SYNONYYMISANASTOA

Yrjö Kivimiehen Synonyymisanasto (Otava 1961) pisti aikoinaan silmääni kodin kirjahyllystä. Ihmettelin, miksi itsestäänselvyyksiä luetellaan. Kai nyt jokainen tietää ilman kirjaakin, että esim. 'kaunis' on sama kuin 'ihana, suloinen, viehättävä, kiehtova, lumoava, hurmaava, sulokas, sievä, soma, eho' (eho?)
Toisaalta kirjasta saattoi etsimällä löytää jotain uuttakin (alleviivauksiani lyijykynällä): 'kiipijä' : ' pyrkyri, kupinnuolija, hännänheiluttaja, häntyri, liehakko, matelija, onnenonkija, streeberi, karieristi'.
      Nautin suunnattomnasti, kun kerran eräs suomenruotsalainen kirjailija koputti työhuoneeni oveen Villa Kivessä ja pyysi sananselitystä eli synonyymia sanalle 'simpsakka'. Kiehtova sana tämä simpsakka! Vivahteiltaan ja sisällöltään itsestään selvä, siis helppo, mutta silti vaikea selittää. Yksi kuvaileva adjektiivi ei riitä.
Kotona katsoin sanakirjoista (Nykysuomen sanakirjat, 1973 ja Suomen kielen perussanakirjat, 1994), mutta kas, ne eivät tunteneet simpsakkaa ollenkaan. Kerroin tästä eräälle ystävälleni, joka lupasi panna sanaa eteenpäin Kotukseen. En ole sen koommin tarkastanut, onko sanakirjoja tullut uusia, ja joko niissä jo olisi myös simpsakka?



Suomen kielelle on (ollut) tunnusomaista värikäs kuvailevuus. Niin, suomalaiset eivät ole niin möllejä ja samasta puusta veistettyjä kuin päälle päin voi näyttää. Siksipä olenkin edelleen sitä mieltä, että sujuvasti suomea osaava, oli sitten ns. tavallinen tai ammatikseen sanankäyttäjä, löytää sanat vivahteineen päästänsä eikä Kivimiehen oppaasta. Hän ei suinkaan joudu tässä suhteessa "usein pulaan", kuten synonyymisanasto arvelee.
      Kaiken huipuksi suomen kieli sallii sen, että kuvailevia sanoja voi  - varsinkin jutellessaan - itse tuottaa, noin vain, keksaista, ja toinen suomalainen heti ymmärtää, mitä tarkoitetaan. Joskus 90-luvulla kuulin Hämeessa nuoren savolaistytön valittavan, etteivät niillä seuduin ihmiset (muut paitsi hän) keksi puhuessaan uusia omia sanoja. Noh, hän oli vasta muuttanut. Kyllä lännessä generoidaan siinä kuin idässäkin.

On pakko kuitenkin ollut miettiä, miten pitkälle tämän rikkaan luonnonvaran kuihtuminen tai kuihduttaminen on edennyt. Ymmärtääkö ja käyttääkö nuori tai nuorehko pääkaupunkilainen suomea enää muuten kuin perustasolla (basic level). Itseänikin aina välillä nolottaa, miten omaan puheeseen livahtaa englannin kielisiä kuolioita, ikään kuin vieraskielinen ilmaus olisi osuvampi.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, milloin luovuus ja luova  tulivat käyttöön ja niin suureen suosioon, että nyt ollan jo niitten kanssa inflaatiossa. Kivimies 60-luvulta ei tunne koko sanaa, mutta lahjakas ja taitava on esitelty synonyymeineen: etevä, kyvykäs, pystyvä, hyväpäinen, älykäs, nerollinen, armoitettu, lupaava, kokenut, näppärä, nokkela, osaava.
Taiteilla-verbistä Synonyymisanasto antaa kuivan asiallisen synonyymiselvityksen: runoilla, maalata, piirtää, veistää, säveltää, soittaa, laulaa, lausua, näytellä.
Puhekieli on jälleen kuvailevaa. Sanojen sävy on mitätöivää ja negatiivista - toki kaikki "taiteilemiseen" liittyvä on naurettavaa tässä "oikeitten töitten" maassa - mutta minusta mukana on myös huumoria, jolla suomalainen vähättelee - paitsi toisten - myös omaa tekemistään.
Esimerkiksi:
                     Kirjoittaa/runoilla = sepustaa, kyhätä, kynäillä, tuhertaa, vääntää, rustata, väsätä, suoltaa, päkistää.
                     Maalata = töherää, tuhertaa, sutia, sotkea, pipertää, äheltää, pensselöidä, hutkia.

 Säveltämisestä ei sanota mitään halveeraavaa; ehkä siksi että sellainen taito ei ole niin helposti harrastelijoitten ulottuvilla (kuten kynä, kirjoituskone, sivellin ja väriputkilot).

Äitini tapasi käyttää kaikesta 'kivasta tekemisestä' (lue nykysuomeksi: luovuudesta) nimitystä pehertäminen. En voinut sietää sanontaa, mutta toinen veljistäni (joka siis myös pehersi) piti sanasta kovasti, suorastaan nautti, ja käyttää sitä kauhukseni edelleen.

(Pikkukuvat Paul Mangoldin kuvakirjoista
Ystävämme kirjailija, Ystävämme taiteilija
ja Ystävämme säveltäjä, Kustannus-Mäkelä 1983.)