HEINÄKUU

Maria Wiik, Kesähelteessä 1883.

Nuoruudessa heinäkuu oli minusta raskas kuukausi. Se oli pitkä ja pitkästyttävä, kuin juhla johon osallistumisesta kuului iloita. Olin aina helpottunut, kun elokuu vihdoin koitti.
   Vaikken viettänyt kotikaupungissani, pienessä hiljaisessa Hämeenlinnassa kuin ehkä viikon heinäkuussa, tunsin tukehtuvani sen yksinäisyyteen ja idylliin. Olo oli levoton ja ulkopuolinen.
    Kun kerran istuin vanhempieni puutarhassa lukemassa (tai tupakoimassa ja pureskelemassa kynsiäni), näin sulkapallon verkkaiset pompahtelut pensasaidan takana. Se, ja jostain toisaalta kuuluva ruohonleikkurin ratina ja vastaleikatun ruohon tuoksu, tuntui ylivoimaiselta enää kestää. Vetäisin siitä päiväkirjan tapaiseen vihonretaleeseen tekstin otsikolla 'Helvetillinen kattila'. Myöhemmin olin yliviivannut nimen ja vaihtanut tilalle 'Puutarhakeinu'.
    Painoin mieleeni, että puutarhakeinu on mittatikku ja varoitusmerkki. Siinä vaiheessa kun ihminen istuutuisi vapaaehtoisesti ja jopa mielellään puutarhakeinuun, hän olisi vanha ja lähes kuollut. Kaiken menettänyt, ei enää elävä. Toivoton tapaus, tylsistynyt. Kavahdin ja kammosin tuota sovinnaisen tyytyväisyyden tyyssijaa.
    Nyt mitta on jo aikaa sitten saavutettu. Olen istuskellut ihan mielelläni puutarhakeinussa, ja nykyistäkin pihaamme katsoimme joskus sillä silmällä, mahtuisiko sinne mukavasti puutarhakeinu.
     Hetken etsiskeltyäni löysin tekstin Puutarhakeinusta. Paljon olen hävittänyt, mutten näköjään sittenkään sitä. 
 
                                                             PUUTARHAKEINU

                       
                         Kuinka he voivat sietää?
                         Kuinka he voivat tyytyä?
                         Kun pelkän puutarhakeinun luulisi olevan pelättävä mittapuu!
                         Pehmustus, valkea lippa aurinkoa vastaan, ympärillä pihan vihreät kattilanreunat.
                         Eikö ihminen ala kiehua?!
                         Kun on heinäkuu, ja kaikki kukkii, tai on jo kukkinut, ja jokainen on
                         lähtenyt, jos lähtee.
                         Miksei ihminen syöksy tiehensä nähdessään sulkapallon lauhat pompahdukset 
                         pensasaidan takaa lauantai-iltana,                                   
                         eikö kauhu nouse häneen sakeana vastaleikatun ruohon hajussa?
                                Puutarhakeinu on istuin nauttimiseen aivan kuten
                         hammaslääkärin tuoli on tuoli toimenpidettä varten. Ja aurinko -
                         paistamalla pitkään hiljaiseen iltaan ja poiskaartuvan tien mutkaan -
                         mutta suoraan kasvojen tasalle - muistuttaa ankarasti mahdollisuudesta nauttia,
                         katsella ja elää. Aivan kuin ne olisivat sama asia, velvoite jota toteutetaan
                         puutarhakeinun kukikkaalla toppauksella.
                         Ei ikinä!!