduissa pullapojasta tai piparkakkupojasta, jotka heti valmistumisensa (=syntymisensä) jälkeen juoksevat pakoon henkensä edestä. Satu kuitenkin aina päättyy siihen, että pullapoika/piparkakkupoika joutuu surman suuhun.
Pullapoika jopa palaa siihen paikkaan, jossa se on leivottu, ja jotensakin perverssisti kysyy vielä tytön suusta ja hampaista: "Maistuukos hyvältä?"


Grimmin saduissa syödään myrkkyomenia ja juodaan myrkkymaljoja. Mutta niissä myös teurastetaan lapsia ja tehdään näistä keittoa. Esimerkiksi sadussa 'Kataja' äitipuoli tekee soppaa pikkupojasta ja tarjoilee sen työstä kotiin palaavalle isälle. Verinen keitto on niin maukasta, että isä pyytää sitä lisää.

Suomalaisissa ja vienalaisissa kansansaduissa jättiläiset tekevät keittoa ihmisistä, ja ne, sekä peikot, pyydystelevät mielellään lapsia mahdollisiksi ruokatarpeikseen Jättiläisillä on hallussaan myös voimajuomaa, jota joku onnekas ihmispoika joskus onnistuu saavin reunalta hörppäämään.

Jättiläisten keittiöön jättiläisten linnassa menevät myös lapset C.S.Lewisin klassikossa Narnian tarinat. Lapset lukevat jättiläisten keittokirjasta Ihmisen valmistusohjeen. Resepti alkaa: "Ihminen, tuo kaksijalkainen, parsan makuinen herkku". 



2000-luvulla siirrytään osioon Kasvatus II. 
Sokeri ei ole enää unelmoinnin tai varoittelun kohde kuten ennen sotia ja pian niitten jälkeen. Esim. Roald Dahlin 'Jali ja suklaatehdas' tai Enid Blytonin kuuluisat täytekakkua eväskorissa-fantasiat Viisikko-kirjoissa alkavat olla mennyttä maailmaa. Muumikirjoissa paistetaan pannukakkuja ja Peppi Pitkätossu ahmii piparkakkuja, mutta nykylapsille kirjoitetaan pirteitä tietoiskuja ruuasta. Esimerkiksi 'Nakki lautasella: Mistä ruoka tulee?'(2015), kirjoja 'Miksi emme syö eläimiä?', opastusta vegaanisuuteen, keittokirjoja ja lettukestikirjoja, sekä kirjoja siitä, miten kylvetään ja kasvatetaan vihanneksia ja hyödynnetään luonnonantimia. Runsaasti on ilmestynyt myös ruoka-aiheisia loruja pastasta, pizzasta, vihanneksista, eksoottisista hedelmistä, sushista...
       Jo yli kymmenen vuotta ennen tätä aikusia innoittanutta "lasten ruokabuumia" Schildts-kustantamolta ilmestyi suorasukainen ja aika vitsikäskin kuvakertomus Jag, en pepparkaka (1995).
Piparkakku-ukko kertoo elämäntarinansa kaulimen alta uuniin ja ihmisen suuhun & sisuksiin, edelleen kakkana vessaan ja lannoitteena peltoon, jossa kasvaa vehnää ja siitä sitten taas jyvien kautta jauhoiksi ja taikinaksi...jne. Ylittämätöntä realismia sadun lainavaatteissa.








































maanantai 11. marraskuuta 2019

RUOKAA KIRJOISSA



Kirjailijaliiton äsken tullut jäsenkirje kertoo, että tulevan vuoden ensimmäisen Kirjailija-lehden teema on ruoka. "Mikä rooli ruualla, syömisellä ja kulinarismilla on nykykirjallisuudessa? Mikä on fiktiivisistä aterioista herkullisin?"
       Keittokirjojen, ruokablogien ja ravintolaharrastusten keskellä tällaistakin.


Ensimmäinen kirjailija, jonka kohdalla tulin ajatelleeksi kirjailijan suhdetta ruokaan oli - yllättävästi - britti Anita Brookner. Kiinnostuin kovasti hänen terävistä, hienoista romaaneistaan 80-90-luvuilla, niissä oli poikkeuksellista älyä ja ihmissuhteiden tuntemusta. Hänen tekninen osaamisensa oli häikäisevää. - Toisaalta Brooknerin introverttiys alkoi tuntua ahdistavalta; hänen hienostuneisuudessaan oli jotain varuilleen saattavaa kontrollointia. (Ehkä tartun hänen romaaneihinsa nyt joskus uudelleen. Onko aika ajanut niitten ohi? Olenko itse muuttunut?) - Brooknerin tarinoissa ei puhuta aterioista ja ruuan syömisestä, vaan kääreistä, nyyteistä, suupaloista. Kun romaanin nainen hankkii ruokatarpeita itselleen ja miesystävälleen, hän ostaa "pienen palan hyvää kinkkua", "lohkon hyvää leipää", "palasen juustoa" jne. Niitä ei syödä. Niitten ympärille kääritään paperia, ne pannaan talteen. Samoin teekupit ja kannu pestään välittömästi käytön jälkeen, kuivataan ja pannaan paikalleen. Tästä hyvästä syömisestä kieltäytymisessä, herkkujen kontrolloimisessa - ja kontrollista ja pidättäytymisestä nauttimisessa, oli jotain, mikä herätti mielessäni kysymyksen anoreksiasta, ainakin anorektistyyppisestä käyttäytymisestä.  - Brooknerin kuoltua 2016 luin the Guardianista kuinka hänen entinen työtoverinsa (Brookner oli taidehistorijoitsija) muisteli heidän lounastuntejaan. Brookner söi aina samalla tavoin: pienen määrän kalaa ja sen päälle kupin mustaa kahvia, ja sitten hän poltti kaksi savuketta.

Yleensä ruokailu mainitaan kaunokirjallisuudessa vain lyhyesti ja ohimennen, tyylikkääseen tyyliin "Söin kevyen lounaan", "Söin kevyen illallisen". (Tuskin koskaan: "Lounaaksi minulle maistui rasvainen pihvi" tai "Illalla ahmin leipää, perunamuusia ja makkaraa". ) Syömisestä, sen enempää kuin tarpeesta käydä vessassa, ei useimmiten kerrota mitään.

Mutta mieleen on silti jäänyt luetuista kirjoista kaikenlaisia yksittäisiä ruokalausahduksia:
       "Rakkaani, joko maistoit peltosirkkuja? Sinun täytyy maistaa peltosirkkuja!" (Monte Criston kreivi rakastajattarelleen kynttiläillallisella)

         Brasilialaisen Jorge Amadon kuuluisassa romaanissa Ihmeiden markkinat (1969) naiset "heti synnytettyään tai kohta synnyttäessään" kurottautuvat ulos avoimista ikkunoista ja ahmivat suuria kypsiä mangoja niin, että niitten mehu vuotaa heidän suupielistään paljaille rinnoille ja rintavakoon.
Ehkä vain mies voi noin erotisoida synnytyksen.

Herkutteluun ja hekumointiin perustuu meksikolaisen Laura Esquivelin menestysromaani Pöytään ja vuoteeseen (1989). Se on maagisen realismin sävyttämä aikuisten satu ruuan voimasta miehen valloituksessa. Isoäidin reseptivihko on täynnä salaisia lemmentaikoja.

Roald Dahlilla ja Eeva Joenpellolla on ruokamuistoja lapsuudesta.
         Täynnä ilonväristyksiä Dahl lähti lapsena kesälomalla perheensä kanssa Norjaan, vanhempiensa kotimaahan. "Kaikki kesälomani nelivuotiaasta seitsemäntoista vuoden ikään olivat aivan autuaallisia". - Norjassa syötiin vastapyydettyä kalaa. Tuloateriaksi bestemama eli isoäiti keitti kampelan. "Valtava kala, teetarjottimen kokoinen ja käsivarren paksuinen kampela, kannettiin pöytään. Siinä oli päällimmäisenä lähes musta nahka, joka oli loistavan oranssien pilkkujen kirjoma, ja se oli tietenkin täydellisesti höyrytetty. Suuria valkoisia kimpaleita tätä kalaa lohkottiin irti ja pantiin lautasillemme, ja lisukkeiksi saimme hollandaise-kastiketta ja kaitettyjä uusia perunoita. Ja voi että se oli herkullista". (Poika, 1984.)

Joenpellon Ralli (1964) kuuluu varhaisiin lempikirjoihini. Löyhästi omaelämäkerrallisessa kirjassa Joenpelto kuvaa maalaistalon elämää herkkävaistoisen ja mainion ajokoiran Rallin silmin ja kirsuin. Ralli tietää aina mitä tapahtuu. Jouluruokien valmistamisen aika on sille hyvin kiihdyttävää. "Lihan ympärillä pyörivät Rallin joulutunnelmat, lihan, joka tänä vuonna oli peitetty ruskealla ruiskuorella." "-- kuoren mukana irtosivat paksut kamarat höyryävää, höllyvää läskiä. Se se tuoksui! Ralli ojenteli anelevaa etukäpäläänsä äidin hameenhelmoja päin, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä". Joulusta tulee kuitekin Rallin elämän "lihavin ja onnellisin", sillä se käy myöhemmin eteisessä sieppaamassa itselleen kinkun rasvaiset ruiskuoret ja syö itsensä ähkyyn. Kukaan ei kuitenkaan moiti sitä. Rallillekin koittaa ihana, onnellinen joulurauha ja kylläisyys. - Perinteisine suomalaisine jouluruokineen ja tapain kuvauksineen kirja on jo arvokasta nostalgiaa.

 Jhumpa Lahiri, intialaisten vanhempien Iso-Britanniassa koulunsa käynyt, Yhdysvalloissa opiskellut, ja nyt Roomassa asuva kirjailija on kaikissa kirjoissaan kertonut yliopistomaailman intialaisista ihmisistä ja juurettomuudesta. Varsinkin novellikokoelmassa Tämä siunattu koti (1999) yksinäisyyden kokemukset vieraassa kulttuurissa ovat koskettavia. Myös järjestetyissä avioliitoissa on aluksi paljon koti-ikävää ja kipeää yksnäisyyttä. Kotona aikansa viettävillä, vielä englantia osaamattomilla nuorilla vaimoilla ainoa ihmissuhde on oma, vieras aviomies - joka hänkin tuntee samaa arkuutta ja yksinäisyyttä kuin vaimonsa. Ruoka on side kotiin, Intiaan. Novelleissa kuvataan naisten ahkeraa, kuin taukoamatonta kasvisten silppuamista, hauduttamista, maustamista, keittämistä, jauhamista...saadakseen kalaa ja päästäkseen kauppaan vaimon on ehkä uskaltauduttava autokouluun? Romaanissa Kaima (2003) nainen on jo kotitöihin rutinoitunut vanhentunut äiti, jonka lapset ovat maailmalla opiskelemassa. Kun poika tulee käymään, äiti on päivätolkulla valmistanut hänelle intialaisia ruokia ja leivonnaisia. Yhdysvalloissa syntynyt ja elävä poika vierastaa tätä kaikkea. Kestää kauan, koko aikuistumisen ajan, että nuo yhtä aikaa vieraat ja niin tutut ruuat herättävät hänessä rakkautta ja ymmärtämystä, eivätkä enää häpeän ja kiusaantuneisuuden tunteita.
  

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

HALLA


(Hugo Simberg)

Aamulla kun heräsin, näin että auton ikkunat olivat jäässä ja nurmikolla oli härmää.
Halla oli käynyt.

Vuosia sitten kuulin taiteilija Jorma Uotisen kertovan Halla-nimisestä tanssiteoksestaan.
Hänen ollessaan pikkupoika, isoäiti oli jonakin iltana ikkunan äärellä arvellut: "Ensi yönä taitaa tulla  halla". Pieni Jorma oli tähyillyt pelonsekaisen uteliaana ulos tummuvaan iltaan: Mikä se 'halla' oli, mistä se tulisi? Lapsuudenmuistonsa inspiroimana hän loi tanssiteoksensa Halla.

Eläydyin Uotisen kertomaan. Muistin kuinka itse olin pienten lasteni kanssa katsonut Itä-Lapissa olleen kotimme keittiönikkunasta iltaöiseen metsään ja ajatellut kuusten takana alkavaa suurta suota. "Ensi yönä tulee halla". Hallan tulo niillä main merkitsi samaa kuin talven tulo. Maa paukahti routaan. Ei ollut enää luvassa aurinkoisia päiviä; syvimmän kaamoksen aikana vain pari tuntia päivässä "sinisiä hetkiä".

Tässä joskus, kerran, minulta pyydettiin runo lasten kirjallisuuslehteen. (2000-luvun alussa oli vielä sellaisiakin.) Kirjoitin hallasta; kiitos Jorma Uotisen kanssa jakamani elämyksen.


 HALLA


Isoäiti sanoo illalla:
"Ensi yönä tulee halla."

Hänen äänensä on outo, hiljainen,
melkein niin kuin kuiskaus
tai paha aavistus.

En tiedä, uskallanko jäädä
ikkunaan ja
katsoa:

kun halla tulee metsästä,
ja nousee tuolta suolta,
se hiipii hämärässä pellolle, kuulemma,
ja saavuttaa
myös meidän pihapiirin.

Millainen se oikein on?!

Kammottaa.

Yhtäkkiä on pimeää,
en voi nähdä mitään.
Äänetön
halla lähestyy,

kun makaan vuoteessa, turvassa,
vankan talon sisällä.

Aamulla
ei ole enää niin kuin eilen.
Maa on vakava.
On käynyt halla.
Sen lahjoja on kaikkialla: helmiä ja
peilejä, hopeaa ja timantteja,
kuuraa, huurua ja härmää,
heinän selkä painuu, puu on aivan hiljaa.
Halla on sanonut sanansa:
talvi!







torstai 17. lokakuuta 2019

SYNONYYMISANASTOA


Yrjö Kivimiehen Synonyymisanasto (Otava 1961) pisti aikoinaan silmääni kodin kirjahyllystä. Ihmettelin, miksi itsestäänselvyyksiä luetellaan. Kai nyt jokainen tietää ilman kirjaakin, että esim. 'kaunis' on sama kuin 'ihana, suloinen, viehättävä, kiehtova, lumoava, hurmaava, sulokas, sievä, soma, eho' (eho?)
Toisaalta kirjasta saattoi etsimällä löytää jotain uuttakin (alleviivauksiani lyijykynällä): 'kiipijä' : ' pyrkyri, kupinnuolija, hännänheiluttaja, häntyri, liehakko, matelija, onnenonkija, streeberi, karieristi'.
      Nautin suunnattomnasti, kun kerran eräs suomenruotsalainen kirjailija koputti työhuoneeni oveen Villa Kivessä ja pyysi sananselitystä eli synonyymia sanalle 'simpsakka'. Kiehtova sana tämä simpsakka! Vivahteiltaan ja sisällöltään itsestään selvä, siis helppo, mutta silti vaikea selittää. Yksi kuvaileva adjektiivi ei riitä.
Kotona katsoin sanakirjoista (Nykysuomen sanakirjat, 1973 ja Suomen kielen perussanakirjat, 1994), mutta kas, ne eivät tunteneet simpsakkaa ollenkaan. Kerroin tästä eräälle ystävälleni, joka lupasi panna sanaa eteenpäin Kotukseen. En ole sen koommin tarkastanut, onko sanakirjoja tullut uusia, ja joko niissä jo olisi myös simpsakka?



Suomen kielelle on (ollut) tunnusomaista värikäs kuvailevuus. Niin, suomalaiset eivät ole niin möllejä ja samasta puusta veistettyjä kuin päälle päin voi näyttää. Siksipä olenkin edelleen sitä mieltä, että sujuvasti suomea osaava, oli sitten ns. tavallinen tai ammatikseen sanankäyttäjä, löytää sanat vivahteineen päästänsä eikä Kivimiehen oppaasta. Hän ei suinkaan joudu tässä suhteessa "usein pulaan", kuten synonyymisanasto arvelee.
      Kaiken huipuksi suomen kieli sallii sen, että kuvailevia sanoja voi  - varsinkin jutellessaan - itse tuottaa, noin vain, keksaista, ja toinen suomalainen heti ymmärtää, mitä tarkoitetaan. Joskus 90-luvulla kuulin Hämeessa nuoren savolaistytön valittavan, etteivät niillä seuduin ihmiset (muut paitsi hän) keksi puhuessaan uusia omia sanoja. Noh, hän oli vasta muuttanut. Kyllä lännessä generoidaan siinä kuin idässäkin.

On pakko kuitenkin ollut miettiä, miten pitkälle tämän rikkaan luonnonvaran kuihtuminen tai kuihduttaminen on edennyt. Ymmärtääkö ja käyttääkö nuori tai nuorehko pääkaupunkilainen suomea enää muuten kuin perustasolla (basic level). Itseänikin aina välillä nolottaa, miten omaan puheeseen livahtaa englannin kielisiä kuolioita, ikään kuin vieraskielinen ilmaus olisi osuvampi.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, milloin luovuus ja luova  tulivat käyttöön ja niin suureen suosioon, että nyt ollan jo niitten kanssa inflaatiossa. Kivimies 60-luvulta ei tunne koko sanaa, mutta lahjakas ja taitava on esitelty synonyymeineen: etevä, kyvykäs, pystyvä, hyväpäinen, älykäs, nerollinen, armoitettu, lupaava, kokenut, näppärä, nokkela, osaava.
Taiteilla-verbistä Synonyymisanasto antaa kuivan asiallisen synonyymiselvityksen: runoilla, maalata, piirtää, veistää, säveltää, soittaa, laulaa, lausua, näytellä.
Puhekieli on jälleen kuvailevaa. Sanojen sävy on mitätöivää ja negatiivista - toki kaikki "taiteilemiseen" liittyvä on naurettavaa tässä "oikeitten töitten" maassa - mutta minusta mukana on myös huumoria, jolla suomalainen vähättelee - paitsi toisten - myös omaa tekemistään.
Esimerkiksi:
                     Kirjoittaa/runoilla = sepustaa, kyhätä, kynäillä, tuhertaa, vääntää, rustata, väsätä, suoltaa, päkistää.
                     Maalata = töherää, tuhertaa, sutia, sotkea, pipertää, äheltää, pensselöidä, hutkia.

 Säveltämisestä ei sanota mitään halveeraavaa; ehkä siksi että sellainen taito ei ole niin helposti harrastelijoitten ulottuvilla (kuten kynä, kirjoituskone, sivellin ja väriputkilot).

Äitini tapasi käyttää kaikesta 'kivasta tekemisestä' (lue nykysuomeksi: luovuudesta) nimitystä pehertäminen. En voinut sietää sanontaa, mutta toinen veljistäni (joka siis myös pehersi) piti sanasta kovasti, suorastaan nautti, ja käyttää sitä kauhukseni edelleen.
(Pikkukuvat Paul Mangoldin kuvakirjoista
Ystävämme kirjailija, Ystävämme taiteilija
ja Ystävämme säveltäjä, Kustannus-Mäkelä 1983.)