RUOKAA KIRJOISSA

Kirjailijaliiton äsken tullut jäsenkirje kertoo, että tulevan vuoden ensimmäisen Kirjailija-lehden teema on ruoka. "Mikä rooli ruualla, syömisellä ja kulinarismilla on nykykirjallisuudessa? Mikä on fiktiivisistä aterioista herkullisin?"
       Keittokirjojen, ruokablogien ja ravintolaharrastusten keskellä tällaistakin.


Ensimmäinen kirjailija, jonka kohdalla tulin ajatelleeksi kirjailijan suhdetta ruokaan oli - yllättävästi - britti Anita Brookner. Kiinnostuin kovasti hänen terävistä, hienoista romaaneistaan 80-90-luvuilla, niissä oli poikkeuksellista älyä ja ihmissuhteiden tuntemusta. Hänen tekninen osaamisensa oli häikäisevää. - Toisaalta Brooknerin introverttiys alkoi tuntua ahdistavalta; hänen hienostuneisuudessaan oli jotain varuilleen saattavaa kontrollointia. (Ehkä tartun hänen romaaneihinsa nyt joskus uudelleen. Onko aika ajanut niitten ohi? Olenko itse muuttunut?) - Brooknerin tarinoissa ei puhuta aterioista ja ruuan syömisestä, vaan kääreistä, nyyteistä, suupaloista. Kun romaanin nainen hankkii ruokatarpeita itselleen ja miesystävälleen, hän ostaa "pienen palan hyvää kinkkua", "lohkon hyvää leipää", "palasen juustoa" jne. Niitä ei syödä. Niitten ympärille kääritään paperia, ne pannaan talteen. Samoin teekupit ja kannu pestään välittömästi käytön jälkeen, kuivataan ja pannaan paikalleen. Tästä hyvästä syömisestä kieltäytymisessä, herkkujen kontrolloimisessa - ja kontrollista ja pidättäytymisestä nauttimisessa, oli jotain, mikä herätti mielessäni kysymyksen anoreksiasta, ainakin anorektistyyppisestä käyttäytymisestä.  - Brooknerin kuoltua 2016 luin the Guardianista kuinka hänen entinen työtoverinsa (Brookner oli taidehistorijoitsija) muisteli heidän lounastuntejaan. Brookner söi aina samalla tavoin: pienen määrän kalaa ja sen päälle kupin mustaa kahvia, ja sitten hän poltti kaksi savuketta.

Yleensä ruokailu mainitaan kaunokirjallisuudessa vain lyhyesti ja ohimennen, tyylikkääseen tyyliin "Söin kevyen lounaan", "Söin kevyen illallisen". (Tuskin koskaan: "Lounaaksi minulle maistui rasvainen pihvi" tai "Illalla ahmin leipää, perunamuusia ja makkaraa". ) Syömisestä, sen enempää kuin tarpeesta käydä vessassa, ei useimmiten kerrota mitään.

Mutta mieleen on silti jäänyt luetuista kirjoista kaikenlaisia yksittäisiä ruokalausahduksia:
       "Rakkaani, joko maistoit peltosirkkuja? Sinun täytyy maistaa peltosirkkuja!" (Monte Criston kreivi rakastajattarelleen kynttiläillallisella)

         Brasilialaisen Jorge Amadon kuuluisassa romaanissa Ihmeiden markkinat (1969) naiset "heti synnytettyään tai kohta synnyttäessään" kurottautuvat ulos avoimista ikkunoista ja ahmivat suuria kypsiä mangoja niin, että niitten mehu vuotaa heidän suupielistään paljaille rinnoille ja rintavakoon.
Ehkä vain mies voi noin erotisoida synnytyksen.

Herkutteluun ja hekumointiin perustuu meksikolaisen Laura Esquivelin menestysromaani Pöytään ja vuoteeseen (1989). Se on maagisen realismin sävyttämä aikuisten satu ruuan voimasta miehen valloituksessa. Isoäidin reseptivihko on täynnä salaisia lemmentaikoja.

Roald Dahlilla ja Eeva Joenpellolla on ruokamuistoja lapsuudesta.
         Täynnä ilonväristyksiä Dahl lähti lapsena kesälomalla perheensä kanssa Norjaan, vanhempiensa kotimaahan. "Kaikki kesälomani nelivuotiaasta seitsemäntoista vuoden ikään olivat aivan autuaallisia". - Norjassa syötiin vastapyydettyä kalaa. Tuloateriaksi bestemama eli isoäiti keitti kampelan. "Valtava kala, teetarjottimen kokoinen ja käsivarren paksuinen kampela, kannettiin pöytään. Siinä oli päällimmäisenä lähes musta nahka, joka oli loistavan oranssien pilkkujen kirjoma, ja se oli tietenkin täydellisesti höyrytetty. Suuria valkoisia kimpaleita tätä kalaa lohkottiin irti ja pantiin lautasillemme, ja lisukkeiksi saimme hollandaise-kastiketta ja kaitettyjä uusia perunoita. Ja voi että se oli herkullista". (Poika, 1984.)

Joenpellon Ralli (1964) kuuluu varhaisiin lempikirjoihini. Löyhästi omaelämäkerrallisessa kirjassa Joenpelto kuvaa maalaistalon elämää herkkävaistoisen ja mainion ajokoiran Rallin silmin ja kirsuin. Ralli tietää aina mitä tapahtuu. Jouluruokien valmistamisen aika on sille hyvin kiihdyttävää. "Lihan ympärillä pyörivät Rallin joulutunnelmat, lihan, joka tänä vuonna oli peitetty ruskealla ruiskuorella." "-- kuoren mukana irtosivat paksut kamarat höyryävää, höllyvää läskiä. Se se tuoksui! Ralli ojenteli anelevaa etukäpäläänsä äidin hameenhelmoja päin, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä". Joulusta tulee kuitekin Rallin elämän "lihavin ja onnellisin", sillä se käy myöhemmin eteisessä sieppaamassa itselleen kinkun rasvaiset ruiskuoret ja syö itsensä ähkyyn. Kukaan ei kuitenkaan moiti sitä. Rallillekin koittaa ihana, onnellinen joulurauha ja kylläisyys. - Perinteisine suomalaisine jouluruokineen ja tapain kuvauksineen kirja on jo arvokasta nostalgiaa.

 Jhumpa Lahiri, intialaisten vanhempien Iso-Britanniassa koulunsa käynyt, Yhdysvalloissa opiskellut, ja nyt Roomassa asuva kirjailija on kaikissa kirjoissaan kertonut yliopistomaailman intialaisista ihmisistä ja juurettomuudesta. Varsinkin novellikokoelmassa Tämä siunattu koti (1999) yksinäisyyden kokemukset vieraassa kulttuurissa ovat koskettavia. Myös järjestetyissä avioliitoissa on aluksi paljon koti-ikävää ja kipeää yksnäisyyttä. Kotona aikansa viettävillä, vielä englantia osaamattomilla nuorilla vaimoilla ainoa ihmissuhde on oma, vieras aviomies - joka hänkin tuntee samaa arkuutta ja yksinäisyyttä kuin vaimonsa. Ruoka on side kotiin, Intiaan. Novelleissa kuvataan naisten ahkeraa, kuin taukoamatonta kasvisten silppuamista, hauduttamista, maustamista, keittämistä, jauhamista...saadakseen kalaa ja päästäkseen kauppaan vaimon on ehkä uskaltauduttava autokouluun? Romaanissa Kaima (2003) nainen on jo kotitöihin rutinoitunut vanhentunut äiti, jonka lapset ovat maailmalla opiskelemassa. Kun poika tulee käymään, äiti on päivätolkulla valmistanut hänelle intialaisia ruokia ja leivonnaisia. Yhdysvalloissa syntynyt ja elävä poika vierastaa tätä kaikkea. Kestää kauan, koko aikuistumisen ajan, että nuo yhtä aikaa vieraat ja niin tutut ruuat herättävät hänessä rakkautta ja ymmärtämystä, eivätkä enää häpeän ja kiusaantuneisuuden tunteita.