VELLISTÄ IHMISKEITTOON. Ruokaa lastenkirjallisuudessa

Aikuisten näyttää olevan vaikea ajatella lapsia ja lapsuutta ajattelematta ruokaa ja ruokintaa, ja mitä tarkoitusperäisemmin lapsille kirjoitetaan, sitä varmemmin esille tulee ruoka.

Miettiessäni ruokaa lastenkirjallisuudessa jaoin aiheen karkeasti osastoihin Kasvatus I - Pelottelu - Palkitseminen, Juhla - Kasvatus II.

Kasvatukseen kuuluivat menneinä aikoina ilman muuta pelottelu ja kauhu. 
      Saksalaisen lääkärin ja nuoren perheenisän Heinrich Hoffmannin 1845 kirjoittama Jörö-Jukka oli heti ilmestyttyään bestseller ja se käännettiin muille Euroopan kielille pikavauhtia, Suomessakin se ilmestyi ruotsiksi jo 1849 ja suomeksi 1869. Edelleen Jörö-Jukasta otetaan uusia painoksia, suomennoksista viimeisin on vuodelta 2012.
       Jörö-Jukan fantastisista ja mieleenpainuvista tarinoista yksi on 'Soppa-Lassi' t. 'Pikku Lassi, joka ei soppaa syönyt' - t. 'Velli-Vilhon tarina'. Siinä Lassi/Vilho poika nirsoilee ruokalautasensa äärellä, kunnes laihtuu laihtumistaan ja kaatuu viimein nälkään kuolleena hautaan. Liemikulho tuodaan vielä muistutukseksi hautakummulle.


Sotien jälkeen sokerin saanti helpottui ja lapset pääsivät karkin makuun.
     Lastenlorut riensivät suojelemaan lasten hampaita. Suositussa Aarteiden kirjassa (suom. ruotsista 1956) kerrottiin hampaansa tuhonneesta Karamelli-Kallesta, jonka nautinnoista melkein tylsämieliseksi käynyt hahmo päätyi  hammassäryn tuskiin. Vaikka muistan pienenä katselleeni  Karamelli-Kallen kuvia huolestuneena, ei se silti yhtään hillinnyt omaa karkkien himoitsemistani.

Aapisessakin (1958-1967) olleen värikkään karkkikuvan ymmärsi varoittavaksi, mutta oli se silti ihana ja houkutteleva. Kun saisikin noita lakritsimattoja!






Hyvin pienenä nyyhkytin pari vuotta vanhemman veljeni kanssa erään ruokaan liittyvän, kasvatuksellisen lasten kuvakirjan äärellä.
Alkuaan amerikkalainen lastenkertomus Nalle, joka sanoi aina vain EI (Otava 1957) kertoo pienestä Tasseli-nallesta, joka kiukuttelee eikä halua syödä terveellistä ja kaikki vitamiinit sisältävää ruokaansa "tullakseen yhtä suureksi ja vahvaksi kuin isänsä". Niinpä tuhma Tasseli häädetään kotoa (!). Kuva ypöyksin yössä vaeltavasta pikku nallesta (=lapsesta) on musertava.

Ihmiset heittelevät ikkunoistaan sen päälle kattiloita ja paistinpannuja. Jonkin ajan kuluttua lapsi nöyrtyy ja palaa kotiin anteeksi pyydellen. (Sen nuttu on riekaileina ja se on täynnä kuhmuja.) Se päästetään takaisin kotiin. Ja sen jälkeen se ei enää koskaan ole huonolla tuulella, ja se syö aina kaiken ruokapöydässä. Se on aina iloinen ja kiitollinen. 

Hauska ruokaan liittyvä lastenkertomus 50-luvulta on sen sijaan Tammen Kultaiset kirjat-sarjassa ilmestynyt Loppu hyvin, kaikki hyvin. 
Siinä joukko elämäntavoiltaan täysin erilaisia eläimiä yrittää asua yhdessä samassa herttaisessa talossa. Jokaisen tehtävä on vuorollaan valmistaa kaikille yhteinen ateria. Kommuunielämä ei kuitenkaan  onnistu, sillä kilpikonnan muurahaisenmunat, koiran keitetyt luut tai kaniinin salaattiateria eivät maistu kaikille. Niinpä ystävykset lähtevät kukin omaan suuntaansa ja löytävät itselleen mukavat olot. Ellei käsitettä 'suvaitsevaisuus' olisi nykyisin pilattu ja politisoitu, käyttäisin sitä tästä mainiosta, erilaisuudesta kertovasta kirjasta.



Kansansatujen kummallisessa maailmassa siirrytään alueelle kauhu. 



Jotain karmivaa on jopa saduissa pullapojasta tai piparkakkupojasta, jotka heti valmistumisensa (=syntymisensä) jälkeen juoksevat pakoon henkensä edestä. Satu kuitenkin aina päättyy siihen, että pullapoika/piparkakkupoika joutuu surman suuhun.
Pullapoika jopa palaa siihen paikkaan, jossa se on leivottu, ja jotensakin perverssisti kysyy vielä tytön suusta ja hampaista: "Maistuukos hyvältä?"


Grimmin saduissa syödään myrkkyomenia ja juodaan myrkkymaljoja. Mutta niissä myös teurastetaan lapsia ja tehdään näistä keittoa. Esimerkiksi sadussa 'Kataja' äitipuoli tekee soppaa pikkupojasta ja tarjoilee sen työstä kotiin palaavalle isälle. Verinen keitto on niin maukasta, että isä pyytää sitä lisää.

Suomalaisissa ja vienalaisissa kansansaduissa jättiläiset tekevät keittoa ihmisistä, ja ne, sekä peikot, pyydystelevät mielellään lapsia mahdollisiksi ruokatarpeikseen Jättiläisillä on hallussaan myös voimajuomaa, jota joku onnekas ihmispoika joskus onnistuu saavin reunalta hörppäämään.

Jättiläisten keittiöön jättiläisten linnassa menevät myös lapset C.S.Lewisin klassikossa Narnian tarinat. Lapset lukevat jättiläisten keittokirjasta Ihmisen valmistusohjeen. Resepti alkaa: "Ihminen, tuo kaksijalkainen, parsan makuinen herkku". 

2000-luvulla siirrytään osioon Kasvatus II. 
Sokeri ei ole enää unelmoinnin tai varoittelun kohde kuten ennen sotia ja pian niitten jälkeen. Esim. Roald Dahlin 'Jali ja suklaatehdas' tai Enid Blytonin kuuluisat täytekakkua eväskorissa-fantasiat Viisikko-kirjoissa alkavat olla mennyttä maailmaa. Muumikirjoissa paistetaan pannukakkuja ja Peppi Pitkätossu ahmii piparkakkuja, mutta nykylapsille kirjoitetaan pirteitä tietoiskuja ruuasta. Esimerkiksi 'Nakki lautasella: Mistä ruoka tulee?'(2015), kirjoja 'Miksi emme syö eläimiä?', opastusta vegaanisuuteen, keittokirjoja ja lettukestikirjoja, sekä kirjoja siitä, miten kylvetään ja kasvatetaan vihanneksia ja hyödynnetään luonnonantimia. Runsaasti on ilmestynyt myös ruoka-aiheisia loruja pastasta, pizzasta, vihanneksista, eksoottisista hedelmistä, sushista...
       Jo yli kymmenen vuotta ennen tätä aikusia innoittanutta "lasten ruokabuumia" Schildts-kustantamolta ilmestyi suorasukainen ja aika vitsikäskin kuvakertomus Jag, en pepparkaka (1995).
Piparkakku-ukko kertoo elämäntarinansa kaulimen alta uuniin ja ihmisen suuhun & sisuksiin, edelleen kakkana vessaan ja lannoitteena peltoon, jossa kasvaa vehnää ja siitä sitten taas jyvien kautta jauhoiksi ja taikinaksi...jne. Ylittämätöntä realismia sadun lainavaatteissa.