KULTASADETTA

Täällä Marjaniemessä kukkivat nyt kultasateet. Siellä täällä pihoilla ja teiden varsilla, aina yhtä hämmästyttävän kauniina ja ihanina. Aikaisemmin elämässäni en ollut asunut "kultasade-alueella", siksi minulle oli yllätys, että niitä ylipäätään kasvaa Suomessa.
    Ennestään kultasade-sana oli tuttu vain Knut Hamsunista. Taikka paremmin Marie Hamsunista, hänen vaimostaan, joka kirjoitti kirjan Kultasateen alla (Under guldregne, 1959; WSOY 1960), jatko-osan muistelmateokseensa Sateenkaari (WSOY 1954).

Näitä runollisen nimen saaneita kirjoja pidetään pohjoismaisina muistelmaklassikkoina, niitä - ja varsinkin Sateenkaarta - on luettu paljon myös Suomessa. Käännöksensäkin ne saivat täällä pikapikaa ilmestymisensä jälkeen. Niiden luonnehdittiin olevan "lähikuva kirjailijanerosta ja hänen luomistyöstään sekä rakkaudessaan voimakkaan naisen hiljainen, eleetön sankaritarina."
    Sitä ne epäilemättä ovatkin. Knut Hamsun on kaiken keskipiste, ylevöity, palvottu, mystifioitu kutsumuksen mies, patriarkka ja perheen yksinvaltias. Marie Hamsunin kunnioitus, tuki, apu, alistuvaisuus, solidaarisuus ja uskollisuus miestään kohtaan on lujaa ja horjumatonta halki vuosikymmenten.

  Nykylukija lukenee monin paikoin hänen "eleetöntä sankaritarinaansa" eri miettein kuin silloiset aikalaiset.
Marie Hamsun (1881-1969) oli 22 vuotta miestään nuorempi, kun he avioituivat vuonna 1909  -  nuori näyttelijätär  -  ja Knut Hamsun (1859-1952) jo 50-vuotias, Nobel-palkinnon saanut kansallissankari.
      Marie Hamsun oli älykäs nainen. Mutta vaikka siitä oli ratkaisevaa apua ja hyötyä ( ja eiköhän myös iloa?) Hamsunille ' niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä' , tämä suhtautui jyrkän tuomitsevasti vaimonsa tiedon- ja opinhaluun, jopa siihen, että tämä oli koulutyttönä ollut luokkansa "etevä kynttilä".  Kaikki sellainen, teräväpäisyys ja oppineisuus, tuli kitkeä pois, "koska mies kuitenkin perheessä hallitsee." Myös omat tyttärensä, Cecilian ja Ellinorin, Hamsun otti "hyvissä ajoin" pois koulusta, "jotta heistäkin ei kasvaisi 'kynttilöitä' ", ja lähetti nämä 13- ja 14-vuotiaat Tanskaan ja Saksaan. On satuttavaa ja kauheaa lukea, kuinka Marie Hamsun ikään kuin lukijoiltakin pyytää anteeksi sitä, että ikävöi siitä pitäen aina niin valtavasti tyttöjään. Hän tuntee syyllisyyttä myös rakkaudestaan poikiaan Arildia ja Torea kohtaan. Sillä kaikki sellainen rakkaus on pois Knutille omistautumisesta; ja mies on mustasukkainen lapsilleen.
     Jossain vaiheessa ahkera taloudenhoitaja ja tuhattaito, miehensä työrauhan täydellinen vaalija ja tämän arjesta huolehtija, kirjeenvaihdosta ym. vastaava kuitenkin myös ehti kirjoittaa kymmenen omaa lastenkirjaa ja kaksi runokokoelmaa. Niistä ei kerrota mitään. Sen sijaan Marie Hamsun sanoo ajattelevansa aikaakin, ei vuosiluvuin, vaan Knutin teosten ilmestymisen mukaan.
      Marie Hamsunin kunnioitus miestään kohtaan ei kuitenkaan ole sokeaa ja fanaattista. Hän ei kaunistele eikä kauhistele puolisonsa heikkouksia ja avioliittonsa myrskyjä. Nykyajan silmin heillä ei ollut tasa-arvoa. Silti muistelmissa ei ole häivääkään katkeruutta. Marie Hamsun oli vahva ja sisäisesti rikas ihminen, voisi sanoa: valovoimainen persoonallisuus, jolla oli voimaa ja kykyä elää ja tukea toisten elämää.

Kultasateen alla on sisällöltään erityisen hiottu julkisuuteen. Siinä on alle 200 sivua, puolet vähemmän kuin Sateenkaaressa. Marie Hamsun kirjoitti sen vähän päälle 70-vuotiaana, oltuaan jo jonkin aikaa leskenä. Pidättyväisyydestään huolimatta se on edeltäjäänsä avoimempi. Siinä otetaan esille sota-ajan raskas ja vaikea asia, Hamsunien maanpetturuus-syyte, joka luhisti ainakin heidän ulkoisen elämänsä sekä ravisteli koko Norjaa, ja muutakin maailmaa. Suomessakin Knut Hamsun oli ollut erittäin arvostettu ja luettu kirjailija, ja vaikutteita häneltä, psykologisen romaanin uranuurtajalta Pohjoismaissa, olivat saaneet ainakin F.E.Sillanpää, Joel Lehtonen ja Väinö Linna. Nyt kaikkialta kohdistui halveksuntaa, pettymystä ja paheksuntaa Hamsunia kohtaan.

Kuulemma Hamsunin natsiyhteydet häkellyttävät Norjassa edelleen. Edelleen hän on myös erittäin luettu kotimaassaan. Hamsun-asiantuntija Knut Magne Knutsenin mukaan hän oli jopa kaikkein luetuin norjalaiskirjailija vielä vuonna 2009, jolloin hänen syntymästään oli kulunut 150 vuotta.
      Juhlavuonna Hamsunin poliittisista kannanotoista ja Saksan ihailusta keskusteltiin paljon ja ne herättivät voimakkaita tunteita.
      Saati sitten aikanaan.
Marie Hamsun puolustautuu: "Eikähän saksalaisystävällisyys tässä maassa aina ole ollut pahasta. Knutin perustavat nuoruusvuodet sattuivat pangermanismin suureen aikakauteen. Myös useimmat hänen tovereistaan vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen olivat tässä kysymyksessä samaa mieltä kuin hän. Norjalaiset taiteilijat saivat  Saksasta vaikutteita, tukea ja ymmärtämystä, niin, tulivat maailmankuuluiksi tämän maan välityksellä. Mutta Knutissa tämä kaikki ehkä moninkertaistui."
Myös professori Tarmo Kunnas korostaa, että Hamsunin kirjallinen läpimurto tapahtui Saksassa ja Saksa teki hänestä maailmanluokan kirjailijan. Hamsun oli Saksalle kiitollinen.
     Marie Hamsunin mukaan hänen miehensä oli täysin epäpoliittinen henkilö, kansallisromantiko ja idealisti. Samoin professori Kunnas puhuu Hamsunin romanttisesta ja naiivistakin uskosta "kansakuntien sieluun". Saksan, vanhan kulttuurikansan, suuri menneisyys sai hänestä hartaan ihailijan.
     Norjan miehistysvuosina lehdistö kävi ahkerasti kyselemässä Nobel-kirjailijan ja 'viisaan vanhuksen'  mielipiteitä. Häneltä vaadittiin jatkuvasti poliittisia kannanottoja. Hamsun yrittikin käyttää kaikkia mahdollisia yhteyksiään Saksassa Norjan hyväksi ja saada esimerkiksi armahduksia nuorille norjalaisille, jotka oli poliittisista syistä määrätty teloitettavaksi. Marie-vaimo hoiti saksan taitoisena kirjeenvaihdon. Vaivoin saatiin järjestetyksi jopa vastaanotto itse Hitlerin luona. Vaimoaan Hamsun ei kuitenkaan ottanut matkalle mukaan, vaan vanhusparka lähti yksin. Parin minuutin tapaaminen oli ollut absurdi ja nöyryyttävä. Hamsun oli puolikuuro eikä hän kuullut eikä ymmärtänyt mitä tulkki tai Hitler sanoi. Myöhemmin hän pyysi kirjeitse, että hänelle lähetettäisiin kirje, jossa tapahtumien kulku kerrottaisiin. Kirjeeseen ei vastattu. Yksi Hamsun asioineen ei merkinnyt mitään.
     Traagiselta tuntuu jos Hamsunin kohdalla Norjassa niin erehdyttiin, että hänet tuomittiin häpeään ja vankeuteen saksalaissympatioittensa ja -yhteyksiensä takia. Maanpetturuus-syyte oli raskas isku yhdeksääkymmentä käyvälle miehelle, joka lisäksi samaan aikaan kuuroutui. Ennen vankilaa oikeus käytti hänet ensin mielisairaalassa, jossa tutkittiin "oliko hän normaali". Psykiatreilta Hamsun sai terveen paperit. 92-vuotiaana Hamsun kuoli, viimein kotonaan.
      Marie Hamsun sai miehensä tukemisesta kolmen vuoden kovennetun työn vankeustuomion, joka kuitenkin lieventyi vajaaksi vuodeksi Bredtveitin naisvankilassa. "Voitaisiin kirjoittaa kirjoja Bredtveitistä, naisen tuskan keskittymästä, jollainen tämä paikka oli. Kukaan ei ole tehnyt sitä, Bredtveit on mykkien leiri. En minäkään aio rikkoa sen hiljaisuutta tässä pienessä kirjassani."
      Paljon muutakin hiljaisuutta Marie Hamsun jätti varmasti rikkomatta, ja siihen hänellä oli oikeus. Kaiken hänen kertomansa ylle levittäytyy kuitenkin sovittava hohde. Kirja on vaikuttava kuvaus pitkästä ja uskollisesta elämäntoveruudesta.

SULKAKYNÄN RAPINAA

Olen joskus mietiskellyt, että Honoré Balzac, tuo uuras mies, joka paahtoi tekstiä pää hiessä ja pehva puutuneena - että hän kirjoitti sulkakynällä.  
    Olisiko hän saanut lähes sadan romaanin ja kertomuksen kunnianhimoisen suurhankkeensa Inhimillinen komedia (La Comédie Humaine) valmiiksi, jos hän olisi voinut keveästi näppäillä tietokonetta? Tai edes sähkökonetta?
     Olisiko siitä, mitä syntyi, tullut parempaa/huonompaa vaivattomalla ja nopealla tekstinkäsittelyohjelmalla?
      Mustepullo soikoon, meitä edeltäneet ovat saaneet hallita kaunokirjoituksen ja nähdä vaivaa! Ajatelkaa vain kaikkia kirjoittajia - säveltäjiä myös. Sulkakynät ovat rapisseet! Hanhenkynät ovat katkeilleet, kynttilät ovat kärynneet, kaatuneet ja palaneet loppuun. Mustetta ja sulkia on ollut pakko rientää taas kesken kaiken jostain hakemaan.



Virginia Woolfin viehättävä pieni kertomus Leskinainen ja papukaija (Savukeidas, 2014) toi sekin mieleeni sulkakynän rapinan. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu sulalla, vaan koska siinä on vanhan klassisen sadun tuntu. Hyvä palkitaan. Ja kansansadun kaavan mukaan lopuksi löytyy aarre, kultarahojen kätkö.
      Luin kirjan sattumalta - niin kuin aina joskus jokin hauska pikku helmi osuu kohdalle - heittäytymällä pitkäkseni ja tarttumalla vihkoseen "muun tekemisen puutteessa".  Lukemiseen ei mennyt kuin tovi, mutta sen jälkeen oli hymyilevä hyvä mieli, mekein kuin olisi saanut pannukakkua ja mansikkahilloa.
       Tämä on kuulemma ainoa satu, jonka VW kirjoitti. Noh, yksi hyvä satu on parempi kuin kokoelma keskinkertaisia. Tarinassa on tuttuja teemoja Woolfin feministisistä, moderneista romaaaneista.


Puhdas satu sinänsä on vanha vaikea laji ja harvoin sellaista enää tapaa. Satu, jos mikä, on pitkälle jalostettua kaunokirjallista ilmaisua, yhtä aikaa johdonmukaista tarinankerrontaa, unta ja runoa. Siinä ei ole yhtään rönsyä ja turhaa sanaa, kaikki osuu kauniisti ja luontevasti kohdalleen.

                                                                           

                                                                                     

NYT SE ON NÄHTY

Toissapäivänä Brysselissä Cinquantenaire-museon osastolla ´Euroopan ulkopuoliset kulttuurit: Etelä-Amerikka´:
                                                Arumbaja-intiaanien puinen fetissi

                                    Tintti-kirjasta ´Särkynyt korva' (L' Oreille cassée, 1937):

                         

Juuri tämä puu-ukko varastettiin brysseliläisestä museosta, mutta lehtimies Tinttiä (ja Milouta) ei huijattu, vaan he olivat tuota pikaa roistojen jäljillä!

Vastoin kuin kirjassa, puu-ukolla ei ole korva särkynyt, vaan jalka ja käsi. Mutta kyllähän särkynyt korva kuulostaa kiehtovammalta kuin käsipuoli ja jalkapuoli.

Äkkiä museon paikoin pimeässä, paikoin häikäisevin valopistein valaistussa huoneessa tuli vastaan myös toinen "tuttu" hahmo Tintti-kirjasta, istuma-asentoon sidottu ihmisen luuranko:

                                              Tässä hahmossa olisikin lapsena ollut sulattelemista yhdeksi jos toiseksikin illaksi yksin sängyssä, unen tuloa odottaessa.

                                                                           Auringon temppeli, Le Temple du Soleil, 1946

  
  
   






















Ranskankielistä Tintti-tietokirjaa selatessani olen oppinut myös uuden käsitteen: tintinofilia.

Suomessa tinttifiliaansa voi testata esimerkiksi 1993 Otavalta ilmestyneessä Tietovisa-kirjassa:

NAANTALI - NÅDENDAL - ARMONLAAKSO

Hauska kesäpäivä Naantalissa. Ensin Päivi Hovi-Wasastjernan inspiroiva näyttely Taidehuoneella (25.6. asti) ja sitten kävely kirkonmäelle, missä JÖNS BUDDEn muistokivi. "Suomen vanhimmalle kirjailijalle" sanotaan siinä. Hm...
        Buddehan, Jöns Raek, (1437-91) luostarin munkki, oli lähinnä kääntäjä. Käänsi ruotsiksi Vanhan Testamentin kirjoja ja pyhimyslegendoja. Mutta olihan hän toki ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjallisen työn tekijä. Kai Laitisen mukaan Budden julkaisuissa oli jopa muutama 'kevytmielisiäkin' (lue: maallisia) piirteitä sisältävä, Välimeren maiden novellistiikkaa muistuttava kertomus.

Aikamatka keskiajalle kiehtoisi, mutta pinnistämälläkään siihen ei muistokiveä tuijottamalla pysty, mielikuvituksessaan, kun alhaalta puistosta kuuluu reipas torvisoittokunnan kesämusiikki.

Kävelen vanhankaupungin idyllisiä kujia sireenien tuoksussa, hiljaisuudessa, auringon ja varjojen heittyessä hiekkaisille poluille. Ja kas, jo mieleeni tulee Bo Carpelanin Kulkeva varjo, kertomus pikkukaupungista, Otava 1978 (suom. Kyllikki Villa). Hieno, tiheä romaani. Ei mikään tavanomainen murhajuttu, joten viime kerran dekkareitten sivuun työntämistäni ei tarvinne perua. Kyllä kaikkea, mitä Carpelan on kirjoittanut, kannattaa lukea. Maailmankirjallisuuden parasta tasoa olivat/ovat hänen kirjansa.
'Uusilahti, pikkukaupunki Turun lähellä', on murhamysteerin tapahtumapaikka, mutta kyllähän kaikki uneliaaseen, pinnan alla kytevään Naantaliin viittaa, ja kansikuvakin sinne johdattaa.                                                  

             
                   - Out, out, brief candle!
            Life´s but a walking shadow:
                     a poor player,
            That struts and frets his hour
                      upon the stage,
             And then is heard no more -
                                      Macbeth V:5
                                     

NETSUKET

Edmund de Waal,
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.
Kätketty perintö.
Suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms, 2013.


Sunnuntainen Hesari (11.6.) oli tuttuun tapaansa kesälomien alkajaisiksi laatinut Dekkarikesä-esittelyn, jolla - niin ikään tuttuun tapaan - annettiin ymmärtää, että dekkarit ovat Niitä Kirjoja Joita Kesällä Luetaan. "Kun on loma", kuuluu tuttu linjaus, " luetaan jotain kevyttä kesälukemista".
    Näsäviisas kysymys: milloin on aikaa lukea jotain vähän vaativampaa? Ehkä vähän antoisampaakin kuin kertalukemisella selvät dekkarit?
    Tosin dekkareita vinkitetään ja esitellään myös joulun alla - elikä oikeastaan pitkin vuotta. Dekkarit valtaavat kirjallisuutta kuin vuohenputket ja vesiheinä puutarhaa.
    Lehden tuttu antisemitistinen  linja Israel-uutisoinnin sanavalintoineen kiinnitti sekin taas huomiota.
     Haluan siis ehdottaa kesälukemiseksi kirjaa, joka ei ole dekkari, ja joka koskee juutalaisuutta Euroopassa.

Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät  on kirja, jonka voi valita vaikka ainoaksi kirjaksi, jonka kesän aikana lukee. Siinä riittää  antia. Ja vaikeaa sen jälkeen on heti uuteen kirjaan tarttuakaan. Vähän täytyy jäähdytellä, ettei jokin uusi luettava tunnu - aiheettomasti - juuri luetun rinnalla keinotekoisen kaunokirjalliselta.
    Jänistä ei voi myöskään sulloa vain yhteen kirjallisuudenlajiin, sillä se on historiallinen dokumentti, erittäin kiehtova kertomus, sukutarina, ja moniulotteinen taideteos.  Kuten The New Yorker luonnehti kirjan ilmestyttyä 2010:" Sukutarina, joka on kerrottu niin viehättävästi ja vaatimattomasti, että se antaa miltei väärän käsityksen sisällön laaja-alaisuudesta: Proust, Rilke, japanilainen taide, toisen maailmansodan aikainen Wien... Mitä ihastuttavin historian oppitunti."
    "Ihastuttava oppitunti"? Kyllä, ilman muuta paikka paikoin, mutta ennen muuta vaikuttava, järkyttäväkin. Kerroksellisuudellaan huimaava. Ja "historian oppitunti" : kyllä!
     Tarina on vaatinut vuosien valtaisan taustatyön. De Waal on tehnyt sen mitä huolellisimmin ja täsmällisimmin. Ammatiltaan hän on keraamikko, joka valmistaa esineitä työkseen. Sitä, millä tarkkuudella ja antaumuksella hän on perehtynyt sukunsa tarinan kirjaamiseen, hän vertaa ammattimoraaliinsa:" Kuinka esineitä käsitellään, käytetään ja luovutetaan eteenpäin ei ole minulle vain laimean pohdinnan aihe, vaan kysymysten kysymys. Olen valmistanut tuhansia ja taas tuhansia astioita. -- Muistan jonkin tietyn ruukun painon ja tasapainon, kuinka sen pinta ja tilavuus toimivat yhdessä. Tunnen, onko esine tehty nopeasti vai huolellisesti. Onko siinä lämpöä."

Kaikki lähtee liikkeelle netsukeista, pikkuruisista japanilaisista esineistä, joiden kokoelman, 264 kpl, de Waal perii Tokioon muuttaneelta isosedältään. Se, miten nuo kastanjasta, jalavasta ja norsunluusta veistetyt historialliset aarteet ovat säilyneet suvulla halki aikojen ja maailmansotien, on pieni sivukertomus, joka kuitenkin pujottelee mukana näitten ihmisten kohtaloissa. Myös teokselle nimen antanut jänis on netsuke.

Viimeiseksi kertomuksessa vieraillaan Odessassa, mistä suvun tarina alkaa. Ukrainan mustan mullan alueelta tulleet juutalaiset Ephrussit alkoivat vaurastua siellä viljakaupalla, perustivat juutalaisen orpokodin ja koulun, rakennuttivat taloja, aloittivat pankkitoiminnan. Jopa Mark Twain kävi ihmettelemässä ja kirjoittamassa Odessan nopeasta noususta ja modernista, kiireisestä elämänmenosta. 1860-luvulle tultaessa Ephrussit olivat jo maailman suurimpia vehnänviejiä. Nykyistä rähjäistä Odessaa katsoessa on vaikea kuvitella, millainen edistyksellinen maailmannapa ja viljakaupan keskus se on ollut.
    Ephrussit osasivat jo silloin myös verkostoitumisen taidon. Pääsuunnitelma oli rakentaa kontaktiverkostoa ja ryhtyä rahoittamaan pääomaa vaativia projekteja: siltoja Tonavan yli, rautateitä Venäjän ja Ranskan halki, telakoita, kanavia. Raaka-ainemarkkinoilla menestyneestä Ephrussi & Cien kauppahuoneesta tehtiin kansainvälinen finanssitalo. " Ja jokainen hyödyllinen sopimus jonkin valtion kanssa, jokainen yhteisyritys jonkun köyhtyneen arkkiherttuan kanssa, ja jokainen asiakas joka jäi kiitollisuudenvelkaan suvulle, oli askel kohti entistä arvostetumpaa asemaa mahdollisimman kaukana Ukrainan kitkuttavista vehnävankkureista."
     Ephrussit olivat siis nousukkaita. Mutta he olivat menestymisessään erittäin energisiä ja taitavia.
     Odessasta he alkoivat jo 1850-luvulla siirtyä Pariisiin ja Wieniin ja perustivat menestyksekkään pankkitoiminnan Eurooppaan. Suku vaurastui vaurastumistaan. Juutalaiset hallitsivat Euroopan pankkimaailmaa. Rotschildtit ja Ephrussit solmivat keskenään myös avioliittoja. Katsottiin, että lasten oli määrä palvella perhettä joko pankkitoiminnassa tai naimalla sopiviin juutalaisdynastioihin.       Upporikkaat juutalaissuvut asuttivat palatseillaan Wienin Ringstrassen, jota happamasti nimitettiin Zionstrasseksi, ja juutalainen raha näkyi myös Pariisin rue de Monceaulla. Tuo kukkula oli täydellinen paikka Ephrusseille, kuten myös muille juutalaisille tulokasperheille, joita Pariisi veti puoleensa Venäjältä. "Näistä kaduista tuli lähestulkoon oma siirtokuntansa, jossa asukkaita yhdistivät avioliitot, kiitollisuudenvelat ja uskonnollinen yhteenkuuluvuus."
     Kuvaukset näitten rahaylimystöön kuuluvien juutalaisten avioliittomoraalista, perhesuhteista ja seurapiirielämästä ovat varsin mielenkiintoista luettavaa.

Euroopassa 1880-luvun taidemaailmaa villitsi japonismi. Pariisin gallerioissa maksettiin huimia summia pikkuruisista taidokkaista netsukeista. Ephrussit hankkivat kokoelman. He mesenoivat ja omistivat muutenkin arvotaidetta. Kun natsit toisessa maailmansodassa tehokkaasti ja asiantuntevasti ottivat haltuunsa juutalaisten asuinpalatsit kaikkine aarteineen ja maallisine rikkauksineen, Ephrussien netsuket kuitenkin selvisivät. Se oli pieni hullunkurinen ihme, neuvokkaan palveilijan tekemä temppu. - Ne harvat suvun jäsenet, jotka hekin ihmeen kaupalla jäivät henkiin, saattoivat sen sijaan myöhemmin nähdä perheensä jalokiviä ja taideaarteita myytävänä kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, tai museoitten vitriineissä.

Historiaa lukenut tietää, että juutalaiset ovat menestymisellään ja pelkällä olemassaolollaan herättäneet pahaa verta jo vuosituhannen verran. Aina on ajateltu, että he vievät jotain pois muilta. Jopa se, mikä heille kuuluu, kuuluukin antisionistien mukaan muille. Vihalla ja yleisellä nyreydellä on vanhat mystiset juurensa. Waal ei kuitenkaan hienossa kirjassaan julista ja polemisoi, vaan toteaa tapahtuneita asioita rauhallisen asiallisesti. Kirja on historiantietämyksen lisääjänä, kulttuurissaan, kansainvälisyydessään ja kiehtovissa henkilöhahmoíssaan vertaansa vailla. Ei ihme, että jo Marcel Proust aikanaan kiinnostui tapaamistaan Ephrusseista ja teki yhdestä heidän merkkihenkilöstään, Charles Ephrussista, oman kirjallisen merkkihenkilönsä, Charles Swannin. 

AVOIN PALJAS IHMINEN

Alice Kairan maailma,
Leena Laulajainen, Otava 1987.


Jostakin Alice Kairan kirja minulle tuli. Se antoi yllättävän sysäyksen. Samoin kuin jotkut merkitykselliset ihmiset ilmestyvät hetkeksi elämään, tai jokin runo tai satu arvaamatta "annetaan" mieleen.
     Haikeuttakin tuntien luin kirjan nyt uudestaan, 20 vuotta ensilukemiseni jälkeen.
     Olen päässyt sen välityksellä osalliseksi Alice Kairan maailmasta - tai kuten Leena Laulajainen viisaammin ja oikeammin sanoo: " käynyt sisään oppaanani oma oivallus."

Kun jotkut kirjailijat ja maalarit avaavat oman elämänsä verhoa, lukija ja katsoja voi päästä sitä tietä myös oman elämänsä verhon taa.

Leena Laulajainen on kirjoittanut Kairan elämäntarinaa ja yli neljänkymmenen teoksen esittelyn Alice Kairan  kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Hienosti hän on täydellisesti häivyttänyt itsensä pois kerronnasta. Äänessä on vain Kaira, ja ikään kuin hänen kirjoittamaansa tekstiä me luemme.

Alice Kaira (1913-2006) muistetaan Suomessa naivismin pioneerina ja sen grand old ladyna. Naivismi kuten satukirjallisuuskin käsitetään tässä maassa hyvin usein lapsenomaisuudeksi. Kummassakin on kuitenkin kyse runoudesta, symbolismista, joka vain pintatasollaan avautuu sille jolla on vähäinen elämänkokemus.

Kairan taiteen käyttövoima oli hänen oma elämänsä. Karuja kokemuksia riitti lapsesta asti, hylkäämisiä ja sinne tänne riepottelua, niin ruuan kuin rakkauden nälkää, sekä epäonnistuneet avioliitot, ensin väkivaltaisen upseerin ja sitten alkoholisoituneen runoilija Rabbe Enckellin kanssa. Vasta onnellinen, antoisa avioliitto Nikkilan sairaalan ylilääkärin Johan Runebergin kanssa toi tasapainoa ja rauhaa elämään - ja tilaa ja lupaa luovuuteen ja täyteen taiteilijuuteen.
    Ilman vastoinkäymisiään elämässä Alice Kairasta olisi varmasti silti tullut taiteilija, "mutta ehkä erilainen taiteilija", kuten hän itse toteaa.

 
    Ihmeelliseksi Alice Kairan elämäntarinan tekee se, että hän käänsi kaiken voitokseen, luovuudekseen, voimakseen. Hän oli syvällisesti myönteinen ihminen, jonka anteeksianto elämän kolhuille ja elämässä itse kolhiintuille kaltoinkohtelijoilleen, oli aitoa ja vapauttavaa. Äitiparastaankin hän haluaa päällimmäiseksi ja viimeiseksi muistaa hyvää ja kaunista, sillä nekin kultahippuset ovat totta, ja vain se on tärkeää.

Alice Kaira oli hyvin rehellinen ihminen.

Kun kesällä 1996 olin lukenut kirjan, jäin istumaan kädet sylissäni ja katselin "sisäisten silmieni" eteen noussutta mielikuvaa suuresta punaisesta sydämestä, joka on särkynyt, mutta silti koossa. Sen läpi tulvi valoa niin että väri hehkui syvän punaisena. Siitä paikasta päätin opetella leikkaamaan lasia ja tekemään lyijyn avulla punaisesta lasista tuon särjetyn ehjän sydämen.
     Tuo ensimmäinen tekeleeni, sydän, on kömpelö mutta vilpitön. Siitä alkoi erittäin innoittunut lasitöiden suunnittelu ja toteutus silloisen kotimme puuliiterissä. Ehkä kehityinkin. Ainakin olin sisukas, innokas ja riemukas. Muutto ja verstaan menetys sulki tuon henkireiän. - Mutta kiitos, Alice Kaira! Kiitos, Leena Laulajainen!

Hyvin läheisiltä - ja aina ajankohtaisilta - tuntuvat myös Kairan mietteet:
   
                                     "Tämä aika ei myöskään ole vahvojen, vilpittömien tunteiden aikaa. Kun katsoja kohtaa taiteessa avoimen ja paljaan ihmisen, hän helposti kääntää päänsä pois. Syvä intensiivisyys ja avoin ilmaisu herättää ivan. Ehkäpä se on hämmentyneen ihmisen puolustusasenne. Jokin koskettaa häntä liian syvästi; hänen on pakko nauraa. Mutta taiteilijan, joka on pannut maalaukseen koko sisimpänsä, on vaikeaa kohdata maailman pilkka. Aika on kova, kylmä ja tunteeton ja vaatii kaltaisiaan ilmaisukeinoja. Mutta viekö se eteenpän?
     Suhtaudun jokaiseen työhöni vakavasti. Ne heijastavat minua niin suuressa määrin, että jos suhtautumiseni johonkin aiheeseen muuttuu, minun on pakko "jatkaa kuvan kertomusta" ja maalata aihe uudelleen toisin. Joskus muutan jo maalaamaani kuvaa siten, että se vastaa uutta suhtautumistapaani."

VÄITÄN

Helsingin Sanomien Minä väitän- palstalla viime tammikuussa lapsuuden tutkimuksen dosentti Kirsi Pauliina Kallio väitti: 'Lapsen ei ole pakko harrastaa'. "Elämän ei tarvitse olla järjestettyä, suunniteltua, tavoitteellista ja sovittua."

Samoin minä väitän, että kenenkään ei ole pakko harrastaa lukemista.
   Väitän, että on suorastaan vahingollista 'kulttuurialan toimijoilta' ravata tilaisuuksissa hokemassa huolestuneisuuttaan nuorten - etenkin poikien - vähäisestä lukuharrastuksesta. Heillä ei myöskään ole syytä tehdä omaa huolestuneisuuttaan tärkeäksi lehtihaastatteluissa.

Enemmistö ihmisistä ei ole koskaan harrastanut lukemista.
    Eikä tule harrastamaan.
    Eivät, vaikka kuinka huolestuttaisiin.
    Kukaan ei ryhdy lukemaan siksi, että hänen lukemattomuudestaan ollaan huolissaan.
     Ei ole mitään muuta lukemisharrastuksen perustaa kuin vapaaehtoisuus.
Se että kirjoja on saatavilla kirjastoissa - että kirjastot olisivat nimenomaan kirjastoja - takaa sen, että joku voi tarttua kirjaan ja innostua siitä. Yhden innostus voi tarttua toiseen. Jos kotona on kirjoja ja lapsi/nuori näkee vanhempiensa aidon kiinnostuksen lukemiseen, siitäkin voi syntyä seuraavien polvien lukijoita.

Pelkäänpä pahoin - ja saman kuulin juuri erään miesopettajan suusta - että kiivas 'kampanjointi lukemisharrastuksen puolesta' kääntyy koko asiaa vastaan. Älykkäälle puberteetti-ikäiselle tulee höpöttämisestä ja holhoamisesta vastareaktio - ja muut eivät piittaa aiheesta sen enempää kuin ennenkään.

Lukeminen ei ole hampaiden pesua. Sitä ei tarvitse tehdä joka päivä. On muutakin elämää.
   Minusta on kauheaa ja naurettavaa että varsinkin lasten- ja nuortenkirjailijat ym. "alan ihmiset" ovat muuttumassa kirjailijoista lukemis-jehovantodistajiksi ja suuhygienisteiksi. Jehovantodistajat tekevät pakonomaista käännytystyötään ja suuhygienistit kertovat opettavaisesti päivittäisestä karieksen ehkäisystä hammasharjalla. Kirjailijoitten pitäisi vain kirjoittaa. Ja jos heiltä kysytään kirjoista, heidän pitää puhua aiheesta inspiroivasti, ilman ohjailevia tarkoitusperiä.

Aina on ihmisiä, jotka lukevat. Se on enemmistöä pienempi ihmislaji, mutta edelleen hyvin hengissä ja lisääntymiskykyinen. Kirjan säilymiseen voi luottaa, ja lukijaan voi luottaa.
Eivätkä Suomessa kirjallisuutta lue vain tytöt ja tädit. Osallistuin kolmisen vuotta sitten viikonlopun kestävään Leo Tolstoi-seminaariin, jossa esimerkiksi 12 osanottajasta vain kolme oli naisia. Miesten ammatit vaihtelivat metsurista, luomuviljelijästä ja professorista moottoripyöräilijään, pappiin ja varastomieheen. Metsurilla ja varastoimiehellä olivat kaikkein terävimmät ja analyyttisimmät kysymyksenasettelut Tolstoista. Tolstoita - muun muassa - oli todella luettu. Ns. kouluja käymättömät miehet osasivat syväluodata hänen tuotantoaan paikoin paremmin kuin seminaarimme vetäjä, Venäjältä saapunut oppinut.
     Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kirjailijana vieraillut erilaisissa kouluissa ja laitoksissa, mm. poikakodeissa ja nuorisokodeissa, ja mikään kuulemani ja näkemäni ei anna viitteitä siitä, että lukemisharrastus olisi mennyttä maailmaa. Eihän sitä koskaan ole joka kaveri harrastanutkaan. Kuten sanottu, lukijat on oma ihmislajinsa, ei enemmistö vaan laadukas vähemmistö. Taistellaanko huolestumisella luonnonlakia vastaan - vai ovatko kirjailijat vain huolissaan oman myyntinsä vähenemisestä? Mitä tällä huolella oikein tarkoitetaan? Kirjoja ilmestyy enemmän kuin ikinä.

Kun lähdin opiskelemaan, otin kirjallisuuden sivuaineekseni. Järkytyin, kun tajusin, että kirjallisuudenopiskelijat eivät ollet mitenkään erityisen kiinnostuneita kirjallisuudesta. Kädestä käteen kiersi prujuja joilla sluipailtiin läpi tenteistä. Vasta Annamari Sarajaksen laudatur-seminaarissa (jonne osallistujat, 10kpl, valittiin karsintatentillä), tapasin vihdoin kirjallisuudesta kiinnostuneita ja sitä myös harrastavia ihmisiä, joukossa myös pari tulevaa kirjailijaa ja kääntäjää.

Väitän myös, että läheskään kaikki kirjat eivät ansaitse tulla luetuksi muuna kuin ajanhukkana, ne ovat pelkkiä painotuotteita, joitten paperiin on haaskattu metsää. On ihan vahingollisiakin kirjoja, kyynistävää paskaa, jolla kirjailija voi pyyhkiä itsellensä rahaa, ja lukijalleen tyhjää oloa.
    Mikään kirjallisuudenlaji ei myöskään ole toista parempi. On vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei sen kummempaa.

Lukeminen sinänsä ei ole mikään itseisarvo. Kirjan täytyy ansaita lukijansa. Kukaan ei lue kuin viihtyäkseen. Siinä mielessä Dostojevskikin on viihdekirjailija.

MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME KIRJOITTAMISESTA

Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

suom. Seppo Lahtinen,
Sammakko 2015

 
Carverin novelleja lukiessa monet tekstit tuntuvat niitten rinnalla kovin lapsellisilta.
Toisaalta: Carverin tyyli kirjoittaa ei liene ainoa hyvä; abstraktimminkin saattaa joku onnistua.
   Raymond Carveria tutkinut ja hänen elämäkertansa kirjoittanut esseisti Carol Sklenicka toteaa kirjassaan A Writer´s Life (2009), ettei Carverilla ollut teoretisoivaa mielenlaatua ollenkaan, hän ei ollut sen tyyppinen. Ja ehkä juuri siksi hänellä oli erityistä silmää poimia elämästä merkityksellisiä yksityiskohtia.
    Carver myös vierasti itselleen langetettuja määritelmiä. Hän ei pitänyt itseään minimalistina. Ylipäätään hän kieltäytyi kaikista kategorioista. Siitä huolimatta esimerkiksi uusin suomennoskin toistaa takakannessaan tuskastuttavan sovinnaisesti:"Carverin tyyliä on verrattu myös Ernest Hemingwayhyn, Anton Tsehoviin ja Franz Kafkaan". Hyvät hyssykät sentään. Ei Carver tarvitse mokomaa legitimointia. Hän pärjää aivan omillaan. Itse hän on sanonut: " Jokainen suuri tai edes hyvä kirjailija rakentaa oman, omintakeisen maailmansa."

Luin näitä novelleja vuosia sitten englanniksi (What We Talk About When We Talk About Love, 1981) ja nyt uudelleen, kun huomasin suomennoksen. Tosin tämä Carverin ns. pääteos on näköjään suomennettu jo aikaisemminkin, ainakin Otavalta 1986. Kummasti Carver on kuitekin jäänyt täällä aika vähälle huomiolle. Etenkin kun lähes jokaisessa hänen novellissaan tapaa suomalaisen proosan peruskivet: mies, viina, mokaaminen, avioero, yksinäisyys.
   Miksi näissä novelleissa ei silti ole mitään samaa kuin suomalaisissa teksteissä?
Siksi että suomalaiset kirjoittavat lapsellisemmin eli itsekeskeisemmin.  Tulee mieleen toteamus eräältä tuttavaltani, brittimieheltä, joka kertoi käyvänsä joskus iltaisin engannin tuntien jälkeen pikkukaupungin rautatieaseman ravintolassa juomassa oluet: " Suomalaiset eivät paljon puhu, mutta kun he saavat kaljaa ja ovat päissään, he oikein tuppautuvat seuraan ja puhuvat ja puhuvat ja puhuvat - ja koko ajan pelkästään itsestään."
Aniharva myöskään pystyy Carverin tasoiseen lakoniseen intensiteettiin. "Yksinkertaisuus" ja "toteavuus" ei riitä, jos se on pelkästään yksinkertaisuutta ja toteavuutta. Carverilla tuhkakupin katselu ja villapaidan vetäminen päälle ei koskaan ole tekstintäytettä. Vaikka hän oli, kuten itse sanoi, "hooked on writing short stories", hän kirjoitti aina sanansa punnitsevana runoilijana. Silti teksti ja

dialogi on välitöntä ja elävää. Sillä lailla ihmiset puhuvat kun he "eivät tiedä puhuvansa" vaan "vain" puhuvat. Olen kuullut ihmisten puhuvan toisilleen metromatkalla Itäkeskuksesta rautatieasemalle erinomaisen carvermaisesti, siekailematta, konkreettisesti ja silti hyvin kuvaavasti ja itseään paljastaen. Enkä tarkoita kännisten laukomia "totuuksia".
     Carverin ns.päähenkilö on usein, mutta ei aina, mies - mutta päähenkilöys ei koskaan korostu selkeästi eikä ole keskiössä. Ei ole sitä tuttua "oman navan ympärillä pyöriskelyä" vaikka keski-ikäisen miehen ahdistuksesta olisikin kyse. Ihmisillä on siteet, kestäneet tai katkenneet, mutta silti siteet, toisiinsa. Vaikka Carveria pidetään alemman keskiluokan kuvaajana, hän on mielestäni ennemmin yksinäisen ja sivuun jääneen kuvaaja. Esimerkiksi niminovellissa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, äänessä ginilasien takana ovat akateemiset ihmiset, heistä enin kardiologi, joka julistaa: "Minä en siis todellakaan ole mikään sivistynyt tyyppi."
(Carver, joka oli - myöhemmin raitistunut - alkoholisti ja joka "todella tunsi juomisen taiteen", kuvaa humalan nousua ja raskaasti juovuksissa pidettyjä pateettisia puheenvuoroja niin hyvin, että tätä niminovellia lukiessaan tuntee itsekin olevansa kuin vähän päissään.)
     Ns. tavallisten ihmisten kuvaajana Carverista tulee mieleeni tämän ikätoveri, amerikkalainen naiskirjailija, novellisti Bobbie Ann Mason ja kokoelma Vaeltajia ja muita kertomuksia (Shiloh and Other Stories, 1982), Otava 1986. Kummatkin kuvaavat jokapäiväisessä elämässä pinnan alla kulkevia surun, pelon ja menetyksen juonteita.
    Kirjailijana Raymond Carverin kuningasominaisuus on se, että hän ei tunteile vaan on myötätuntoinen.

 

KUKKIEN RUNOUS

  Jokaisen joka on yrittänyt maalata kukkia millä tahansa väreillä, on täytynyt huomata, miten vaikeaa se on.
Kukka-aihe maalaustaiteessa on kokenut samaa rajatonta suosiota ja hillitöntä kulutusta sekä väärinkäsittelyä kuin rakkaus-käsite elämässä.
On "kukkatauluja" ja kukkatauluja, ja suuria hollantilaisia mestareita 1600-luvulta, ja vielä 1800-luvun lopun romantiikankin maalareita, jotka yhä pysähdyttävät kukka-aiheisilla maalauksillaan ja herättävät niissä lumousta ja rohkaisua. Ja muistuttavat kuolevaisuudesta: perhoset, toukat, kotilot ja kuoriaiset vaeltavat aina jossain kulmassa tai kentän poikki.

Kauneuden, toivon ja katoavaisuuden ilmentymä: kukka. Mysteeri: kukka.
Mitä ihmiskunta olisi, jos ei olisi kukkia? Tai jos nyt näkisimme ensimmäisen kerran historiassa ruusun? Kuinka hämmästyneitä olisimmekaan - ainakin me (joita uskon olevan valtaosa ihmisistä), jotka tietoisesti tai huomaamatta olemme eläneet kukkien vaikutuspiirissä.

Halsualla kukkia haistelemassa

Kukat ovat uskollisia.
Joka kevät ne ilmestyvät samoihin paikkoihin samanlaisina. Ei tarvitse muistella "millainen sinivuokko oli ennen", sillä sinivuokko on tänä keväänä samanlainen kuin kaikkina keväinä ennenkin. Sinivuokko on sinivuokko.


Hannu Väisänen, maalari, kirjailija, on runoilijoitten tapaan pysähtynyt puutarhassaan kukan kohdalla. Kevään 2014 Lääkärilehdessä oli häneltä Valkotakkikukka-niminen kolumni, jonka otin oikein talteen:
     " - - Kun illalla kulkee Japanin puupionin ohi, siihen katsomatta, tuntee sieraimissaan voimakkaan karvasmantelin tai oikeastaan kanelin tuoksun, ja ymmärtää että pioni haluaa puhutella. Se haluaa muistuttaa ettei aio pitkään siinä vatvoa terälehtiään, että sitä on katsottava ja ihailtava juuri nyt. Ja niin minä haen keittiöstä pienen jakkaran ja istuudun ihailemaan jo avautuneita tai pian avautuvia valkoisia kukkia". Teksti päättyy: "Näyttää että valkoisia silkinriekaleita olisi viskelty pionin juurille. Kaksi kolme päivää ja kaikki kukat ovat pudonneet. Vuosi on odotettava ennen seuraavaa pionien vastaanottoa."

Pelkkä maalaus voi olla kimmoke kirjoittamiseen. Katselin kerran Hämeenlinnan taidemuseossa Ester Heleniuksen maalausta Itkevät liljat. Vain pari kertaa aikaisemmin elämässä olin kokenut, kuinka täysin yllättäen taideteos voi koskettaa sisintä niin voimakkaasti, että silmät kyyneltyvät. Kotona kirjoitin runomaisen kertomuksen Itkevät liljat (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2012). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut liljat kuultuaan siskonsa kuolemasta. Jotain pakahduttavaa siis välittyi kukista öljyvärienkin kautta.

                                                                                                     

Ester Helenius, 1939

Suomessa on erittäin vahva metsänkuvausperinne.
Puistakin on kirjoitettu paljon ja kirjoitetaan.
Mutta päinvastoin kuin Euroopassa (esim. Englannissa jo Tennyson, Coleridge, Wordsworth, Shelley, Keats, Shakespeare, Skotlannin Burns...) täällä ei puhuta kukista ja kasveista nimellä.
'Kukkasista' ja 'kukkakedoista' voidaan puhua, mutta kielot, tuomenkukat, ruusut ja metsäorvokit on jätetty kansanlauluihin ja iskelmiin. Miehet ovat kertoneet metsästä ja miehestä metsässä, luonnossa. Ehkä kukan kohdalle pysähtyminen on varottavan "naisellista", "hempeää". On tietysti Eino Leino ja "-- tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen"-kaihomieli, jota suruun taipuva suomalainen niin rakastaa. Mutta enimmin suomalaisessa runoudessa humisevat metsät ja salomaat.
   Nykypolvien kaupunkilaiset kirjoittajat, luonnosta vieraantuneet 'älyköt', pohdiskelevat suhdettaan luontoon hyvin teoreettisesti ja etäisesti. Ikään kuin luonto - ja sen runous - olisi älyllistä ja kaukana. Mutta Tokoinrannassakin naksuttaa syksyllä tikli, voikukka nousee kivetyksestä Punavuoressa, ja ruusu hehkuu vasten betoniseiniä.
   Aaro Hellaakoski uskalsi aikanaan pysähtyä kukan kohdalle ja puhutella sitä nimeltä: "-- upea harsoissaan oli angervoinen,/sininen silmäys veronican,/leinikin kultaa läikkyi niitty toinen,/toinen punassa lychnos-purppuran." (runosta 'Pientarella') Biologina Hellaakoski tietysti myös tunsi kasveja.

vaahtera kukkii

Jostakin Eeva Joenpellon romaanista on jäänyt mieleeni vertaus: "Tyttö oli nätti kuin herneenkukka". Sen ymmärtää heti jokainen, joka on nähnyt pellolla tai penkissä hernemaan kukassa.
    Ei kirjallisuutta, mutta suullista perintöä sen sijaan on vertaus: " Suomalainen nainen on nuorena valkea ja sorja kuin perunankukka, mutta myöhemmin se mukula, muhkurainen ja tärkkelyspitoinen".

Katri Valalla kukka oli keskeinen kielikuva. Hänellä runot suorastaan tulvivat kukkia, nimeltä mainittuja, sekä romanttisia fantasioita 'sinisestä kukasta', 'mustista orvokeista', 'tulenpunaisista gladioluksista', mangolioista, tiikerinliljoista. Hajuherneet ja unikot ovat vahvan aistillisia: "Hajuherneet, kukkani,/te, jotka ylenette kuumassa yössä,/villeinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa,"-- "Itkien ja nauraen sukellan tuoksuvaan syliinne,/ ja teidän pienet kukkasuudelmanne/putoavat kuumeisen ruumiini yli/kuin hiljainen, lempeä sade."

Unikosta ovat innoittuneet lukemattomat runoilijat maailmassa. Katri Vala: "Yöllä on varmaan joku jumala/ kulkenut puutarhassani:/ kaikki unikot ovat auenneet./ Tuskin uskallan astua ulos,/ pelkään palavani pienissä liekeissä."

Lapsena näin seminaarin puutarhassa daalioita ja koin lähes ekstaattisen tunnekuohun. Daalioitten syvä värihehku voi saada lähes metafyysisiä merkityksiä. Vielä opiskeluaikana Turun yliopiston sisäpihalla vavahdin ilosta ja tunteen voimasta, kun näin syyspäivässä loistavat kadmiuminkeltaiset daaliat.
    Daalioista muistan myös aina Kaarlo Sarkian. "-- Päivät syksyiset, säteilevät/hurman ylpeän tuta soi mun./Valmut, neilikat vei jo kevät,/jätti daalian kultaloimun. // Kukka ylpeä sulle säilyy,/syksyn kultainen georgiini./Juomasarkassa eessäs päilyy/täysvuotinen, valmis viini. // En ma kysele: "Ikuisesti?" - / ensi yönä jo tulkoon halla! /Hehkun pelotta, tulisesti/ niin kuin daalia talven alla. // Kuuma, rohkea, kirkas, hellä/ olkoon tunteeni kypsä viini, / hehku kuoleman kynnyksellä,/ syksyn ylpeä georgiini."
    Sarkia on ollut kirjallisuutemme suurin yksinäinen, kuin väärään ilmanalaan - karkeaan ja matalamieliseen pakkaseen - syntynyt. Hieno, syvällinen runoilija. En tiedä, löydetäänkö Sarkiaa koskaan "uudelleen", ymmärretäänkö häntä joskus arvostaa niin kuin hän ansaitsee. Mutta hän eli pyrintönsä, mitä runoilija Gunnar Björling pitää runoilijan parhaana ja tärkeimpänä osana.

Isoäidin salaperäisiä sääkukkia, jotka avautuivat ja sulkeutuivat sateen ja poudan mukaan. Hain niistä lohtua, kun olin itkenyt tapeltuani rajusti veljeni kanssa. Halusin olla yksin, mutta täti tuli ja otti kuvan.  

AJASTA, HETKISTÄ, BRODSKYSTA

Joseph Brodsky,
Joulutähti,
runoja.
Valikoinut ja suomentanut
Jukka Mallinen. Tammi 1999. 


Ei ehkä ole oikea aika lukea joulurunoja - jos aikaa ajatellaan kalenterin mukaisesti: "nythän on kevät".
    Mutta joskus on oikea hetki. Runollisesti sanoen: hetket ovat kuin luotoja, kareja ja saaria, joille aika meitä huuhtoo.
    Kuulin kerran erään henkilön kertovan, että hän oli viettänyt heinäkuun Matteus-passiota kuunnellen. Pidin sitä erikoisuudentavoitteluna, mutta jälkeenpäin olen alkanut uskoa hänen vilpittömyyteensä. Matteus-passion paikka voi olla heinäkuussa; se voi olla lokakuussa tai juuri tänään.
    Siksi myös Brodskyn joulurunot. Joulua ja pääsiäistä tarvitsee aina, ja vähän väliä - tai edes joskus - sen muistaa.
    Brodsky sanoo lukeneensa Vanhan ja Uuden testamentin 23-24-vuotiaana, ja että se teki häneen "ehkä kaikkein voimakkaimman vaikutuksen elämässä". Hän kertoo pyrkivänsä kirjoittamaan runon joka jouluna, "ainoana syntymäpäivänä" jonka hän "ottaa kutakuinkin vakavasti". Joulurunojen sanataide nousee paitsi Raamatusta, myös Kannaksen hiekkadyyneiltä, Pietarin kaduilta, Venetsiasta, vankilamuistoista, runoudesta sinänsä.

Brodskyn sisäinen vaativuus, ylivirittyneisyyskin, tunteellisuus ja välitön, omalähtöinen kuvasto on kaikilla lukukerroilla, oli kyse mistä tahansa hänen kirjastaan, tuntunut kuin pääsyltä ulos kävelemään pienistä tunkkaisista huoneista.
Kulttuuri sinänsä voi sekin joskus kasvattaa henkistä ihraa. Pelkkä "ajan hengestä" kiinnostuminen ja "ajankohtaisen seuraaminen" saattaa paaduttaa ja ihroittaa.

Joseph Brodsky ei ole massojen runoilija eikä hän tule runoilijoitten massasta, vaikka pitkästä perinteestä tuokin kantamuksiaan. Hän kuuluu niihin aitoihin taiteilijoihin, joista käytän mielessäni nimitystä 'siementäjät'. Heidän tekstinsä valpastuttavat, inspiroivat ja synnyttävät uutta kasvua otollisessa maaperässä. Sellaisista sanataiteilijoista, joitten tekstit kyllä ovat äärettömän hienoja ja hiottuja, klassisiakin, mutta jotka eivät 'siemennä', käytän nimitystä 'hybridit'. Sana tulee monikymmenvuotisesta harrastuksestani daalioitten kasvattajana. Daaliani ovat hollantilaista alkuperää, upeita hehkuvia luomuksia, jotka eivät siemennä eivätkä tuoksu. Hyönteiset  eivät ole niistä kiinnostuneita. Ne ovat hybridejä, äärimmilleen jalostettuja. Vuodesta toiseen ihastelen niitten "viileää" hehkua ja muotopuhtautta. Mutta ne kukat, joita rakastan, ovat kaikki vähän villejä ja siementäviä, ja niissä jokaisessa on aivan oimanlaisensa jäljittelemätön tuoksu.


"--
Hän meni kuolemaan. Eikä astunut
hän ovet avattuaan kadun hälinään,
vaan kuoleman kuuromykkään valtakuntaan.
  Hän kulki tilassa ilman kovaa kamaraa, 

hän kuuli, kuinka aika kadotti äänen.
Ja lapsen kuvaa, hohdetta ympärillä 
untuvaisen kiireen kantoi Simeonin sielu edellään
   pitkin kuolevaista polkua

kuin jotain lamppua, siihen mustaan pimeyteen,
jossa tähän mennessä ei ollut vielä kenenkään
sallittu valaista tietä itselleen.
   Lamppu valaisi, ja polku laajeni. "


(Temppelissä käynti, Jospeh Brodsky 1972) 


                                                                       

SISARUUS, VALTA, SAIRAUS

Hang Kang,
Vegetaristi, 2007 
(englanninnoksesta suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2017)





Terveiset hektisestä, suorituspaineisesta Etelä-Koreasta!
Myös kauniista, keväisestä Koreasta!
Suomesta tulleen vierailijan silmää hivelivät kukkivia puita täynnä olevat heleät lehtipuumetsät, jotka kiersivät Soulia ympäröiviä viittä korkeaa vuorta. Siellä, sen enempää kuin alhaalla suurkaupungin melskeessä, ei hetkeen muistanut niemimaan painostavaa, paraikaa tapahtuvaa ohjusvarustelua. Pohjois-Korea siinsi jossain - lähellä - vuorten takana horisontissa.

Luin lennoilla mennen tullen Hang Kangin Booker-palkittua (2016) romaania Vegetaristi. Kirjaa on ylistetty poikkeukselliseksi, hätkähdyttäväksi, edelläkävijäksi, sekä kirjaksi jota on mahdoton saada mielestään.
     Luulen että muistan kirjan (kuten suurinpiirtein kaikki kirjat, jotka olen lukenut ajatuksella), mutta kertaakaan se ei onnistunut hätkähdyttämään eikä hämmästyttämään, eivätkä sen kieli ja teemat olleet mielestäni niin uusia ja ensikertaisia, että romaania voisi sanoa edelläkävijäksi. Feministisiltä piirteiltäänkään se ei ollut ensikertalainen eteläkorealaisessa kirjallisuudessa, mutta kukaties kyllä tendenssimäisin - mikäli kirjaa halutaan feministisestä näkökulmasta lukea. Itse Hang Kang on haastattelussa todennut vain, että romaani on allegoria hänen maastaan.

Tarinassa on ilman muuta kysymys vallasta: miehen ja perheen vallasta naiseen, jopa väkivallasta, ja naisen vallasta sisareensa sekä ennen muuta (väki)vallasta omaan ruumiiseensa. Mutta myös ruumiilla on valta ihmiseen. Sen voi nälkiinnyttää vaikka kuolemaan asti, mutta se ei silti taivu kaikessa ihmisen tahtoon. Himo jää aina tyydyttämättä. Kuolemakaan ei ehkä ole niin loistokas kuin toivoisi. Eikä hulluus ole portti vapauteen.

Minusta kirja on romaani sairaudesta.
Päähenkilö Yeong-hye ei ole vegetaristi sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan hän on mielisairas. Verisen painajaisunen näkemisestä alkanut sairaus ilmenee anorektisena ja vähitellen psykoottisena ja syvästi skitsofreenisena käyttäytymisenä. Yeong-hye haluaa muuttua puuksi, joka ei tarvitse ravintoa, ainoastaan auringonvaloa.

Laajemmin: myös kaikki väkivalta - henkinen, seksuaalinen, patriarkaalinen - on sairautta.

Romaani jakautuu jyrkästi kahteen eri tyylilajissa kirjoitettuun osaan. Luulenpa, että juuri ensimmäisen osan energinen, suorastaan maaninen tempo, kiihdytystä lisäävä pidättyminen ja lopulta räjähdyksenomainen seksuaalinen akti on se taikapiiri, joka on vanginnut lukijoita äärelleen.

Seksuaalisuus rinnastuu ruumiiseen maalattuihin kukkiin, heteisiin, fallistiseen emiin, vuotavaan mahlaan, kietoutuviin varsiin. Kukka ei ole feminiininen vaan oudosti uusi maskuliininen metafora. Luonnon lailla yhtyminen, sulautuminen, tyydytys, ei kuitenkaan saa täyttymystään. Kuten Goethe sanoi: "Luonnolle riittävät siemenet, silmut, lehteen ja kukkaan puhkeaminen, ne eivät tarvitse mitään. Mutta ihmisen täyttää rauhaton ikävä, kaipaava sydän ja polttava himo".

Toinen osa sen sijaan on hidaspoljentoinen, raskas, depressiivinen kuvaus mielen pirstoutumisesta ja sisaren matkoista vuorella sijaitsevaan sairaalaan sisartaan tapaamaan. In-hye nouseekin tässä romaanin toiseksi päähenkilöksi. Kuoleman kielissä olevaa siskoaan ja heidän yhteistä lapsuutta pohtiessaan hän tuntee vihdoin vapautuvansa syyllisyyden- ja vastuuntunnoistaan. Hän tuntee vapautuvansa sovinnaisuudesta, mutta masentuu. Vain äitiys (oma pieni poika) antaa hänelle voimaa jatkaa elämistä. Kuitenkin kirjan lopussa jää hieman epäselväksi, onko In-hye todella voimaantunut, vai kutsuuko raolleen jätetty hulluuden ja kuoleman portti häntäkin.  Sairaalaa ympäröivän sateisen metsän ja puitten runollinen kuvaus on keskeistä symboliikkaa. "Vihreinä liekehtivät puut" toistuu kielikuvana.
    Yllättävän vanhentuneelta ja lattean stereotyyppiseltä selitykseltä, miksi Yeong-hye sairastui anorektiseen skitsofreniaan, tuntuu kuitenkin In-hyen - ja samoin lääkärin - käsitys, että kaiken syynä oli huono isäsuhde (-> skitsofrenia) ja äitisuhde (-> anoreksia).
     Psykiatrisen sairaalan osaston arkipäivän kuvaus on kirjassa niin elävää ja havainnollista, että kirjailijan on täytynyt joskus itse vierailla tai olla töissä sellaisessa paikassa.

En tiedä, onko romaanista tekeillä elokuvaa, mutta voisin hyvin kuvitella niin käyvän. Kertomuksessa on paljon elokuvallisia kohtauksia, ja päähenkilöä Yeong-hyeta kuvataan häntäkin ikään kuin kameran - so. toisten ihmisten silmien - kautta. Yeong-hye ei ole itse "äänessä" oikeastaan kuin kertoessaan alussa katkelman dramaattisesta, kaiken käynnistävästä unestaan. Myös sisaren In-hyen unille annetaan myöhemmin  pahaenteinen, mystinen merkitys.

KÄRSIMYSKIRJOJA

     "Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

Tarinani ovat kuivia kuin erämaa,
Karuja kuin villi aro,
Säälittäviä kuin sairas mies,
Kömpelöitä kuin kivivasara.
Mutta rakas lukija,
Pyydän sinua: lue ne!"

                                      ('Bandi')    




Lähden viikon kuluttua häihin Etelä-Koreaan. Iltasanomat on viime päivinä raportoinut CNN:ää ja BBC:tä enemmän ydinsodan uhasta Pohjois-Korean ja USA:n välillä.
     Tuleeko Koreasta "Trumpin sota", onhan kaikilla muillakin Yhdysvaltain presidenteillä ollut "oma sotansa"?

Jollakin tavalla ja jossain vaiheessa - toivottavasti mahdollisimman pian - Pohjois-Korean hirmuvallan on kaaduttava. Ellei James Bond olisi satuhahmo, hänet olisi jo kauan sitten kannattanut lähettää Suuren Johtajan luo tekemään tehtävänsä.

Huomaan että hyllyyni on kertynyt pieni pohjoiskoreakirjasto. Olen iltaöisin lukenut näitä kirjoja, vaikka mitään rentouttavaa hyvänyön kirjallisuutta ne eivät olekaan.
Viimeisimpänä on nimimerkki Bandin kirjoittama Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (ranskan kielestä suomentanut Raija Porrasmaa, S&S 2017).
Kertomuskokoelman kerrotaan olevan salakuljetettu länteen Etelä-Korean kautta ja että sen kirjoittaja edelleen asuu Pohjois-Koreassa. Hämmästyttää, sillä kirjan esipuheessa kerrotaan yksityiskohtia kirjailijasta. Että hän kuuluu Korean kirjailijaliiton keskuskomiteaan. Että hän on syntynyt 1950 ja että hänen kirjallinen lahjakkuutensa pantiin merkille jo 1970-luvulla, jolloin hänen onnistui saada tekstejään julkaistuksi pohjoiskorealaisissa lehdissä. Luulisi powibun eli kansalaisia tarkkailevan ja pidättävän poliisin siis jo helposti päässeen hänen jäljilleen.
    Bandin 7 kertomusta ovat järkyttävää todistusta ihmisten kärsimyksestä. Kim-dynastian jumaluuteen perustuva totalitaristinen järjestelmä koskettaa mielivaltaisella julmuudellaan jokaista tavallista ihmistä.
Samoin loikkareiden tarinat saavat hartaasti toivomaan, että nuo uskaliaat ja uskomattoman sitkeät ihmiset selviäisivät ja saisivat ja jaksaisivat elää siinä vapaudessa tai "vapaudessa", johon ovat henkensä kaupalla paenneet.

Raskainta on ajatella, että tuota kaikkea, mistä lukee, tapahtuu edelleen ja tälläkin hetkellä.

Runsaslukuinen kirjallisuus juutalaisten kohtaloista toisessa maailmansodassa kertoo menneestä ajasta. Natsien keskitys- ja tuhoamisleirejä ei enää ole (kuin tyhjiä rakennuksia turistien katseltavaksi).
     Kärsimys ei maailmasta lopu. Aina on tullut - ja näyttää tulevan - uusia sotia ja terroritekoja, joista kirjoitetaan myös kirjoja, romaanejakin. Sitten jälkeenpäin, tai jopa omakohtaisen kokemuksen ulkopuolelta.

Unkarilaisen Imre Kertészin Kohtalottomuus (suom. Outi Hassi, Otava 2003) on yksi vaikuttavimmista ja erityisimmistä omaelämäkerrallisista keskitysleirien kuvauksista.
Ollessaan 14-vuotias ja matkalla töihin, Kertész joutui pidätetyksi ja kuljetetuksi Auschwitziin. Leirialueen siisteys, järjestys ja hiljaisuus teki häneen ensisilmäyksellä vaikutuksen, ja koska junavaunujen tyhjennys ja leiriin siirtyminen sujui tehokkaasti mutta rauhallisesti ja häiriöttä, hän ajatteli tulleensa hyvään paikkaan. Melkein samantien hän kuitenkin ihmetteli, miksi heitä saattamassa olevilla saksalaisilla vartijoilla oli mukanaan ruoskat. 

Miksi tällaisia kirjoja haluaa lukea?
    On tärkeää tietää, mitä on tapahtunut.
Mutta entä jos kuvattuja asioita tapahtuu yhä, myös juuri nyt, kuten Pohjois-Koreassa? Auttaako lukeminen heitä siellä?
    Auttaa edes niin, että tiedämme.
Emmekä mene esimerkiksi turistimatkalle Pohjois-Koreaan niin kauan kuin matkamme ei vähäisimmässäkään määrin hyödytä muuta kuin P-K:n propagandakoneistoa ja dynastian saaman valuutan karttumista.
    Suurvalta Kiina pelaa taidokkaasti monilla korteilla. Vaikka se on tuominnut Pohjois-Korean ohjuskokeet, sillä on kuitenkin aina ollut ja on ensiarvoisen tärkeä tukijan rooli maalle, napanuoraa ei ole katkaistu. Sopii myös panna merkille, että vuoden 2018 jalkapallon MM-kisoja isännöivä Venäjä teettää paraikaa stadionejaan pohjoiskorealaisilla orjilla.    

LOPPUUN AJETUT

KEITTOKIRJA,

oli joskus nimeltään Keitämme ja leivomme.
Irtolehtisivuilla kakun, voin ja fariinisokerin tuoksua.

PÄÄSIÄSTIPUT,

täysin palvelleet. Ovat saaneet vuosia, jopa -kymmeniä rämpiä märillä rairuohomättäillä,
taivaltaa kovaa karua ikkunalautaa tai pysytellä koivunoksarisukossa vesimaljakossa.


MAA kiirastorstaina aamulla, räntälumen peitossa.
Talven viimeisiä yrityksiä, vaikka talven matka on jo loppuun ajettu ja kevät on koittanut.

PÄÄSIÄISLAUANTAIN AAMU: valoa!

HUOMENNA on PÄÄSIÄINEN,                
siitä alkaen kaikki on uutta, elämä edessä!

Lue pääsiäisvirsi 105, 
san. Leonard Typpö 1902. 

JEAN RHYS

 it

Quartet, 1929 (suom. Kvartetti, 2000)
After leaving Mr. Mackenzie, 1931 (suom. Herra Mackenzien jälkeen, 2001)
Voyage in the Dark, 1934
Good morning Midnight, 1939 (suom. Huomenta, keskiyö, 2002)
Wide Sargasso Sea, 1966 (suom. Siintää Sargassomeri, 1968)

Jean Rhysistä (1890-1979) kirjoittaessa on vaikea valita otsikkoa, joka olisi riittävän kaikenkattava ja oikeutettu. Ehkä siksi on paras käyttää hänen nimeään, joka ei ollut hänen oikea nimensä (Ella Williams). Onhan hän sepittänyt kirjansakin omasta elämästään.
     Arvioidessaan viimeisintä Rhys-elämäkertaa ( Lilian Pizzichini: The Blue Hour: A Portrait of Jean Rhys, 2009) kirjailija ja kirjallisuudentutkija Lesley McDowell otsikoi artikkelinsa Jean Rhys: Prostitution, Alcoholism and the Mad Woman in the Attic. Siinä viitataan Rhysin varhaiseen nuoruuteen, jolloin hän 16-vuotiaasta alkaen elätti itsensä Lontoossa tanssityttönä ja mallina, ja epäilemättä otti miehiltä rahaa seksistä. Ehkä jo vähän yli 30-vuotiaana Rhys oli alkoholisoitunut. Hämmästyttää, että hän silti eli lähes 90-vuotiaaksi, ja yhtäkkiä vuonna 1966, 76-vuotiaana (kun hänen luultiin jo vuosikymmeniä sitten kuolleen) ilmestyi kirjallisille kentille romaanillaan Siintää Sargassomeri (nopea suomennos jo 1968). Kirja teki läpimurron suuren yleisön tietoisuuteen, ja se sai palkintoja. Julkinen tunnustus ja kiinnostus tuli kuitenkin Rhysille "liian myöhään", kuten hän itse sanoi. Lausahduksesta tulee mieleen Emily Dickinsonin säe: "Victory comes late, / And is held low to freezing lips / Too rapt with frost / To take it. / How sweet it would have tasted, / Just a drop!"
      Sargassomeri on kiehtonut lukijoita eksotiikallaan ja jännittävällä aiheellaan: sehän ikään kuin paljastaa totuuden Charlotte Brontën klassikosta Kotiopettajattaren romaani: "Kuka ja millainen oli Mr. Rochesterin "hullu vaimo", jonka tämä lukitsi kartanonsa vintille?" Nainen on valkoinen kreolityttö, kotoisin Jamaikalta, Länsi-Intian saaristosta niin kuin Jean Rhyskin, ja hän on nuorena tullut Rhysin lailla kylmään harmaaseen Englantiin. Romaani on motiiviensa yhteismitallisuudesta huolimatta täysin itsenäinen ja hallittu taideteos, ei Brontën kirjan pastissi. 'Antoinette' on oman Mr. Rochesterinsa laiminlyömä ja hylkäämä . Rakastaja rakastajalta ja aviomies aviomieheltä Rhyskin tuli jatkuvasti ja toistuvasti miestensä hylkäämäksi. Siintää Sargassomeri on Jean Rhysin tarina - sama, jota hän oli uudelleen ja uudelleen kirjoittanut jo kaikissa varhaisemmissa, taidokkaissa romaaneissaan.

Ilmaisultaan Rhysin 30-luvun romaanit ovat hätkähdyttävän moderneja. Ne eivät ole unenomaisia, mutta niissä on jotain samaa vangitsevuutta, yhtä aikaa flegmaattista ja tiukasti kiinni pitävää. Lauseet ovat aina merkityksellisiä. Kirjaa voi lukea uudelleen aloittamalla mistä tahansa ja heti on tekstin vietävänä. Rhys kirjoittaa niin kuin puhuisi "ihminen jolla ei ole mitään menetettävää". Ehkä hän siksi saavuttaa. Korkea taiteellinen taso luo aina välittömän ja aidon vaikutelman, siinäkään ei ole mitään teennäisen ja tehdyn tuntuista.
Kirjasta Herra Mackenzien jälkeen: " No, siinä puhuessani minusta tuntui, että en selittänyt asioita ainoastaan Ruthille - se oli naisen nimi - vaan myös itselleni, ja sille kuvan naiselle. Olin kuin tuomarin edessä ja selitin, että kaikki mitä olin elämässäni tehnyt oli aina ollut se ainoa asia mitä saatoin tehdä. Ja totta kai unohdin, että niin se on aina jokaisen kohdalla, eikö vain?"

Siinä Jean Rhys - ja hänen romaaniensa päähenkilöt - on kuitenkin oman aikansa nainen, että hän pitää täysin luontevana ja oikeutettuna elää miehen kustannuksella. Romaani romaanilta "Rhys-nainen" ajelehtii rakastajalta rakastajalle, aina varakkaalle, ja muuttaa nuhjuisesta hotellista toiseen, milloin Pariisiin, milloin Lontooseen, ja taas takaisin Pariisiin... Päivät kuluvat

Edward Hopper: Rooms for Tourists, 1945

hämärässä yksinäisessä huoneessa lukien ja rahaa sisältäviä kirjeitä odottaen. Sillä eronkin jälkeen miehet ylläpitävät rakastajatartansa vielä jonkin aikaa, pitkäänkin. Iltaisin nainen usein vain kuljeskelee Seinen tai Thamesin rantoja ja pistäytyy kahviloissa konjakilla tai Pernod'lla, ehkä käväisee elokuvissa. Tämänkään kuvaus ei silti ole pitkästyttävää, eikä epäuskottavaa. Sellaista on yksinäisyys. Yksinäisyys on kaikenkattavin määritelmä ja tunne Jean Rhysin tuotannossa.
      Yksinäinen ei Rhys kuitenkaan halunnut olla; siksi hän joi, tapasi miehiä, ja kirjoitti. Kirjoittamisesta tuli hänen elämänsä ainoa kestävä "suhde", kuten Lilian Pizzichini toteaa.
     Feministisenkin lukijan ja tutkijan on myös myönnettävä, että ilman miestä, englantilaista kirjailijaa ja sanomalehtimiestä Ford Madox Fordia , Rhys tuskin olisi koskaan julkaissut mitään. Aloittaessaan suhteen Madox Fordin kanssa 1924 Rhys pääsi tämän vaikutuspiiriin ja oppi kirjoittamaan. Madox Ford myös keksi nimen Jean Rhys. Hän näki, että Rhysin elämäntarinassa ja kokemuksissa oli kirjoitettavaa, ja hän huomasi Rhysin kirjallisen mutta vielä koulimattoman lahjakkuuden. Monin tavoin epäsovinnainen suhde Madox Fordiin päättyi sekin.

Jean Rhysin levottomuuteen ja sisäiseen ristiriitaisuuteen on pohjana ollut varmasti hänen jo lapsena kokemansa ulkopuolisuus. Hän syntyi yhdeksän kuukautta vauvana kuolleen siskonsa jälkeen ja tiesi "aina" olevansa vain tämän sijainen. Pian sen jälkeen kun hän oli 16-vuotiaana lähtenyt Karibialta - ensin kouluun - Englantiin, hänen isänsä kuoli, ja nuori Rhys jäi yksin tuuliajolle Eurooppaan. Suhteessa miehiin hän oli yhtä aikaa epäitsenäinen, aikuiseksi haluamaton ja loppumattoman rakkaudennälkäinen pikkutyttö ja kokenut, kypsä ja kyyninen maailmannainen.
'Rhysin naisesta' tulee väistämättä mieleen Alice Munron romaani Kerjäläistyttö, suom. 1985, alkup. The Beggar Maid, 1977. Siinäkin käy ilmi lähtökohtien merkitys ihmisen/naisen elämälle. Menestyksestä huolimatta levoton, ajelehtiva nainen voi olla sielultaan kerjäläistyttö.

LAPSENA

Lapsuudesta on kirjoitettu kenties yhtä paljon kuin kirjallisuuden pääteemoista rakkaudesta ja kuolemasta. Mutta ei ole lapsuuttakaan ilman näitä kahta mahtitekijää: rakkautta tai sen puutosta, kuolemaakin. Ne uivat ihmisen tajuntaan jo lapsena ollessa.
     Valtaosa lapsuuskuvauksista, etenkin muistelmissa, mutta mitä suurimmassa määrin myös kaunokirjallisuudessa, on kuitenkin jonkinlaista poseeraamista, lapsihahmon kirjallista istuttamista sosiaaliseen kenttään ja sen tapahtumiin. Lasta havainnoidaan ja kuvaillaan aikuisen näkökulmasta.
      Kun mietin ainutlaatuisia lapsuuden kuvauksia, mieleeni nousee kirjallisuuden merestä hämmästyttävän helposti kolme nimeä. He kaikki ovat miehiä. Mietin, miksi ei yhtään naista? Teenkö sivuuttamisellani vääryyttä jollekin naiskirjailijalle? En tietenkään voi tietää kaikkia tämänkään aihepiirin kirjoja. Paljon jää katveeseen. Kirjallisuudessa on niin kuin tieteessäkin: mitä enemmän lukee, sen vähemmän huomaa tietävänsä.
     Keskityn nyt siis vain heihin, jotka heti tulivat mieleeni, ja jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Toki mielessäni kävi myös noitamaisen taitava Alice Munro. Mutta ei, Munro ei kuulu tähän erityiseksi nostamaani joukkoon. Sillä Munron tyttölapsella on aina kiire kohti nuoruutta ja seksuaalisuutta. Munro kuvaa loistavasti lapsen tarkkasilmäisyyttä ja kykyä julmuuteen, mutta tämä lapsi on aina vain osa sosiaalisia tapahtumia ja hänen kauttaan kuvataan aikuisia. Siksi Munron kirjallinen lapsi on tavanomainen.

Oliver Sacks, Harry Martinson ja Antti Hyry elivät eri maissa ja maailmoissa, mutta kukin heistä menee poikahahmollaan sisälle ihmislapsen sielunelämään. Ei kuvata millaista on olla poika ja millaista on kasvaa mieheksi, vaan kuvataan millaista on olla ihminen. Martinsonin ja Hyryn kohdalla päästään jopa metafyysisiin kerroksiin. Ja kaikki se konkreettisella kerronnalla. Kukaan tai mikään ei abstrahoi ja filosofoi. Elämä tapahtuu.
    Oliver Sacksin Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani (suom. Helmut Diekmann ja Arja Hakulinen, Absurdia 2011) on selkeästi muistelmateos. Hyryn ja Martinsonin kirjat taas autofiktioita eli romaanimuotoja omasta lapsuudesta. Sacks oli neurologi, Martinson ja Hyry kirjailijoita. Tosin Sacks oli myös kirjailija, hän kirjoitti monia nerokkaan yleistajuisia ja kiehtovia kirjoja kohtaamistaan potilastapauksista, silti koskaan tinkimättä tippaakaan tieteellisyydestä ja lääkärietiikan rajoista.
     Sacks oli lähtöisin suuresta lahjakkaasta juutalaissuvusta, jossa jokainen - ellei, ollut kajahtanut - harrasti intohimoisesti luonnontieteitä, keksintöjä ja niitten myötä tehtaitten perustamisia. Hänen vanhempansa olivat lääkäreitä, ja myös heistä kaikista neljästä pojasta tuli lääkäreitä.

     Mutta luonnontieteet, etenkin kemia, ovat pienelle Oliverille rakkaus, joka kasvaa epätavallisiin, jopa patologisiin mittoihin. Alkusysäys on tullut "Volframi-eno" Davelta sekä "Fysiikka-eno" Abelta. Dave-enonsa lailla Oliver alkaa "rakastaa volframia", sen tiheyttä, kuumuudenkestoa ja kemiallista vakautta ja hänen mielestään "volframin syvä helähdys on maailman kaunein ääni". Myös Mendevejevin jaksollinen järjestelmä lumoaa pojan, joka ei leiki eikä tapaa ikätovereitaan, vaan laskee, tutkii ja tekee (vaarallisiakin) kemiallisia kokeita omassa laboratoriossaan. (Alakerran huone, josta on räjähdysvaaran takia ovi suoraan ulos puutarhaan.) Luonnontieteistä tulee fantasiamaa ja kaiken lohdun ja turvan lähde, jonne Oliver pakenee. Vaikka lontoolaiskoti on aina täynnä ihmisiä: sukulaisia, vanhempien potilaita, vierailijoita, palvelusväkeä, yksinäinen Oliver harhailee sen läpi jaksollisine järjestelmineen ja metalli-tietoiskuineen. Avoimesti ja vaikuttavasti Sacks kuvaa pienen koulupojan mielenterveyden järkkymistä kertoessaan elämänvaiheesta, jolloin Oliver veljensä kanssa on lähetetty sotaa turvaan karuun sisäoppilaitokseen maaseudulle. Oliver on joutunut eroon Volframi-enosta ja Luonnontieteellisestä museosta. Häiriintyneenä hän lopulta palaa kotiin. Toipumaan unohdettu poika unelmoi painautuvansa hellyyttä saadakseen suureen sulkupalloon, joita leijuu Lontoon yllä taivaalla sota-ajan ilmatorjunnan takia.
     Monien vuosikymmenien jälkeen Oliver Sacks loihtii muististaan esiin tuon kokonaisen maailman, jossa näin jälkeenpäin on paljon liikuttavaa, huvittavaakin, suurenmoista - ja surumielistä.

Iris Murdoch on sanonut: "Meidän täytyy elää itsekeskeisyytemme valossa, salaisen elinvoimaisen sisäisen henkisyytemme varassa, joka on jopa tärkeämpää kuin järkemme."
    Tämä lause koskee mielestäni niin Sacksin pientä Oliveria, Hyryn pientä vakavaa maatalon poikaa kuin Martinsonin kovan elämän kohdannutta alter egoa Martinia.

Antti Hyryn hieno sielunelämän tutkielma Kotona (Otava, 1960) kuvaa pienen Paulin, maalaispojan elämän vähittäistä avartumista juuri niin konkreettisin kuvin kuin lapsi ensiaskeleistaan eteenpäin tätä maailmaa ottaa haltuunsa. Kirjassa on Hyrylle ominaista arjen hartautta, johon syventyminen ja jonka avautuminen tuoreena lukijan silmiin ja sydämeen saattaa vaatia omakohtaista kokemusta maaseudulla kasvamisesta. Tai ainakin sielukkaat silmät. Kun pieni poika mittaa katseellaan etäisyyttä maantien laidalta aidalle ja siitä ojan yli pellolle ja polulle, ja lähtee, siinä tuntuu koko maapallo ja taivaanranta kaareutuvan. Ihminen on maisemassaan. Ihminen on olemassaolossaan.



Uskallan melkein sanoa (ja sanonkin), että en henkilökohtaisesti ole löytänyt maailmankirjallisuudesta toista niin voimakkaasti itseeni vaikuttanutta kirjailijaa kuin Harry Martinson. Usein koulu- ja kirjastovierailuilla kysytään, "kuka on sinun lemipikirjailijasi?" Vastaan aina rehellisesti, että "kysymykseen on mahdoton vastata, koska maailmassa on niin paljon hyviä ja hienoja kirjailijoita". Onhan se niin. Mutta tulkoon nyt tunnustetuksi, että kyllä Martinson on minulle tärkein ja kaikkein merkityksellisin.
     Jotenkin vavahdin, kun nuorena aikuisena satuin lukemaan hänen romaaninsa Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935). Se vaikutti minuun käsittämättömän syvästi, oikein paukautti auki sisäisiä luukkuja ja ikkunoita. "Että joku voi osata kirjoittaa näin!" Myöhemmin sain käsiini myös romaanit Tie maailmalle (Vägen ut, 1936) ja Vägen till Klockrike (1948). Kaikki ne varioivat sitä, mikä juonellisimmin on asetettu esikoiskirja ' Nokkosiin'.
    Harry Martinson oli lapsena talosta taloon kaupattu huutolaispoika, sitten merimies ja kulkuri, ja lopulta Ruotsin Akatemian jäsen ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja (jaetulla sijalla, mitä kohtalon huvitusta sekin).
    'Nokkosiakin' ehkä syvemmässä,  paikoin riipaisevan irrationaalisessa ja esikoista jotenkin vapautuneemmassa ja siksi runsaammassakin ¨'Tie maailmalle'-romaanissa  sekä kulkuriaikaa kuvaavassa romaanissa 'Vägen till Klockrike' leikkautuvat kaikissa kolmessa samat tapahtumat, mutta eri ajallisessa järjestyksessä. Ei silti ole syytä ryhtyä kronologisiin saivarteluihin. Myöskään ei ole kyse pelkästä huolettomasti toistelevasta tarinoinnista. Kyse on kokemuksen toistuvuudesta, ihmissielun läpäisevyydestä halki ikäkausien.
     Martisonin humanismia ja laajaa, koeteltua elämänymmärrystä ja huumoria ajatellessaan ei voi olla muistamatta ja hämmästymättä, miten kovan elämän hän eli, pikkulapsesta alkaen. Harry Martinsoin todistaa, että ihminen ei ole pelkkä ympäristönsä ja olosuhteittensa summa. Ihminen on - jos on - paljon enemmän, mittaamattomasti enemmän.