KYNÄ JA KÄSIALA

Alkon myyjä oli juttutuulella ja kertoi minulle "luottamuksellisella äänellä", kuinka hän oli tässä kysynyt joltain pojalta henkilöllisyyspaperit ja "kaveri näytti ajokorttiaan, jonka taakse oli raapustanut nimensä tikkukirjaimilla." Keskustelimme käsialasta ja sen katoamisesta noin puoli tuntia (ei muita asiakkaita). Mies kertoi harrastavansa kaunokirjoitusta ja tekstaamista. Kun kysyin, osasiko hän myös fraktuuraa, hän katsoi minua hyvin tyytyväisenä saadessaan vastata kysymykseen. Puhuimme fraktuurasta ja mustekynänteristä pitkään. Päivittelimme, osaavatko tulevat sukupolvet enää lukea kirjeitämme ja muuta käsinkirjoitettua. Kun kerroin lukeneeni, että Pariisin suuret muotihuoneet kirjoituttavat edelleen kutsukorttinsa käsin, että joku suomalainenkin nuori nainen on päässyt sinne kirjoittamaan tietynlaista hienosti kaareutuvaa kaunokirjoitusta, mies näytti unelmoivalta. Comme c´est élégant!

Kun mietiskelin kyniä ja käsin kirjoittamista, koko elämäni kulttuurihistoria tulvi mieleen.
Rupesin kirjoittamaan 5-6-vuotiaana (mm. kopioimaan kohtia lehdistä ja kuvakirjoista ja kirjoittamaan postikortteja Mikki Hiiren veljenpojille Mortille ja Vertille, joista käytin mielikuvitusnimeä 'Merkkilän pojat'). Myös sitä ennen minulla oli joka päivä jonkinlainen kynä tai liitu kädessäni, sillä rakastin piirtämistä. Kirjoitin sekaisin tikkukirjaimia, tekstausta ja haparoivia kaunokirjaimia, yritin olla nopea. Ärsyynnyin, kun äiti huomautti, että pitelen kynää väärin. Kynä ei saanut kulkea nimettömän ja keskisormen välistä, kuulemma, vaan sen piti olla "näin" (äiti näytti).
"Tämä asia sinun täytyy oppia ennen kuin menet kouluun. Ei saa tottua pitämään kynää väärin."
    Myönnän, että nykyisin minua karmii, kun näen nuorten ja mm. erilaisten virkailijoitten kirjoittaa mökeltävän kynä lähes nyrkissä. Näyttää sivistymättömältä. (Saako nykyisin enää edes sanoa, että jokin on 'sivistymätöntä'?)

Koska kävin oppikoulun neljä ensimmäistä luokkaa erittäin vanhoillisessa tyttölyseossa, sain runsaasti kaunokirjoituksen opetusta. "Kaunista käsialaa" harjoiteltiin kaksi tuntia viikossa. Sain jatkuvasti moitteita. (Jo kansakoulussa sain käsialasta kärpäs-leiman, kun moni muu sai sinikellon, jopa kaksi tai kolme sinikelloa; minä taas jopa kolme kärpästä.) Todistukseen tuli 'kaunosta' kuutonen tai seiska. Ymmärsin, ettei käsiala (tytöillä ja naisilla!) saanut ola persoonallista (vaikka olisi ollut selkeää), vaan sen piti olla "siistiä" eli sovinnaista ja persoonatonta. Inhosin kaunokirjoitusta melkein yhtä paljon kuin käsityötunnilla taidepaikkausta ja muurahaisenpolkua.

Kymmenvuotiaana sain oman mustetäytekynän. Rakkaustarinamme kesti 32 vuotta. Sitten kerran, kimpaantuneena kun muste ei juossut, vaikka olin nuolaissut terää ja ravistanut kynää kevyesti, iskin terän kärjen päistikkaa paperiin. Terä meni lyttyyn. Muste purskahti käsilleni. Hyppäsin järkytyksestä seisaalleni: Olin tappanut oman rakkaan kynäni! Se oli hirveä, hirveä menetys. Mitään niin henkilökohtaista esinettä ei minulla koskaan ole ollut.
Hyvässä mustetäytekynässä on sama ominaisuus kuin sellossa: sitä saa soittaa vain omistaja.
Kynä oli ollut niin paljon kädessäni lapsuudesta halki nuoruuden ja opiskeluaikojen pitkälle aikuisuuteen, että yhä muistan tunteen sillä kirjoittamisen nopeudesta ja keveydestä. Aikoinaan oikean käteni keskisormen vasemmassa reunassa, ensimmäisen nivelen kohdalla, oli pysyvästi sininen patti, kynän pitelyn jättämä kovettuma.

Teen yhä muistiinpanoja kynällä. Pitkään kirjoitin kirjankin aina ensin käsin, pari liuskaa kerrallaan ja sitten sama stilisoiden koneella: "miltä näyttää?". Laatikossa on pino lehtiöitä, vihkoja ja paperinippuja, joihin olen luonnostellut kirjojani. Lauseenpätkien, tekstikatkelmien, avainsanojen, ajatusten ja "jäsentelyn kelaamisen" keskellä ja seassa on mietteissä tehtyjä piirrelmiä sekä  ornamentteja ja suuria numeroita, joista kasvaa jokin toinen kuva. Samaa piirtelyä harrastan tahallani tai huomaamatta, jos on meneillään pitkä ja tärkeä puhelu.

             Siirtyminen kirjoittamiseen "pelkällä tekstinkäsittelyohjelmalla" kävi aikoinaan lyhyen sähkökonevaiheen kautta. Ensin oli outouden tunnetta ja vieroitusoireita; epäilin ettei ajatus kulje yhtä sujuvasti ja luontevasti "koneen kanssa" kirjoittaessa kuin käsin ; pelkäsin etten pääse "ytimeeni" muuten kuin käden, kynän ja paperin kautta. No, kaikkeen tottuu. Isoäitini oli pakottanut itsensä vispaamaan kuuden munan kakkua yhtä hyvin oikealla ja vasemmalla kädellä. "Kun oikea väsyy, vasen jatkaa samaan tahtiin".


Ollessani (kauan sitten) töissä Otavassa, ilostuin kun kuulin esimieheni sanovan, että hän tykkää lyijykynästä enemmän kuin mistään muusta kynästä. Juttelimme hetken lyijykynän mukavuudesta ja tuttuudesta. Sekä siitä, että paras lyijäri on 8-10 cm pitkä. Kyllä, edesmenneen kynärakkauteni, ikioman mustetäytekynäni lisäksi, minulla on ollut aina vankkumaton ystävyyssuhde vanhaan kunnon lyijykynään, ei liian pitkään, muttei myöskään liian lyhyeen, ei liian kovaan, muttei pehmeäänkään. Kun olin pieni, isä teroitti minulle kynät puukolla. Hänellä oli kirjoituspöytänsä ylälaatikossa punakultaisessa kaksoistupessa eteläpohjalainen perinnepuukko, se jossa iso puukko on - kuten sanonta kuuluu -  "miesten tappamista varten, ja pikkupuukko pikku poikain kutittelua varten". Puukolla opin vuolemaan pian itsekin. Värikyniin sai sillä hyvät terät; lyijykyniin hommasin kaupasta teroittimen kun menin kouluun ja alkoi lyijykynän teroituspurun hajuinen kouluelämä. 

ERAKKOUS

Joskus lehdessä on juttu 'yksinäisestä ihmisestä'. Mietin, miten hän on 'yksinäinen', jos hänestä on tehty juttu. Hänellähän täytyy olla kontakti johonkin ihmiseen, tai jopa ihmisiin, jotka tietävät ja tuntevat hänet. Todella, konkreettisesti yksinäisen ihmisen olemassaolosta ei kukaan tiedä voidakseen tehdä hänestä juttua.

Ainakin eksistentiaalisesti me kaikki olemme yksinäisiä. "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin. / Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot" (V.A.Koskenniemi).

Kun puhutaan erakkoudesta 'elämäntapana' vedetään raja yksinäisyyteen päin. "Erakkous on vapaaehtoista", "Erakko ei kärsi yksinäisyydestä". Erakko siis nauttii jatkuvasti siitä 'hyvästä yksinäisyydestä', jota me ei-erakotkin aina silloin tällöin tai vähän väliä kaipaamme ja tarvitsemme.

Näin talvella ohikävellessäni asematunnelissa Rosebudin ikkunassa kirjan Erakot (Milla Peltonen, Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita, Into 2020). Menin ja ostin sen. Luinkin sen. Enkä enää usko erakkoihin.

        Yksikään kirjassa kuvatuista henkilöistä ei ole mielestäni erakko. Onpa mukana joitakin, joita pidän huomattavasti sosiaalisempina, liikkuvampina, aktiivisempina ja ihmisten parissa oleilevampina kuin itseäni, Helsingissä tavanomaisesti asuvaa kirjoittavaa ärmättiä (vanha erakon synonyymi, etenkin merkityksessä 'pahansisuinen'.) (Erakoita on siis pidetty pahansisuisina?!).
       Eräs näistä "erakoista" jopa maailmanmatkailee aina välillä, kun elämä syrjässä ja Suomessa alkaa rassata. Perhettä käy kylässä.
       Harvinaisen yksinkilvoittelun etuoikeuden saanut ortodoksinen erakkomunkki Valtimolla tapaa kesäkautena paljon vierailijoita ja matkailijoita, jotka tulevat pihapiiriin kahvittelemaan ja katsomaan ikoninäyttelyä. Vuoden ympäri hän kirjoittaa blogia. Bloggaaminen, some-yhteys, on nyky-erakoiden tapa olla yksin - sekä yhdessä, kukaties mahdollisimman monien kanssa.
       Kertomukset menneiden aikojen Lapin kultaerakoista ja muista erämaassa yksin pikku tuvissaan tai turvemajassaan selviytyvistä ja elelevistä miehistä eivät nekään oikeastaan kerro erakoista. Miehet puuhastelevat ja viihtyvät itsekseen syrjässä, "oman itsensä herrana", mutta ilahtuvat satunnaisesta juttuseurasta ja joku heistä soutaa useinkin metsän kätköistä vierailulle mukavaan maalaistaloon, jossa rupatella ja saa kahvia ja pullaa. Heitä käydään haastattelemassa ja heistä kirjoitetaan lehtijuttuja.
     Se, mikä näitä ns. erakoita yhdstää, on asuminen syrjässä. Kaikki nyky-erakot tosin asustelevat maantien kupeessa. Aina pääsee omalla tai naapurin autolla kylille kauppaan tai uimahalliin pesulle.
'Kausierakoksi' itseään nimittävä asuu talvet vaimonsa kanssa Helsingissä, kesät hän kirjoittelee ja bloggaa yksin Lapissa. Herää kysymys: Eivätkö kaikki kirjailijat sitten ole erakoita? Jopa vuoden ympäri, myös talvisin?!

Ajattelen, että täysi, täydellinen erakkous, ei ole vapaaehtoista. Se on jotain hirvittävän rankkaa, johon voi ajautua tai suistua vaiklapa mielenterveyden häiriön takia. Muistan japanilaisen sotilaan, joka piileskeli viidakossa 40 vuotta, koska hän luuli maailmansodan yhä jatkuvan.

Ihmiselle on enemmän tai vähemmän vahingoksi olla ypöyksin. Harva sitä kestää. Isäni tapasi sanoa, että "epätyydyttäväkin seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan". Yksinäisyys välillä on hyväksi ja hyvää, mutta jos se vain jatkuu jatkumistaan, se alkaa murentaa ihmistä.

Halu eristäytyä maailmasta ja linnoittautua kotiinsa tuo taiteen parista mieleeni esimerkiksi amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) ja suomalaisen taidemaalarin Einar Ilmonin (1880-1946).
Ilmoni palasi taideopintojensa jälkeen Helsingistä vanhempiensa taloon Kangasalle, missä hän asui sisarensa Ainon kanssa kuolemaansa asti, taloudellisesti niukoissa oloissa. Mutta eikö hänellä sittenkin ollut kaikki tarpeellinen: taide, luonto, rakas läheinen sisar, hiljainen rauhallinen elämä? Eikö sellainen olekin jollekin ihmiselle, juuri jollekin, riittävästi, jopa yllinkyllin?!

HYGIENIAA

Vielä pari viikkoa sitten saimme lehdissä ja uutisissa jatkuvaa tietoiskua käsihygienian välttämättömyydestä. Ihan hämmästytti, että vuonna 2020 pitää kansaa opettaa käsien pesemisessä, saippuoinnissa, huuhtomisessa ja kuivaamisessa, ja että jokaisella tulee olla oma pyyhe. Sekä että pyyhkeitä pitää vaihtaa puhtaisiin.

Tästä perustavanlaatuisesta puhtauskasvatuksesta tuli heti mieleeni kätilö Bertta Valtonen, jonka mainio elämäkerta 'Kätilönä Karjalassa ja vähän muuallakin' ilmestyi vuonna 1977. Siinä tämä tarmokas ja eloisa kätilö kertoo hersyvän hauskasti työstään ja tapaamistaan ihmisistä mm. Laatokalla, Äänislinnassa ja lopulta Muhoksellakin. Hänen suorat ja kekseliäätkin keinonsa opettaa puhtautta, ehkäisyä, hoitaa synnyttänyttä, ja koettaa päästää ihmisiä näitten taikauskosta, tuo mieleen sairaanhoitajien työn Afrikan takapajuisimmilla mailla.
Petroskoissa Bertta ryhtyy rakennuttamaan ihmisille huusseja ja opettaa niissä asiointia. Hänen on itse näytettävä, miten reiälle istutaan ja käsissä pehmitetyllä paperilla pyyhitään takapuoli tarpeenteon jälkeen.

Käymäläkulttuurin asiaa yritti jo 1700-luvulla edistää Suomenlinnassa linnoitustöiden johtaja, sotamarsalkka, kreivi Augustin Ehrensvärd (1710-1772), joka "aina kantoi huolta alaistensa oloista". Hänkin rakennutti huusseja sivummalle rakennuksista. Rahvashan oli tottunut paskomaan pitkin pihaa.

Arkeologi-seuran painamattomista lähteistä luin, miten huussi on suomalaisen pihapiirin nuorimpia tulokkaita. Yhä 1930-luvulla (jolloin Bertta Valtonenkin oli Karjalassa), maassamme oli alueita Itä- ja Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, joilla huussit olivat harvinaisia. Kuusamon korkeudella käymälöitä ei ollut lainkaan. Maaseudulla oli tärkeää saada oma lanta omalle pellolle maata rikastuttamaan, ei siis ollut tarvetta huusseille. Kakkahädän tullessa käytiin kyykkimässä pellon reunassa, pihamaalle kaivetuilla kuopilla, tunkiolla, riu'ulla, navetassa tai tallissa. Miehet, lapset ja vanhukset virtsasivat porraspäässä, naiset kävivät navetassa.
        Länsirannikon säätyläiskoteihin ja pappiloihin rakennettiin 1700-luvulta alkaen 'salaiseksi huoneeksi' nimettyjä käymälöitä eteisen perälle. Läheskään aina niissä ei kuitenkaan käyty, vaan viileää tilaa käytettiin ruokakomerona. Vasta 1800-luvun loppupuolelta käymälät yleistyivät. Käyttöönotossa oli kuitenkin suuria alueellisia ja sosiaalisten luokkien välisiä eroja.
        Helsingissä ensimmäisiä vesiklosetteja rakennettiin samaan aikaan, kun muualla Suomessa vasta opeteltiin käymään ulkohuussissa. Suomen ihka ensimmäinen vesiklosetti hankittiin Suomen Pankkiin 1883.

Arkeologisesta näkökulmasta käymälöistä on verraten niukasti tietoa. - Mietinkin, tuleeko kaunokirjallisuudesta mieleeni yhtään käymälässä/vessassa käynnin kuvausta tai tuosta tärkeästä pikku paikasta kertomista. Ainoa, joka tupsahtaa, on Ingmar Bergmanin muistelmateoksessa Laterna magica (1987) kerrottu tieto, että Dramatenin johtajana Bergman vaati teatterin joka kerrokseen, lähelle itseään, vessat, sillä hän kärsi suolisto-ongelmista, minkä vuoksi hänen oli välillä montakin kertaa päivässä päästävä siinä silmänräpäyksessä pöntölle.

PIENTÄ PURTAVAA

Sain 90-luvulla lahjaksi suuren suomalaisen aforismiantologian sen toimittaneelta kirjailijalta ja
siihen omistuskirjoituksen: 'Pientä purtavaa'.  Kirjaa ojentaessaan hän ohjeisti minua lukemaan "hitaasti ja vain vähän kerrallaan".
   Pyörryttävää aforismeja olisikin opiskelumielessä paukuttaa sata sivua kerrallaan, mutta kyllä, valikoivasti voi minusta  silmä hypähdellä tuollaistakin "viisauden järkälettä".

Pureskeltavia ovat tietenkin ne aforismit, joita ei aivan purematta niele. Toisenlainen elämänkatsomus panee perustelemaan oman.

Parhaimmillaan aforismi on oivallus, "oikotie oppimiseen" kuten koulun psykologiankirja sanoi. Hyvissä (harvinaisen hyvissä) romaaneissa tulee myös vastaan lauseita, jotka pärjäisivät yksinäänkin mietelminä tai runon säkeinä. Hyvät runothan ovat nekin syntyneet oivalluksina eivätkä väkertäen.  Se, miten kirjailija sitten hioo eli hienosäätää nämä kiteensä niin että ne eivät siliä kuoliaiksi, vaan antavat vaikutelman helppoudesta ja spontaanisuudesta, onkin jo lahjakkuus- ja ammattikysymys.

Kirjoitin joskus muistiin lukemiani mietelmiä. Ne tulivat vastaan nyt, kun jouduin tyhjentämään romahtaneen kirjoituspöydän laatikon. Enää en "allekirjoita" niistä kaikkia. Suhtaudun jo aika varautuneesti henkevyyteen. Huumori (tuo monimerkityksinen ja myös niin väärin käytetty sana!) voi mielestäni olla - ja onkin - syvällisempää kuin henkevyys. Henkevyys on jonkinlainen päälle puettu juhlaviitta tai univormu, jonka perässä astelevat adjutantit ylpeys ja hurskastelu.

Paperilapuille tallentamissani aforismeissa on satuttavia totuuksia, asiallisia toteamuksia, ja myös hauskaksi kääräistyjä rempseitä tokaisuja sekä itsetuntoa nostavia sarkastisia puraisuja. Kummallisen vähän hyvätkään aforismit silti jäävät mieleen. Kuten Bernard Shaw sanoo:
"Historiasta opimme, että historiasta ei opita mitään."

     Mitä siis aforismeista opimme? Vastaus: että niistä ei opita mitään.
     Onko viisaus ihmiselle siis vain hetken huvi? Tuikahdus, innoittava välähdys, kun saa yhteyden toiseen ihmiseen?
     Se, että toinen osaa sanoa jonkin totuuden äänen, on kyllä myös apu.
Kuin rohkea toveri, joka sanoo suoraan kuten Eeva Kilpi:
"Elämä on juuri niin vaikeata kuin miltä se hetkittäin tuntuu."
Tai:
"Meillä on liian vähän kokemusta ja suhteettoman paljon tietoa."

Kirjailijoille sopivia:
Oscar Wilde: 
"Todellinen taiteilija ei välitä yleisöstä. Yleisöä ei ole hänelle olemassa, sen hän jättää suositulle taiteilijalle." "All bad poetry springs from genuine feeling."
Daphne du Maurier:
"Writers should be read - but neither seen nor heard."
Gunnar Björling: 
"Voi olla eduksi että on väärinymmärretty ja eristetty ja että elää elämänsä ja pyrintönsä."
Armi Ratia:
" Töissä ei itketä."

Rohkenen myös puuttua ilmiöön, jolle olen antanut nimen köhelismi. 
Kirjallinen supermenestyjä Paulo Coelho ei ole kuten Groucho Marx "raivannut omin käsin tietään tyhjästä äärimmäiseen köyhyyteen", vaan hän on raivannut tiensä yli sadalla miljoonalla mietekirjan kappaleella äärimmäiseen suosioon.
    Hän on tehnyt mykistävän silmänkääntötempun silosanoillaan. Kauniisti sidottuja kirjasia on kaupan myyntipöydällä tarjolla kuten tekokukkia ja tuoksukynttilöitä.
Eräs nuori teräväpäinen ystäväni hauskutti minua kerran kävelyretkellä suoltamalla suustaan loputtomana virtana ex tempore keksimiään köhelismejä.
   
       Köhelismeissä käväisin itsekin sadussani Orava ja pääskynen (Tammi 2007):

"Yhdessä orava ja pääskynen kuuntelivat radiosta keskipäivän soittotuokion ja mietelauseet. - - Tänään mietelauseita luettiin Mäntypistiäisen mietekirjasta. Lukijana oli kettu. Ketun ääni oli hyvin tuttu metsäradion kuuntelijoille.
    Orava höristi korviaan.
    Kettu luki arvokkaasti:
   - Männynneulanen. Kuusenneulanen. Se ei ole sama asia. 
    Kettu nuolaisi käpäläänsä ja käänsi kuuluvasti kirjan sivua. - Seuraava, se sanoi ja jatkoi:
    Lennä päin mäntyä. Ja tiedät päässeesi kotiin. 

 Samoin kirjassa Jäniksen housuissa (Tammi 2006) mainitaan hyönteisen Kirjanpainajan muistojuhlassa tämän menestysteos Puun ja kuoren välissä, sekä aikaisemmin julkaistut Päin puuta, Päin seinää ja Päin, pääni, päin. 

IKÄÄN KUIN PLATH

Sanna Tahvanainen,

Kirsikoita lumessa
(Körsbär i snön),

Otava 2019.



Sanna Tahvanainen on hyvä kirjailija. Vaikutuin aikanaan hänen romaanistaan Kuningatar (Bär den som en krona), S&S, 2013, jossa Tahvanainen eläytyy kuningatar Victorian (1819-1901) tunnemaailmaan. Kieli on rikasta ja yksityiskohdissaan kiehtovan latautunutta.


Mitä kauemmas aika siirtää meidät kuvatusta, joskus eläneestä henkilöstä, sitä myyttisemmäksi ja monitulkintaisemmaksi tämä käy. Uhkana - tai mahdollisuutena - on lopulta pelkkä sepitteellisyys.

Sanna Tahvanainen 

 Viime syksyn uutuus Kirsikoita lumessa kertoo runoilija Sylvia Plathin (1932-1963) nuoruuden kesästä 1953 New Yorkissa, muotilehden toimituksessa.
Kirja sai minut mietteliääksi.
Sen kieli kelaa edelleen loistavasti, Tahvanainen osaa.

Plath itse on kirjoittanut tuosta elämänvaiheestaan paljon ja perusteellisesti kuuluisimmassa teoksessaan Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963), suom. 1975 ja 1997.
Myös Ted Hughesin yhteisteokseksi kokoamat Plathin julkaistut tarinat, journalistiset työt ja muistikirjaotteet sekä valikoima ennen julkaisemattomia novelleja vuodesta 1952 Plathin kuolinvuoteen 1963 (Johnny Panic and the Bible of Dreams, 1977 ja 1979, suom. Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, 2014) sisältävät kaikki Lasikellon aiheet.  Näillä huolella tarhatuilla viljelyksillä Tahvanainen käy. Mukaan poimitut yksityiskohdat, vaatteet, huulipunat (Revlon: Kirsikoita lumessa), huudahdukset, 50-luvun New Yorkin kesäkuumat kadut ja jazzklubit, ovat kaikki "tosiasioita", ne ovat olleet, tapahtuneet. Kaupungin sykettä ja öisiä tunnelmia Tahvanainen kuvaa uskottavasti.

Romaanin alkaessa ihastelin plathmaista maanisuutta. Rytmi ja tempoilu lupasi hyvää.
Pian kuitenkin huolestuin, sillä tyyli alkoikin tehdä tarinasta kepeää tyttökirjaa. Se pomppi ja kikatti ja hyppi ja karkaili bileistä toisiin kynnet vastalakattuina ja tukka pöyhittynä.
On toki totta että Plath rakasti vaatteita ja varmasti nautti uudesta kuplivasta pinnallisuudesta, ja harva on se ihminen joka ei nuorena (tai nuoresta asti!) olisi turhamainen. Mutta Plathin kohdalla odottaisi kuitenkin alakuloisuuden ja sivullisuuden kylmän pohjavirran pulpahtelevan toistuvasti esille. Plathin vakavuus puuttuu. Myöskään hänen kirjalliset ambitionsa ja älykkyytensä eivät tule ilmi. Loppupuolen lyhyt ja satuttava hajoamista enteilevä ahdistuksen kuvaus hukkuu romaanin aika yhdentekevään viihteellisyyteen.


Mietin, miksi yrittää kuvata Plathia, joka on itse niin antaumuksellisesti kuvannut itseään? Miksi mennä joskus eläneitten taiteilijoitten "nahkoihin" ja esittää tulkintojaan heidän rakkaussuhteistaan, haaveistaan ja luomisprosesseistaan, kuten varsinkin elokuvateollisuus nykyisin tekee? Ne ovat kuvitteellisia katkelmia jonkun toisen ihmisen elämästä enemmän kuin kunnioittavan välimatkan päässä pysytteleviä elämäkertoja. Voisiko toisesta taiteilijasta inspiroitunut ajatella vain saaneensa kimmokkeita ja päättää luoda jotain aivan omannimistään ja omintakeistaan - uutta?

Kuuluisan Sylvia Plathin kohdalla Tahvanainen on kyllä pohtinut tätä ja perustellutkin aihevalintansa ja - tapansa. Romaanin alussa hän panee päähenkilön sanomaan: "Nimeni pitäisi olla Sylvioita, ei Sylvia. Sylvioita Platheja. Olen monikollinen. Minussa on vaikka kuinka monta Sylviaa". Tähän hän kirjoittajana tarttuu: kohteesta voi ja saa tehdä oman tulkintansa. Niinhän meillä kaikilla on toisistamme: oma tulkintamme.
Mutta silti...Tämä palapelin nappula ei ihan sovi paikalleen. Muoto voi olla oikea, mutta värin sävy ei synkkaa.

VAIMOJA JA RAKASTAJATTARIA

(Pablo Picasso, Nainen ja kirja, 1932.)

Kieli muuttuu, kyllä. Mutta kieli myös köyhtyy ja kömpelöityy.
Sanastollisella tasolla olen huomannut, miten 'ajan henki' ja sen taustatekijä politiikka vaikuttaa kieleen. Pieni sana voidaan korvata uudella ja se ujuttaa käyttöön puheissa, lehtijutuissa ym. viestinnässä, kunnes entinen tuttu sana käy epäkorrektiksi ja vanhanaikaiseksi ja karsiutuu pois.

Olen pannut merkille esimerkiksi sanan 'puoliso'. 'Puoliso' oli viralliselta ja juhlavalta tyyliltään ennen rinnastettavissa sanaan 'omainen'.
Kumpaakin termiä käytettiin lähinnä kuolinilmoituksissa, lakitekstissä, ja armeijassa.
         Nykyisin esim. lehtien henkilöhaastatteluissa toistuu: "Asuu Helsingissä puolisonsa (ja kahden lapsensa) kanssa" - tai: "- - harrastaa puolisonsa kanssa veneilyä."
Ellei haastatellulla ole siviilissä silminnäkijöitä, meidät lukijat varjellaan tiedolta, harrastaako hän veneilyä tai asuuko yhdessä vaimonsa vai (avio)miehensä kanssa. Tätä kummallista uustekopyhyyttä nimitetään tasa-arvoksi ja sukupuolineutraaliudeksi. En ymmärrä, miten 'vaimo' tai 'aviomies' sanoina loukkaisivat tasa-arvoa?

Kielen köyhtyminen näkyy perhesuhteita kuvaavissa sanoissa. Jospa koko sana 'perhe' on pian historiaa? Kiinnostavatko perhe- ja sukulaisuussuhteet enää niitä, joilla on paljon kivempaa ja helpompaa ystäväpiirissä? ("Mun ystävät on mun perhe".)
Onhan 'perheestä' 2000-luvulla tullut kovasti mutkikas, hankala, ja vaarallinenkin käsite. Veroviranomaiset ynnä muut arkielämämme asiantuntijat raapivat nahkaansa miettiessään, miten 'perhe' korrektisti määriteltäisiin.
     Arkisissa jutteluissa, siellä täällä, kuulen kuinka monelta ovat sukulaisuussuhteita ilmaisevat sanat unohtuneet, tai niitä ei ole - todennäköisesti - edes koskaan opittu.
Sanotaan pitkästi ja kömpelösti: ' vaimon / miehen veljen vaimo', vaikka voitaisiin sanoa vain käly.
Samoin lanko on nykyisin 'vaimon / miehen veli'.
Eno on 'äidin veli', ja setä on 'isän veli'.
Saattaapa olla niinkin, että serkku on ' isän / äidin veljen / siskon tyttö / poika, vaan ei pelkkä serkku.
Käsite pikkuserkku taitaa myös olla jo kansatieteellistä erikoissanastoa, joka pitää ihan selittää, jos sitä tulee itse käyttäneeksi.

Kuuleeko ja näkeekö enää sanaa neiti?
Ehkä prinsessamekkoon puettua pikkutyttöä nimitetään herttaisesti 'pikku neidiksi'.
Sana on kyllä aikansa elänyt ja voi hyvin jäädäkin historiaan. Sitä kaipaavat voivat katsella vaikka vanhoja kotimaisia elokuvia.
      Entä sitten rouva?
Henkilökohtaisesti en pidä 'rouvasta' enkä ole koskaan tuntenut itseäni 'rouvaksi', vaikka olen ollut naimisissa jo 40 vuotta. Olen ollut tilaisuuksissa, joissa miestäni on puhuteltu hyvin kohteliaasti nimeltä ja tittelin kera, mutta minä olen ollut 'rouva'. Kärjistyneimmissä tilanteissa päässäni ovat alkaneet laulaa jotkut korkeajännitejohdot, mutta tietenkään en ole sitä ulospäin näyttänyt. Rouva osaa käyttäytyä.
Tiedän, ettei rouva ole läheskään kaikille ongelma, ja kyllä minunkin mielestäni varsinkin vanhat naiset ovat ilman muuta rouvia, varsinkin jos he näyttävät rouvilta, "eivätkä ole mitään muuta".
      Myönnän myös, että rouva-sanaa ei oikein voi korvata. Gustave Flaubertin 'Rouva Bovary' on rouva Bovary.
      Kun 1981 makasin Naistenklinikan äitiyspolin vuodeosastolla, ylihoitaja kuulutti vasta tulleille suuren potilashuoneen ovelta: "Täällä kaikki ovat rouvia!" Ei merkitystä, vaikka potilaana oli myös 16- ja 17-vuotias. Synnyttäjät olivat 'rouvia'.

Rakastajatar on herättänyt minussa vahvan puolustajan. Aivan ällistyneenä olen nähnyt viime aikoina, miten elokuvien tekstityksissä rakastajattaresta on tehty 'rakastaja'. Haloo! Rakastaja on mies. Nainen on rakastajatar. Vähän sivistystä nyt tähänkin. Älkääkä viekö noitten sanojen jännitteitä.
Tietenkin olisi aivan hullunkurista, jos edelleen puhuttaisiin sairaanhoitajattarista ja opettajattarista, mutta rakastajatarpa liikkuukin eri tyylilajissa.
     Lapsena, pikku koululaisena, olin tietämättömyyttäni kuin puulla päähän lyöty, kun opettaja valisti, että nuorukainen ei voi olla tyttö, vaan se tarkoittaa aina nuorta miestä. Fakta oli melkein yhtä hämmentävää takoa päähän kuin alle kouluikäisenä yllättänyt tieto, että tupakka ei olekaan tukappa, eikä maailma mailma, ja että 'äskön' kirjoitetaan 'äsken', eikä äskön, "niin kuin se sanotaan".

JOULUN ALLA

                                Topeliuksen jouluvirsi 31, 3. säkeistö (suom. Niilo Rauhala)

VELLISTÄ IHMISKEITTOON. Ruokaa lastenkirjallisuudessa

Aikuisten näyttää olevan vaikea ajatella lapsia ja lapsuutta ajattelematta ruokaa ja ruokintaa, ja mitä tarkoitusperäisemmin lapsille kirjoitetaan, sitä varmemmin esille tulee ruoka.

Miettiessäni ruokaa lastenkirjallisuudessa jaoin aiheen karkeasti osastoihin Kasvatus I - Pelottelu - Palkitseminen, Juhla - Kasvatus II.

Kasvatukseen kuuluivat menneinä aikoina ilman muuta pelottelu ja kauhu. 
      Saksalaisen lääkärin ja nuoren perheenisän Heinrich Hoffmannin 1845 kirjoittama Jörö-Jukka oli heti ilmestyttyään bestseller ja se käännettiin muille Euroopan kielille pikavauhtia, Suomessakin se ilmestyi ruotsiksi jo 1849 ja suomeksi 1869. Edelleen Jörö-Jukasta otetaan uusia painoksia, suomennoksista viimeisin on vuodelta 2012.
       Jörö-Jukan fantastisista ja mieleenpainuvista tarinoista yksi on 'Soppa-Lassi' t. 'Pikku Lassi, joka ei soppaa syönyt' - t. 'Velli-Vilhon tarina'. Siinä Lassi/Vilho poika nirsoilee ruokalautasensa äärellä, kunnes laihtuu laihtumistaan ja kaatuu viimein nälkään kuolleena hautaan. Liemikulho tuodaan vielä muistutukseksi hautakummulle.


Sotien jälkeen sokerin saanti helpottui ja lapset pääsivät karkin makuun.
     Lastenlorut riensivät suojelemaan lasten hampaita. Suositussa Aarteiden kirjassa (suom. ruotsista 1956) kerrottiin hampaansa tuhonneesta Karamelli-Kallesta, jonka nautinnoista melkein tylsämieliseksi käynyt hahmo päätyi  hammassäryn tuskiin. Vaikka muistan pienenä katselleeni  Karamelli-Kallen kuvia huolestuneena, ei se silti yhtään hillinnyt omaa karkkien himoitsemistani.

Aapisessakin (1958-1967) olleen värikkään karkkikuvan ymmärsi varoittavaksi, mutta oli se silti ihana ja houkutteleva. Kun saisikin noita lakritsimattoja!






Hyvin pienenä nyyhkytin pari vuotta vanhemman veljeni kanssa erään ruokaan liittyvän, kasvatuksellisen lasten kuvakirjan äärellä.
Alkuaan amerikkalainen lastenkertomus Nalle, joka sanoi aina vain EI (Otava 1957) kertoo pienestä Tasseli-nallesta, joka kiukuttelee eikä halua syödä terveellistä ja kaikki vitamiinit sisältävää ruokaansa "tullakseen yhtä suureksi ja vahvaksi kuin isänsä". Niinpä tuhma Tasseli häädetään kotoa (!). Kuva ypöyksin yössä vaeltavasta pikku nallesta (=lapsesta) on musertava.

Ihmiset heittelevät ikkunoistaan sen päälle kattiloita ja paistinpannuja. Jonkin ajan kuluttua lapsi nöyrtyy ja palaa kotiin anteeksi pyydellen. (Sen nuttu on riekaileina ja se on täynnä kuhmuja.) Se päästetään takaisin kotiin. Ja sen jälkeen se ei enää koskaan ole huonolla tuulella, ja se syö aina kaiken ruokapöydässä. Se on aina iloinen ja kiitollinen. 

Hauska ruokaan liittyvä lastenkertomus 50-luvulta on sen sijaan Tammen Kultaiset kirjat-sarjassa ilmestynyt Loppu hyvin, kaikki hyvin. 
Siinä joukko elämäntavoiltaan täysin erilaisia eläimiä yrittää asua yhdessä samassa herttaisessa talossa. Jokaisen tehtävä on vuorollaan valmistaa kaikille yhteinen ateria. Kommuunielämä ei kuitenkaan  onnistu, sillä kilpikonnan muurahaisenmunat, koiran keitetyt luut tai kaniinin salaattiateria eivät maistu kaikille. Niinpä ystävykset lähtevät kukin omaan suuntaansa ja löytävät itselleen mukavat olot. Ellei käsitettä 'suvaitsevaisuus' olisi nykyisin pilattu ja politisoitu, käyttäisin sitä tästä mainiosta, erilaisuudesta kertovasta kirjasta.



Kansansatujen kummallisessa maailmassa siirrytään alueelle kauhu. 



Jotain karmivaa on jopa saduissa pullapojasta tai piparkakkupojasta, jotka heti valmistumisensa (=syntymisensä) jälkeen juoksevat pakoon henkensä edestä. Satu kuitenkin aina päättyy siihen, että pullapoika/piparkakkupoika joutuu surman suuhun.
Pullapoika jopa palaa siihen paikkaan, jossa se on leivottu, ja jotensakin perverssisti kysyy vielä tytön suusta ja hampaista: "Maistuukos hyvältä?"


Grimmin saduissa syödään myrkkyomenia ja juodaan myrkkymaljoja. Mutta niissä myös teurastetaan lapsia ja tehdään näistä keittoa. Esimerkiksi sadussa 'Kataja' äitipuoli tekee soppaa pikkupojasta ja tarjoilee sen työstä kotiin palaavalle isälle. Verinen keitto on niin maukasta, että isä pyytää sitä lisää.

Suomalaisissa ja vienalaisissa kansansaduissa jättiläiset tekevät keittoa ihmisistä, ja ne, sekä peikot, pyydystelevät mielellään lapsia mahdollisiksi ruokatarpeikseen Jättiläisillä on hallussaan myös voimajuomaa, jota joku onnekas ihmispoika joskus onnistuu saavin reunalta hörppäämään.

Jättiläisten keittiöön jättiläisten linnassa menevät myös lapset C.S.Lewisin klassikossa Narnian tarinat. Lapset lukevat jättiläisten keittokirjasta Ihmisen valmistusohjeen. Resepti alkaa: "Ihminen, tuo kaksijalkainen, parsan makuinen herkku". 

2000-luvulla siirrytään osioon Kasvatus II. 
Sokeri ei ole enää unelmoinnin tai varoittelun kohde kuten ennen sotia ja pian niitten jälkeen. Esim. Roald Dahlin 'Jali ja suklaatehdas' tai Enid Blytonin kuuluisat täytekakkua eväskorissa-fantasiat Viisikko-kirjoissa alkavat olla mennyttä maailmaa. Muumikirjoissa paistetaan pannukakkuja ja Peppi Pitkätossu ahmii piparkakkuja, mutta nykylapsille kirjoitetaan pirteitä tietoiskuja ruuasta. Esimerkiksi 'Nakki lautasella: Mistä ruoka tulee?'(2015), kirjoja 'Miksi emme syö eläimiä?', opastusta vegaanisuuteen, keittokirjoja ja lettukestikirjoja, sekä kirjoja siitä, miten kylvetään ja kasvatetaan vihanneksia ja hyödynnetään luonnonantimia. Runsaasti on ilmestynyt myös ruoka-aiheisia loruja pastasta, pizzasta, vihanneksista, eksoottisista hedelmistä, sushista...
       Jo yli kymmenen vuotta ennen tätä aikusia innoittanutta "lasten ruokabuumia" Schildts-kustantamolta ilmestyi suorasukainen ja aika vitsikäskin kuvakertomus Jag, en pepparkaka (1995).
Piparkakku-ukko kertoo elämäntarinansa kaulimen alta uuniin ja ihmisen suuhun & sisuksiin, edelleen kakkana vessaan ja lannoitteena peltoon, jossa kasvaa vehnää ja siitä sitten taas jyvien kautta jauhoiksi ja taikinaksi...jne. Ylittämätöntä realismia sadun lainavaatteissa.

RUOKAA KIRJOISSA

Kirjailijaliiton äsken tullut jäsenkirje kertoo, että tulevan vuoden ensimmäisen Kirjailija-lehden teema on ruoka. "Mikä rooli ruualla, syömisellä ja kulinarismilla on nykykirjallisuudessa? Mikä on fiktiivisistä aterioista herkullisin?"
       Keittokirjojen, ruokablogien ja ravintolaharrastusten keskellä tällaistakin.


Ensimmäinen kirjailija, jonka kohdalla tulin ajatelleeksi kirjailijan suhdetta ruokaan oli - yllättävästi - britti Anita Brookner. Kiinnostuin kovasti hänen terävistä, hienoista romaaneistaan 80-90-luvuilla, niissä oli poikkeuksellista älyä ja ihmissuhteiden tuntemusta. Hänen tekninen osaamisensa oli häikäisevää. - Toisaalta Brooknerin introverttiys alkoi tuntua ahdistavalta; hänen hienostuneisuudessaan oli jotain varuilleen saattavaa kontrollointia. (Ehkä tartun hänen romaaneihinsa nyt joskus uudelleen. Onko aika ajanut niitten ohi? Olenko itse muuttunut?) - Brooknerin tarinoissa ei puhuta aterioista ja ruuan syömisestä, vaan kääreistä, nyyteistä, suupaloista. Kun romaanin nainen hankkii ruokatarpeita itselleen ja miesystävälleen, hän ostaa "pienen palan hyvää kinkkua", "lohkon hyvää leipää", "palasen juustoa" jne. Niitä ei syödä. Niitten ympärille kääritään paperia, ne pannaan talteen. Samoin teekupit ja kannu pestään välittömästi käytön jälkeen, kuivataan ja pannaan paikalleen. Tästä hyvästä syömisestä kieltäytymisessä, herkkujen kontrolloimisessa - ja kontrollista ja pidättäytymisestä nauttimisessa, oli jotain, mikä herätti mielessäni kysymyksen anoreksiasta, ainakin anorektistyyppisestä käyttäytymisestä.  - Brooknerin kuoltua 2016 luin the Guardianista kuinka hänen entinen työtoverinsa (Brookner oli taidehistorijoitsija) muisteli heidän lounastuntejaan. Brookner söi aina samalla tavoin: pienen määrän kalaa ja sen päälle kupin mustaa kahvia, ja sitten hän poltti kaksi savuketta.

Yleensä ruokailu mainitaan kaunokirjallisuudessa vain lyhyesti ja ohimennen, tyylikkääseen tyyliin "Söin kevyen lounaan", "Söin kevyen illallisen". (Tuskin koskaan: "Lounaaksi minulle maistui rasvainen pihvi" tai "Illalla ahmin leipää, perunamuusia ja makkaraa". ) Syömisestä, sen enempää kuin tarpeesta käydä vessassa, ei useimmiten kerrota mitään.

Mutta mieleen on silti jäänyt luetuista kirjoista kaikenlaisia yksittäisiä ruokalausahduksia:
       "Rakkaani, joko maistoit peltosirkkuja? Sinun täytyy maistaa peltosirkkuja!" (Monte Criston kreivi rakastajattarelleen kynttiläillallisella)

         Brasilialaisen Jorge Amadon kuuluisassa romaanissa Ihmeiden markkinat (1969) naiset "heti synnytettyään tai kohta synnyttäessään" kurottautuvat ulos avoimista ikkunoista ja ahmivat suuria kypsiä mangoja niin, että niitten mehu vuotaa heidän suupielistään paljaille rinnoille ja rintavakoon.
Ehkä vain mies voi noin erotisoida synnytyksen.

Herkutteluun ja hekumointiin perustuu meksikolaisen Laura Esquivelin menestysromaani Pöytään ja vuoteeseen (1989). Se on maagisen realismin sävyttämä aikuisten satu ruuan voimasta miehen valloituksessa. Isoäidin reseptivihko on täynnä salaisia lemmentaikoja.

Roald Dahlilla ja Eeva Joenpellolla on ruokamuistoja lapsuudesta.
         Täynnä ilonväristyksiä Dahl lähti lapsena kesälomalla perheensä kanssa Norjaan, vanhempiensa kotimaahan. "Kaikki kesälomani nelivuotiaasta seitsemäntoista vuoden ikään olivat aivan autuaallisia". - Norjassa syötiin vastapyydettyä kalaa. Tuloateriaksi bestemama eli isoäiti keitti kampelan. "Valtava kala, teetarjottimen kokoinen ja käsivarren paksuinen kampela, kannettiin pöytään. Siinä oli päällimmäisenä lähes musta nahka, joka oli loistavan oranssien pilkkujen kirjoma, ja se oli tietenkin täydellisesti höyrytetty. Suuria valkoisia kimpaleita tätä kalaa lohkottiin irti ja pantiin lautasillemme, ja lisukkeiksi saimme hollandaise-kastiketta ja kaitettyjä uusia perunoita. Ja voi että se oli herkullista". (Poika, 1984.)

Joenpellon Ralli (1964) kuuluu varhaisiin lempikirjoihini. Löyhästi omaelämäkerrallisessa kirjassa Joenpelto kuvaa maalaistalon elämää herkkävaistoisen ja mainion ajokoiran Rallin silmin ja kirsuin. Ralli tietää aina mitä tapahtuu. Jouluruokien valmistamisen aika on sille hyvin kiihdyttävää. "Lihan ympärillä pyörivät Rallin joulutunnelmat, lihan, joka tänä vuonna oli peitetty ruskealla ruiskuorella." "-- kuoren mukana irtosivat paksut kamarat höyryävää, höllyvää läskiä. Se se tuoksui! Ralli ojenteli anelevaa etukäpäläänsä äidin hameenhelmoja päin, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä". Joulusta tulee kuitekin Rallin elämän "lihavin ja onnellisin", sillä se käy myöhemmin eteisessä sieppaamassa itselleen kinkun rasvaiset ruiskuoret ja syö itsensä ähkyyn. Kukaan ei kuitenkaan moiti sitä. Rallillekin koittaa ihana, onnellinen joulurauha ja kylläisyys. - Perinteisine suomalaisine jouluruokineen ja tapain kuvauksineen kirja on jo arvokasta nostalgiaa.

 Jhumpa Lahiri, intialaisten vanhempien Iso-Britanniassa koulunsa käynyt, Yhdysvalloissa opiskellut, ja nyt Roomassa asuva kirjailija on kaikissa kirjoissaan kertonut yliopistomaailman intialaisista ihmisistä ja juurettomuudesta. Varsinkin novellikokoelmassa Tämä siunattu koti (1999) yksinäisyyden kokemukset vieraassa kulttuurissa ovat koskettavia. Myös järjestetyissä avioliitoissa on aluksi paljon koti-ikävää ja kipeää yksnäisyyttä. Kotona aikansa viettävillä, vielä englantia osaamattomilla nuorilla vaimoilla ainoa ihmissuhde on oma, vieras aviomies - joka hänkin tuntee samaa arkuutta ja yksinäisyyttä kuin vaimonsa. Ruoka on side kotiin, Intiaan. Novelleissa kuvataan naisten ahkeraa, kuin taukoamatonta kasvisten silppuamista, hauduttamista, maustamista, keittämistä, jauhamista...saadakseen kalaa ja päästäkseen kauppaan vaimon on ehkä uskaltauduttava autokouluun? Romaanissa Kaima (2003) nainen on jo kotitöihin rutinoitunut vanhentunut äiti, jonka lapset ovat maailmalla opiskelemassa. Kun poika tulee käymään, äiti on päivätolkulla valmistanut hänelle intialaisia ruokia ja leivonnaisia. Yhdysvalloissa syntynyt ja elävä poika vierastaa tätä kaikkea. Kestää kauan, koko aikuistumisen ajan, että nuo yhtä aikaa vieraat ja niin tutut ruuat herättävät hänessä rakkautta ja ymmärtämystä, eivätkä enää häpeän ja kiusaantuneisuuden tunteita.
  

HALLA

(Hugo Simberg)

Aamulla kun heräsin, näin että auton ikkunat olivat jäässä ja nurmikolla oli härmää.
Halla oli käynyt.

Vuosia sitten kuulin taiteilija Jorma Uotisen kertovan Halla-nimisestä tanssiteoksestaan.
Hänen ollessaan pikkupoika, isoäiti oli jonakin iltana ikkunan äärellä arvellut: "Ensi yönä taitaa tulla  halla". Pieni Jorma oli tähyillyt pelonsekaisen uteliaana ulos tummuvaan iltaan: Mikä se 'halla' oli, mistä se tulisi? Lapsuudenmuistonsa inspiroimana hän loi tanssiteoksensa Halla.

Eläydyin Uotisen kertomaan. Muistin kuinka itse olin pienten lasteni kanssa katsonut Itä-Lapissa olleen kotimme keittiönikkunasta iltaöiseen metsään ja ajatellut kuusten takana alkavaa suurta suota. "Ensi yönä tulee halla". Hallan tulo niillä main merkitsi samaa kuin talven tulo. Maa paukahti routaan. Ei ollut enää luvassa aurinkoisia päiviä; syvimmän kaamoksen aikana vain pari tuntia päivässä "sinisiä hetkiä".

Tässä joskus, kerran, minulta pyydettiin runo lasten kirjallisuuslehteen. (2000-luvun alussa oli vielä sellaisiakin.) Kirjoitin hallasta; kiitos Jorma Uotisen kanssa jakamani elämyksen.


 HALLA


Isoäiti sanoo illalla:
"Ensi yönä tulee halla."

Hänen äänensä on outo, hiljainen,
melkein niin kuin kuiskaus
tai paha aavistus.

En tiedä, uskallanko jäädä
ikkunaan ja
katsoa:

kun halla tulee metsästä,
ja nousee tuolta suolta,
se hiipii hämärässä pellolle, kuulemma,
ja saavuttaa
myös meidän pihapiirin.

Millainen se oikein on?!

Kammottaa.

Yhtäkkiä on pimeää,
en voi nähdä mitään.
Äänetön
halla lähestyy,

kun makaan vuoteessa, turvassa,
vankan talon sisällä.

Aamulla
ei ole enää niin kuin eilen.
Maa on vakava.
On käynyt halla.
Sen lahjoja on kaikkialla: helmiä ja
peilejä, hopeaa ja timantteja,
kuuraa, huurua ja härmää,
heinän selkä painuu, puu on aivan hiljaa.
Halla on sanonut sanansa:
talvi!

SYNONYYMISANASTOA

Yrjö Kivimiehen Synonyymisanasto (Otava 1961) pisti aikoinaan silmääni kodin kirjahyllystä. Ihmettelin, miksi itsestäänselvyyksiä luetellaan. Kai nyt jokainen tietää ilman kirjaakin, että esim. 'kaunis' on sama kuin 'ihana, suloinen, viehättävä, kiehtova, lumoava, hurmaava, sulokas, sievä, soma, eho' (eho?)
Toisaalta kirjasta saattoi etsimällä löytää jotain uuttakin (alleviivauksiani lyijykynällä): 'kiipijä' : ' pyrkyri, kupinnuolija, hännänheiluttaja, häntyri, liehakko, matelija, onnenonkija, streeberi, karieristi'.
      Nautin suunnattomnasti, kun kerran eräs suomenruotsalainen kirjailija koputti työhuoneeni oveen Villa Kivessä ja pyysi sananselitystä eli synonyymia sanalle 'simpsakka'. Kiehtova sana tämä simpsakka! Vivahteiltaan ja sisällöltään itsestään selvä, siis helppo, mutta silti vaikea selittää. Yksi kuvaileva adjektiivi ei riitä.
Kotona katsoin sanakirjoista (Nykysuomen sanakirjat, 1973 ja Suomen kielen perussanakirjat, 1994), mutta kas, ne eivät tunteneet simpsakkaa ollenkaan. Kerroin tästä eräälle ystävälleni, joka lupasi panna sanaa eteenpäin Kotukseen. En ole sen koommin tarkastanut, onko sanakirjoja tullut uusia, ja joko niissä jo olisi myös simpsakka?



Suomen kielelle on (ollut) tunnusomaista värikäs kuvailevuus. Niin, suomalaiset eivät ole niin möllejä ja samasta puusta veistettyjä kuin päälle päin voi näyttää. Siksipä olenkin edelleen sitä mieltä, että sujuvasti suomea osaava, oli sitten ns. tavallinen tai ammatikseen sanankäyttäjä, löytää sanat vivahteineen päästänsä eikä Kivimiehen oppaasta. Hän ei suinkaan joudu tässä suhteessa "usein pulaan", kuten synonyymisanasto arvelee.
      Kaiken huipuksi suomen kieli sallii sen, että kuvailevia sanoja voi  - varsinkin jutellessaan - itse tuottaa, noin vain, keksaista, ja toinen suomalainen heti ymmärtää, mitä tarkoitetaan. Joskus 90-luvulla kuulin Hämeessa nuoren savolaistytön valittavan, etteivät niillä seuduin ihmiset (muut paitsi hän) keksi puhuessaan uusia omia sanoja. Noh, hän oli vasta muuttanut. Kyllä lännessä generoidaan siinä kuin idässäkin.

On pakko kuitenkin ollut miettiä, miten pitkälle tämän rikkaan luonnonvaran kuihtuminen tai kuihduttaminen on edennyt. Ymmärtääkö ja käyttääkö nuori tai nuorehko pääkaupunkilainen suomea enää muuten kuin perustasolla (basic level). Itseänikin aina välillä nolottaa, miten omaan puheeseen livahtaa englannin kielisiä kuolioita, ikään kuin vieraskielinen ilmaus olisi osuvampi.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, milloin luovuus ja luova  tulivat käyttöön ja niin suureen suosioon, että nyt ollan jo niitten kanssa inflaatiossa. Kivimies 60-luvulta ei tunne koko sanaa, mutta lahjakas ja taitava on esitelty synonyymeineen: etevä, kyvykäs, pystyvä, hyväpäinen, älykäs, nerollinen, armoitettu, lupaava, kokenut, näppärä, nokkela, osaava.
Taiteilla-verbistä Synonyymisanasto antaa kuivan asiallisen synonyymiselvityksen: runoilla, maalata, piirtää, veistää, säveltää, soittaa, laulaa, lausua, näytellä.
Puhekieli on jälleen kuvailevaa. Sanojen sävy on mitätöivää ja negatiivista - toki kaikki "taiteilemiseen" liittyvä on naurettavaa tässä "oikeitten töitten" maassa - mutta minusta mukana on myös huumoria, jolla suomalainen vähättelee - paitsi toisten - myös omaa tekemistään.
Esimerkiksi:
                     Kirjoittaa/runoilla = sepustaa, kyhätä, kynäillä, tuhertaa, vääntää, rustata, väsätä, suoltaa, päkistää.
                     Maalata = töherää, tuhertaa, sutia, sotkea, pipertää, äheltää, pensselöidä, hutkia.

 Säveltämisestä ei sanota mitään halveeraavaa; ehkä siksi että sellainen taito ei ole niin helposti harrastelijoitten ulottuvilla (kuten kynä, kirjoituskone, sivellin ja väriputkilot).

Äitini tapasi käyttää kaikesta 'kivasta tekemisestä' (lue nykysuomeksi: luovuudesta) nimitystä pehertäminen. En voinut sietää sanontaa, mutta toinen veljistäni (joka siis myös pehersi) piti sanasta kovasti, suorastaan nautti, ja käyttää sitä kauhukseni edelleen.

(Pikkukuvat Paul Mangoldin kuvakirjoista
Ystävämme kirjailija, Ystävämme taiteilija
ja Ystävämme säveltäjä, Kustannus-Mäkelä 1983.)

KUN KIRJAILIJA EI KIRJOITA

Totean usein, että kirjoittaminen ei ole matonkutomista. Rivejä ei voi paukuttaa mekaanisesti missä mielentilassa ja elämäntilanteessa tahansa. Joku, ehkä monikin, on eri mieltä. Joidenkin mielestä kirjoittaminen on työtä siinä kuin tiskaaminen ja ojankaivuu. Antaa mennä vaan, niin tinki täyttyy.
      Saattaa olla, ja olen siitä kuullutkin, että kirjoittamiseen voi myös suhtautua kuin pakopaikkaan silloin, kun elämä ei ole helppoa. Tällainen kyky ajatustoimien lokerointiin, jonkinlainen dissosiointi, on varmasti käytännöllistä. Ihminen käy ja tuottaa kuin kone, elämäntilanteestaan irrallisena.
      Minusta taas yksityiselämän, so. perhesuhteiden,on oltava riittävässä määrin kunnossa, jotta voi kirjoittaa. Samasta psyykestä kapasiteetit revitään.

Kirjoittamattomuus kirjailijalla on näennäistä. Hän ei ehkä julkaise, mutta kyllä hän silti mielessään kirjoittaa, koska mihin hän pääsisi ajattelustaan, näkemisestään, kuulemisestaan, muistamisestaan ja havainnoinnistaan.
Kirjoittavalla ei myöskään ole työn ja vapaa-ajan eroa niin kuin niillä, jotka käyvät työssä. Kirjoittamisen 'työ' on paitsi ponnistusta ja vaivaa, myös ja nimenomaan sitä mielihyvää, mitä muut hakevat lomasta ja toimettomuudesta.
     Joskus "loma", se tyhjä aika, jolloin odottaa taas veden nousevan kaivoon ja uuden työn alkavan, on pelkkää levottomuutta ja stressiä.
     Peruspelkona kirjailijoilla varmaankin on, että vesi ei joskus enää nousekaan. Kaivo on kuivunut?  Jokunen rohkea kirjailija on tuosta luovuuden katoamisen surusta kertonutkin. Sellaisesta kuuleminen on kuin lukisi kuvausta kuolemaan johtavasta taudista, joka voi iskeä kehen tahansa meistä.

Toisaalta kirjailijan  kirjoittaminen ei ole mielekästä ellei hän julkaise. Kirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon. Julkaiseminen on kirjailijuuden toteutumista sekä vapautumista siitä, mitä on kirjoittanut. Voimien latautumista uuteen. Uuden kirjoitustyön aloittaminen, itse kirjoittaminen, antaa taas tunteen olemassaolosta ja sen oikeutuksesta.
      Uskoisin että kaikki syyt julkaisemattomuuteen ovat kipeitä. Suhde kustantajaan on saattanut katketa mitä banaaleimmista ja tylyimmistä syistä. Ekonomit täyttävät kustantamot entisten kulttuuripartojen sijaan. Ehkä kirjailija ei tuo tarpeeksi rahaa taloon (laskelmointiosasto), ehkä hänen pärstäkertoimensa ei henkilövaihdosten jälkeen enää miellytäkään (henkilökemian osasto), ehkä hän on ollut liian pitkään poissa tehdäkseen enää come backia (hautausosasto). Tai voi olla, että kirjailija on saanut yhden yllättävän, kertakaikkiselta tuntuneen iskun silmiensä väliin eikä pääse siitä enää jaloilleen. Isku on ollut kohtuuton, ja hän reagoi siihen kohtuuttomasti. Jotkut ovat taistelijoita, jotkut vetäytyvät. On hämmästyttävää, että vahvaksi mielletty voi vetäytyä, mutta hiirulainen ryhtyy taistoon.
     Joskus kestää kauan kuten hermoradan parantuminen, että kirjailija on taas niin voimissaan, että uskaltautuu käsikirjoituksineen kehään.
Näissä traumoissa eivät auta terapeutt, hyväntahtoiset ystävät eivätkä lääkkeet tai reippailu. Vain kirjoittaminen auttaa.

Kuuntelin talvella FST:ltä runoilija Tua Forsströmin verkkaisen, hyvää tekevän haastattelun. Hänen punnitut mietteensä osuvat lohdullisesti yksiin omien ajatusteni kanssa. Siitä, pystyykö kirjailija aina kirjoittamaan, Forsström sanoi, että kirjoittamiselle hyvätkin puitteet, rauha, kuri ja järjestys eivät auta silloin, kun on isoja vaikeuksia ja elämänmuutoksia. "On aikoja, jolloin eläminen imee ihmisestä kaiken. Työntekoon tarvittavaa ylimääräistä energiaa ei ole", ja että "vie valtavasti voimia hoitaa jotakin/joitakin ihmissuhteita parhaalla mahdollisella tavalla".
      Okoon kirjoittaminen ja luovuus aivan olennaisinkin osa ihmistä, niin, kuten Forsström toteaa: "Elämä ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin taide".
      Viime sunnuntain (22.9.) HeSa:n haastattelussa kirjailija Monica Fagerhom puolestaan kertoo vaikeista vaiheistaan löytää tasapaino yksinäisen työn ja ihmisille ja elämän arkipäivälle avautumisen kanssa. Vuosien myötä hän on ymmärtänyt, miten paljon elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. "Tottakai minusta on hienoa, että kirjani valmistuu ja pääsen puhumaan siitä, mutta nykyään näen maailmassa muutakin kuin kirjailijuuteni."

PENSÉES LYRIQUES

Harjoittelin koululaisena pianotunnilta saamaani kappaletta Pensées Lyriques. Se oli hyvä, mutta ruma nimi häiritsi. Penseitä lyyrikoita?!
     Kun joitakin aikoja sitten olin kirjailijavieraana lukiossa ja käytin ohimennen sanaa lyriikka, opettaja keskeytti heti ystävällisesti: "Oppilaat eivät tiedä, mitä 'lyriikka' tarkoittaa."

Mietin joskus, osaako kukaan 2000-/2010-lukujen runoja ulkoa? En tarkoita biisien sanoja. Tarkoitan jotakin painetun runokirjan runoa. Onko vaikka muutama merkityksellinen säe painunut lukiessa mieleen ja muistiin?

Syksyn lähetessä ja pian viimeistenkin muuttolintujen jättäessä meidät, muistan Otto Mannisen runon Syysmuutto. Silloin aina kun se on tullut mieleeni, ei ole ollut väliä, onko syksy vai ei.
Pidän kovasti Otto Mannisesta. Vaikutuin hänen suomen kielen taidostaan ja nautin siitä aivan erityisellä tavalla, kun joskus nuorena sattuman kauppaa tulin lukeneeksi hänen käännöksensä Homeroksen Iliaasta. Mahtaako kukaan hallita - tai olla hallinnut - suomea niin kuin Manninen? (Mahtaako monikaan enää ymmärtää tämän kielen hienoutta?)

                                                             
 SYYSMUUTTO                                                             

Niin lintu pieni pelkää,
niin sydän tykyttää.
Vain mert' on, meren selkää,
ei äärtä silmä nää.

Ylitse aavan pauhun,
päin maata lempeää!
Kautt' yön ja öisen kauhun, -
siell' unhoksiin ne jää.

Jo silmään sinerrelkää,
lähemmäs siirtykää,
väsynyt viihdytelkää,
oi rannat, määränpää!


         
            -----



Muuttolintuja näin tässä eräänä päivänä myös jalkakäytävällä. Tuuli oli heittänyt asvaltille koivun siemeniä. Kauhaisin niitä taskuuni ja liimasin kotona siniselle alustalle.

HEINÄKUU

Maria Wiik, Kesähelteessä 1883.

Nuoruudessa heinäkuu oli minusta raskas kuukausi. Se oli pitkä ja pitkästyttävä, kuin juhla johon osallistumisesta kuului iloita. Olin aina helpottunut, kun elokuu vihdoin koitti.
   Vaikken viettänyt kotikaupungissani, pienessä hiljaisessa Hämeenlinnassa kuin ehkä viikon heinäkuussa, tunsin tukehtuvani sen yksinäisyyteen ja idylliin. Olo oli levoton ja ulkopuolinen.
    Kun kerran istuin vanhempieni puutarhassa lukemassa (tai tupakoimassa ja pureskelemassa kynsiäni), näin sulkapallon verkkaiset pompahtelut pensasaidan takana. Se, ja jostain toisaalta kuuluva ruohonleikkurin ratina ja vastaleikatun ruohon tuoksu, tuntui ylivoimaiselta enää kestää. Vetäisin siitä päiväkirjan tapaiseen vihonretaleeseen tekstin otsikolla 'Helvetillinen kattila'. Myöhemmin olin yliviivannut nimen ja vaihtanut tilalle 'Puutarhakeinu'.
    Painoin mieleeni, että puutarhakeinu on mittatikku ja varoitusmerkki. Siinä vaiheessa kun ihminen istuutuisi vapaaehtoisesti ja jopa mielellään puutarhakeinuun, hän olisi vanha ja lähes kuollut. Kaiken menettänyt, ei enää elävä. Toivoton tapaus, tylsistynyt. Kavahdin ja kammosin tuota sovinnaisen tyytyväisyyden tyyssijaa.
    Nyt mitta on jo aikaa sitten saavutettu. Olen istuskellut ihan mielelläni puutarhakeinussa, ja nykyistäkin pihaamme katsoimme joskus sillä silmällä, mahtuisiko sinne mukavasti puutarhakeinu.
     Hetken etsiskeltyäni löysin tekstin Puutarhakeinusta. Paljon olen hävittänyt, mutten näköjään sittenkään sitä. 
 
                                                             PUUTARHAKEINU

                       
                         Kuinka he voivat sietää?
                         Kuinka he voivat tyytyä?
                         Kun pelkän puutarhakeinun luulisi olevan pelättävä mittapuu!
                         Pehmustus, valkea lippa aurinkoa vastaan, ympärillä pihan vihreät kattilanreunat.
                         Eikö ihminen ala kiehua?!
                         Kun on heinäkuu, ja kaikki kukkii, tai on jo kukkinut, ja jokainen on
                         lähtenyt, jos lähtee.
                         Miksei ihminen syöksy tiehensä nähdessään sulkapallon lauhat pompahdukset 
                         pensasaidan takaa lauantai-iltana,                                   
                         eikö kauhu nouse häneen sakeana vastaleikatun ruohon hajussa?
                                Puutarhakeinu on istuin nauttimiseen aivan kuten
                         hammaslääkärin tuoli on tuoli toimenpidettä varten. Ja aurinko -
                         paistamalla pitkään hiljaiseen iltaan ja poiskaartuvan tien mutkaan -
                         mutta suoraan kasvojen tasalle - muistuttaa ankarasti mahdollisuudesta nauttia,
                         katsella ja elää. Aivan kuin ne olisivat sama asia, velvoite jota toteutetaan
                         puutarhakeinun kukikkaalla toppauksella.
                         Ei ikinä!!     
                             

                             
                         

TAAS TOVE JANSSONISTA

Tove Janssonista on kirjoitettu kylliksi tai liikaa. Myös hänen maalaustaiteensa (jota hän itse piti ensisijaisena alanaan) on muumimenestyksen myötä ollut tuotteistuksen ja kiinnostuksen kohteena. Mikä ettei. Tove Jansson on tehnyt niin monet meistä onnelliseksi.

       Jopa hänen ainut sakraalityönsä, Teuvan kirkon alttarifresko (1953), on nyt yli puolen vuosisadan jälkeen "keksitty". Viimeisen reilun kymmenen vuoden ajan japanilaisten turistien bussit ovat vyöryneet Teuvalle. Myös suomalaisia ja muita matkailijoita käy tasaiseen tahtiin. Teuvan kirkkoa uhkaa pian sama kohtalo kuin Temppeliaukion kirkkoa Helsingissä: maallistuminen turistikohteeksi?

Ihastuin nuorena ikihyviksi, kun kuulin että Tove Jansson oli kirkon alttaritaulua suunnitellessaan ja sitä tehdessään asunut isovanhempieni Selma ja Jussi Annalan luona Teuvan pappilassa, yläkerran vinttihuoneessa. Pommitin äitiäni kysymyksillä, mutta koska hän oli silloin 1953 jo ajat sitten muuttanut pois kotoaan, hänen ainut tietonsa vieraasta oli Selma-mamman luonnehdinta: "Sellainen tupakoiva taiteilija".
       Tätini osasi sitten kertoa enemmän. Hän kertasi tutut jutut siitä, miten teuvalaisia hämmästyttivät Janssonin eväät töissä: keltaista jaffaa ja ranskanpullaa. Ja välillä Klubin sauhuttelua työmiesten kanssa kirkon pihalla. Koska rakenteilla olevassa kirkossa ei vielä ollut ikkunalaseja ja myöhäissyksyn tuuli puhalsi sisään, Jansson paleli maalatessaan, kunnes joku emännistä/rouvista vei hänelle turkkinsa. Tove Jansson on myös itse kertonut, miten tuuli haittasi hienon lehtikullan kiinnitystä. Välillä hahmot saivat päälleen myös rappauslaastia ja nauloja.

  Aiheensa, Jeesuksen vertauksen Kymmenestä viisaasta ja tyhmästä neitsyestä, Tove Jansson oli saanut tätinsä mieheltä, joka oli pappi. Tämä oli joskus vuosia aikaisemmin pyytänyt Janssonia maalaamaan siitä taulun.

     Kun olen ajatellut Tove Janssonin asumista isovanhempieni pappilassa tuona 50-luvun alun kaukaisena menneenä maailmanaikana, mieleeni on aina muistunut Tove Janssonin kertomat lapsuudenmuistot kesistään äitinsä puoleisten isovanhempien luona pappilassa Ruotsin maaseudulla. Hänen isoisänsähän oli maalaispappi. Ehkä myös Teuvan entisen vanhan pappilan hengessä ja tunnelmissa oli jotain hänelle entuudestaan tuttua?
    Teuvalla ollessaan Jansson myös kirjoitti kirjaansa 'Vaarallinen juhannus'.


Tupakointi voi joskus johtaa hauskoihin asioihin.
Isoisäni Jussi poltteli mielellään työhuoneessaan suuria Signorita-sikareja. Tove Jansson veteli tupakkia. He kuulemma pitivät iltakaudet työhuoneessa seuraa toisilleen, juttu ja keskstelu luisti. Voin kuvitella, että he tulivat hyvin toimeen, sillä pappani oli rehevä, leikkisä, elämästä nauttiva ja huumorintajuinen mies, mutta myös sivistynyt, vakava ja herkkäkin; taiteilijaa oli hänessäkin.
    Noina iltatuokioinaan he sitten kerran saivat päähänpiston, jonka yhdessä toteuttivat.

Teuvan vanha kirkko roihuaa tammikuussa1950.
Uusi kirkko tarvittiin - ja siihen alttaritaulu.

Teuvan vanhasta kirkosta oli säästynyt puuveistos, vaivaisukko, jonka uuden kirkon suunnittelija, arkkitehti Elsi Borg, oli käskenyt viedä huitsin nevadaan. Kömpelö kansantaideteos oli nyt jonkin maalaistalon riihessä.
Kirkon vihkimistilaisuus, 1.adventtisunnuntai, lähestyi. Kaikki kirkossa oli valmista ja tiptop kohdallaan.
Edeltävänä yönä paistoi kuu. Yöllä kuutamossa rovasti Annala ja taiteilija Jansson hipsivät salaa riiheen ja lähtivät sieltä kahtapekkaa kävellen kiikuttamaan veistosta takaisin kirkkoon.
Koska kirkon ovet avattaisiin vasta aamun
jumalanpalvelukseen ja vihkimisseremoniaan,
kukaan (Elsi Borg?) ei ehtisi enää poistaa ukkoa kirkosta.
Mikä lienee ollut reaktio, sitä en tiedä, eikä ole enää ketään kertomassa.

Kirkon vihkiminen oli suuri kirkollinen tapahtuma. Tove Jansson sanoi itsekin, että "se oli tilaisuus, jota en koskaan unohda". Mitä hän sillä sitten tarkoittikin.
Perhealbumissamme on läjäpäin kuvia piispojen. rovastien ja pappien rivistöistä, juhlakansasta... Mutta ei ainuttakaan Tove Janssonista!

Nuori isäni äärimmäisenä oikealla,
Jussi-pappa kasukassa freskon edessä, viidentenä vasemmalta.

Tätini kertoi, että ilmeisesti vain hänen miehensä oli laatikkokamerallaan napannut Janssonista yhden kuvan, mutta sekin kuva oli hukkunut.

Netin ihmemaailmasta löysin kutenkin kuvan, jossa vihdoin on Tove Jansson. Hänen vierellään seisoo arkkitehti Borg, sitten ovat piispa ja piispatar Salomies, ja oikeassa reunassa Jussi ja Selma.

Tove Jansson oli Teuvalla ollessaan vielä tuntematon taiteilija. Elsi Borgin apulainen, arkkitehti Kaisa Harjanne, oli häntä suositellut. Isoisäni Jussi Annala puolsi kirkon vanhakantaisissa hallintoelimissä taiteilija Janssonin valintaa. Hän oli ajattelultaan tasa-arvoinen. Sellainen(kaan) ei vielä silloin ollut kovin tavallista.

Monet teuvalaiset kertovat yhä miten se ja se on ollut Tove Janssonin mallina neitsyenä. Tädilleni Tove Jansson oli kuitenkin sanonut, että jos joku olisikin ollut mallina, ei hän olisi paljastanut, tuliko tästä viisas vai tyhmä.
    Tädilläni on alttarifreskosta suurikokoinen värillinen luonnos, "Selmalle ja Jussille ystävyydellä" signeerattu. Se oli myös esillä Ateneumissa 2014, Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttelyssä. Itse sain äitini peruja pienen signeeraamattoman mustavalkoisen luonnoksen. Lapsuudenkodissani se oli hiljaisen viileän vierashuoneen seinällä. Kävin pienenä aina joskus katsomassa sitä. Se oli minusta pelottava.

KUKKO

Palasin muutama päivä sitten maalaistalosta Toscanasta. Noista onnellisista päivistä on mielessäni monta iloa tuovaa asiaa: esimerkiksi kukko.
     Jokainen päivä alkoi kukon kiekumisella. Miten autiolta ja tyhjältä tuntuikaan herätä täällä kotona kukottomaan hiljaisuuteen.
Kaipaan kukkoa!
     Pidin vuoteeni vierellä olevaa ovi-ikkunaa raollaan öisin. Aamuvarhain (klo 6.03) heräsin kukon aamutoitotukseen. Vaikka olen aamu-uninen, se tuntui  mukavalta. Siinä ei ollut mitään herätyskellon raakaa, pelästyttävää vaatimusta. Se kuulutti: uusi hyvä Jumalan päivä on meille annettu! Suljin ikkunan ja luukun ja jatkoin hymyillen unta. Klo 7.03 kukko ilmoitti vielä lyhyesti viimeisillekin kuhnijoille, että aamu on tosiaan alkanut. Saatoin myös kuulla, että se jakeli hiljaisemmalla, tasaisella kookotuksella kanoille käytännön neuvoja päivän varalle.

Kuvittelin mielessäni, miten tyytyväinen kukko oli aamunkoitteessa huomatessaan, että se oli ensimmäisenä hereillä. Se pärähti orrelta alas ja kohenteli itseään. Se tiesi, että sen on nyt otettava täysi vastuu.
Kukko rakastaa vastuuta, se on sen elämäntehtävä.
Se astelee ryhdikkäästi ulos pihalle, vetää palkeet täyteen ja kajauttaa! Kaikki kuulevat riemusanoman uudesta puhtaasta aamusta. Kukko sen koko luomakunnalle kertoo!
      Eräänä yönä heräsin kukon epätavalliseen, varoittavaan kookotukseen. Oli vielä pimeä, kello kaksi. Aamulla emäntä kertoi, että alueella liikkuu paljon kettuja. Ehkä kukko halusi juuri niiltä suojella kanojaan?
Kukko antaa turvaa. Ehkä sillä on orrellakin toinen silmä raollaan?


Ehkä kukkoa ei kirjalisuudessa - ja puheissa - ole aina ymmärretty, kun se on kuvattu vain reviiriään uhmakkaasti puolustavaksi pöyhkeilijäksi ja kanatarhan herrana kekkaloivaksi macho-mieheksi. Tämän kaltainen kukolle naureskeleva kuvaus on esimerkiksi ranskalaisen Jules Renardin mainiossa klassikossa Kuvien metsästäjä (Histoires naturelles, 1896, suom. 1973).
      Itse aisassa tätä kukko-teemaa kirjallisuudessa olisi hauska oikein tutkia, mutta nyt tässä tulevat mieleeni vain Renard ja Lehtonen. Oikein palan halusta päästä puhumaan Joel Lehtosesta ja hänen  ikimuistoisesta "päiväkirjastaan" Lintukoto (ilm. ensimmäisen kerran 1929; Otava 1974).
      Lintukoto on haikean onnellinen kirja, "kertomus kesästä ja saaresta, yksinkertaisesta ja terveestä elämästä kaukana sivistyksestä , ihmisistä ja yhteiskunnan paineista. "

Joel Lehtonen
(1881-1934)

Tämän Lintukoto-saaren, Vanajaveden Vähä-Vohlin, Lehtonen osti keskeltä vehmasta Hämettä, luovuttuaan Säämingistä ja Putkinotkosta. Siellä hän Lydia-vaimonsa kanssa vietti elämänsä viimeiset kesät. Lintukodossa paistaa vielä elämäntunteen ja ilon lämmin aurinko, se on mielenrauhaa ja hiljaista, herkkää luonnon kukoistuksen ja lakastumisen havainnointia ja sen kauneuden palvontaa. Paikoin Lehtonen puhuu luonnosta tutkijan tarkkuudella, mutta silti runoilijana.
Oikeastaan vain Lehtosen Lintukotoa lukiessa tunnen taas sydämessäni omat herkistyneimmät muistoni hämäläisestä kesästä. Myös Lehtosen haikeat sävyt tunnistaa. Vielä niissä ei kuitenkaan ole Hyvästijättö Lintukodolle (ilm. Lehtosen kuolinvuonna 1934)-kirjan raskasmielisyyttä ja synkkyyttä.
      Lintukoto on myös mitä hauskin ja proosallisin kirja. Lehtonen kertoo kotieläimistään ja arkisista sattumuksista humoristisesti - jopa kauheasta rottalaumasta joka eräänä talvena on käynyt Lintukodossa mellastamassa. "Tämä kaikki saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa! Hellasta rotat ovat vetäneet tuhkankin lattialle!". Mainio on kuvaus Karuliina-porsaasta, joka saapuu halkolotjalla saareen ja jonka kanssa Lehtonen iltaisin leikkii ja kisailee, ja kun sika sairastuu, vie sen vaimonsa kanssa "saunan lavolle" löylyyn ja lämpimään, pesee, kyhnii ja kuivaa; ja sikapossu kömpii iltaisin mielissään Lehtosen valmistamaan omaan sänkyyn nukkumaan. Myöhemmin syksyllä Lehtonen kyllä "oli  tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeensa".
   
     Valloittavin on kuitenkin kukon kuvaus.
     Lehtosen kanat lakkaavat yksi toisensa jälkeen munimasta, laiskistuvat ja lihovat. Mantereen puolella asuva "Saarelan mummi" pitää kuulemaansa uutista "säälittävänä, aivanpa sydäntä järkyttävänä". "Niille pitää hankkia kukko", hän sanoo. "Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat".
     Ja niin kukko purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä. Se on viidellä markalla ostettu "tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo". Lehtoset kuitenkin mieltyvät siihen (vaikkakin jo surkuttelevatkin, tuleeko siitä pelkkä paistikukko). "Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että nimesimme sen heti Matiksi. Se on kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä".
     Kanat ensin hortoilevat pihamaalla entiseen malliin eivätkä näytä ymmärtävän kukkoa. "Tajunta että kukkojakin on olemassa, näytti jo sammuneen." Joku veltto kana hetken Mattia tuijottaa.

Mutta pian alkaa tapahtua. Matti johdattaa kanat sianruoka-astialle ja kaataa niille jauhomurkinaa. Matti kiekaisee ja antaa ohjeita. Matti johdattaa kanat meheville mato- ja marjapaikoille. Se käy pyytämässä pirtistä jopa vehnäslettiä pöydältä kanoille. Lehtonen jakelee pihalla pullanmuruja. Matti ei ota. Kaikki olkoon kanoille. Vasta kun vehnäs ei enää yhdellekään rouvalle maistu, Matti nokkii nälkäisenä viimeisen palasen. Matti huolehtii. Matti asettaa toiset itsensä edelle. Matti on ritarillinen.  - Kaikkein ihmeellisintä on kuitenkin se, että Matti pitää tapoja vailla oleville kanoille oppitunnin heinälaatikkoon munimisesta. Se itse näyttää, miten laatikkoon mennään, heinää kasataan ja asetutaan munimaan. Vähitellen kanat hoksaavat ja muninta alkaa sujua asianmukaisesti.
      Aamuisin Matti kiekuu. Täytyyhän kukonlaulun kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. "Ja seisoessani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, nuo punaiset tai täysmustat...
    Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!"

Kukko on Lehtoselle "elämänilmaisija, valon juhlallinen airut, auringon symboli, reippauden ja miehuuden töyhtöpäinen ritari". Kukko hoitaa hänen mieltään. Hän muistelee Matin kaukaisia sukulaisia Tunisiassa, Ranskassa, Italiassa ja Grenadassa, miten ne ovat voimallisella aamutoitotuksellaan nostaneet hänet uuteen päivään. Ja Matista:
"-- kukko ja kanat ajautuvat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravavarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti siinä minulle ikäänkuin esimerkkiä..."