RUOKAA KIRJOISSA

Kirjailijaliiton äsken tullut jäsenkirje kertoo, että tulevan vuoden ensimmäisen Kirjailija-lehden teema on ruoka. "Mikä rooli ruualla, syömisellä ja kulinarismilla on nykykirjallisuudessa? Mikä on fiktiivisistä aterioista herkullisin?"
       Keittokirjojen, ruokablogien ja ravintolaharrastusten keskellä tällaistakin.


Ensimmäinen kirjailija, jonka kohdalla tulin ajatelleeksi kirjailijan suhdetta ruokaan oli - yllättävästi - britti Anita Brookner. Kiinnostuin kovasti hänen terävistä, hienoista romaaneistaan 80-90-luvuilla, niissä oli poikkeuksellista älyä ja ihmissuhteiden tuntemusta. Hänen tekninen osaamisensa oli häikäisevää. - Toisaalta Brooknerin introverttiys alkoi tuntua ahdistavalta; hänen hienostuneisuudessaan oli jotain varuilleen saattavaa kontrollointia. (Ehkä tartun hänen romaaneihinsa nyt joskus uudelleen. Onko aika ajanut niitten ohi? Olenko itse muuttunut?) - Brooknerin tarinoissa ei puhuta aterioista ja ruuan syömisestä, vaan kääreistä, nyyteistä, suupaloista. Kun romaanin nainen hankkii ruokatarpeita itselleen ja miesystävälleen, hän ostaa "pienen palan hyvää kinkkua", "lohkon hyvää leipää", "palasen juustoa" jne. Niitä ei syödä. Niitten ympärille kääritään paperia, ne pannaan talteen. Samoin teekupit ja kannu pestään välittömästi käytön jälkeen, kuivataan ja pannaan paikalleen. Tästä hyvästä syömisestä kieltäytymisessä, herkkujen kontrolloimisessa - ja kontrollista ja pidättäytymisestä nauttimisessa, oli jotain, mikä herätti mielessäni kysymyksen anoreksiasta, ainakin anorektistyyppisestä käyttäytymisestä.  - Brooknerin kuoltua 2016 luin the Guardianista kuinka hänen entinen työtoverinsa (Brookner oli taidehistorijoitsija) muisteli heidän lounastuntejaan. Brookner söi aina samalla tavoin: pienen määrän kalaa ja sen päälle kupin mustaa kahvia, ja sitten hän poltti kaksi savuketta.

Yleensä ruokailu mainitaan kaunokirjallisuudessa vain lyhyesti ja ohimennen, tyylikkääseen tyyliin "Söin kevyen lounaan", "Söin kevyen illallisen". (Tuskin koskaan: "Lounaaksi minulle maistui rasvainen pihvi" tai "Illalla ahmin leipää, perunamuusia ja makkaraa". ) Syömisestä, sen enempää kuin tarpeesta käydä vessassa, ei useimmiten kerrota mitään.

Mutta mieleen on silti jäänyt luetuista kirjoista kaikenlaisia yksittäisiä ruokalausahduksia:
       "Rakkaani, joko maistoit peltosirkkuja? Sinun täytyy maistaa peltosirkkuja!" (Monte Criston kreivi rakastajattarelleen kynttiläillallisella)

         Brasilialaisen Jorge Amadon kuuluisassa romaanissa Ihmeiden markkinat (1969) naiset "heti synnytettyään tai kohta synnyttäessään" kurottautuvat ulos avoimista ikkunoista ja ahmivat suuria kypsiä mangoja niin, että niitten mehu vuotaa heidän suupielistään paljaille rinnoille ja rintavakoon.
Ehkä vain mies voi noin erotisoida synnytyksen.

Herkutteluun ja hekumointiin perustuu meksikolaisen Laura Esquivelin menestysromaani Pöytään ja vuoteeseen (1989). Se on maagisen realismin sävyttämä aikuisten satu ruuan voimasta miehen valloituksessa. Isoäidin reseptivihko on täynnä salaisia lemmentaikoja.

Roald Dahlilla ja Eeva Joenpellolla on ruokamuistoja lapsuudesta.
         Täynnä ilonväristyksiä Dahl lähti lapsena kesälomalla perheensä kanssa Norjaan, vanhempiensa kotimaahan. "Kaikki kesälomani nelivuotiaasta seitsemäntoista vuoden ikään olivat aivan autuaallisia". - Norjassa syötiin vastapyydettyä kalaa. Tuloateriaksi bestemama eli isoäiti keitti kampelan. "Valtava kala, teetarjottimen kokoinen ja käsivarren paksuinen kampela, kannettiin pöytään. Siinä oli päällimmäisenä lähes musta nahka, joka oli loistavan oranssien pilkkujen kirjoma, ja se oli tietenkin täydellisesti höyrytetty. Suuria valkoisia kimpaleita tätä kalaa lohkottiin irti ja pantiin lautasillemme, ja lisukkeiksi saimme hollandaise-kastiketta ja kaitettyjä uusia perunoita. Ja voi että se oli herkullista". (Poika, 1984.)

Joenpellon Ralli (1964) kuuluu varhaisiin lempikirjoihini. Löyhästi omaelämäkerrallisessa kirjassa Joenpelto kuvaa maalaistalon elämää herkkävaistoisen ja mainion ajokoiran Rallin silmin ja kirsuin. Ralli tietää aina mitä tapahtuu. Jouluruokien valmistamisen aika on sille hyvin kiihdyttävää. "Lihan ympärillä pyörivät Rallin joulutunnelmat, lihan, joka tänä vuonna oli peitetty ruskealla ruiskuorella." "-- kuoren mukana irtosivat paksut kamarat höyryävää, höllyvää läskiä. Se se tuoksui! Ralli ojenteli anelevaa etukäpäläänsä äidin hameenhelmoja päin, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä". Joulusta tulee kuitekin Rallin elämän "lihavin ja onnellisin", sillä se käy myöhemmin eteisessä sieppaamassa itselleen kinkun rasvaiset ruiskuoret ja syö itsensä ähkyyn. Kukaan ei kuitenkaan moiti sitä. Rallillekin koittaa ihana, onnellinen joulurauha ja kylläisyys. - Perinteisine suomalaisine jouluruokineen ja tapain kuvauksineen kirja on jo arvokasta nostalgiaa.

 Jhumpa Lahiri, intialaisten vanhempien Iso-Britanniassa koulunsa käynyt, Yhdysvalloissa opiskellut, ja nyt Roomassa asuva kirjailija on kaikissa kirjoissaan kertonut yliopistomaailman intialaisista ihmisistä ja juurettomuudesta. Varsinkin novellikokoelmassa Tämä siunattu koti (1999) yksinäisyyden kokemukset vieraassa kulttuurissa ovat koskettavia. Myös järjestetyissä avioliitoissa on aluksi paljon koti-ikävää ja kipeää yksnäisyyttä. Kotona aikansa viettävillä, vielä englantia osaamattomilla nuorilla vaimoilla ainoa ihmissuhde on oma, vieras aviomies - joka hänkin tuntee samaa arkuutta ja yksinäisyyttä kuin vaimonsa. Ruoka on side kotiin, Intiaan. Novelleissa kuvataan naisten ahkeraa, kuin taukoamatonta kasvisten silppuamista, hauduttamista, maustamista, keittämistä, jauhamista...saadakseen kalaa ja päästäkseen kauppaan vaimon on ehkä uskaltauduttava autokouluun? Romaanissa Kaima (2003) nainen on jo kotitöihin rutinoitunut vanhentunut äiti, jonka lapset ovat maailmalla opiskelemassa. Kun poika tulee käymään, äiti on päivätolkulla valmistanut hänelle intialaisia ruokia ja leivonnaisia. Yhdysvalloissa syntynyt ja elävä poika vierastaa tätä kaikkea. Kestää kauan, koko aikuistumisen ajan, että nuo yhtä aikaa vieraat ja niin tutut ruuat herättävät hänessä rakkautta ja ymmärtämystä, eivätkä enää häpeän ja kiusaantuneisuuden tunteita.
  

HALLA

(Hugo Simberg)

Aamulla kun heräsin, näin että auton ikkunat olivat jäässä ja nurmikolla oli härmää.
Halla oli käynyt.

Vuosia sitten kuulin taiteilija Jorma Uotisen kertovan Halla-nimisestä tanssiteoksestaan.
Hänen ollessaan pikkupoika, isoäiti oli jonakin iltana ikkunan äärellä arvellut: "Ensi yönä taitaa tulla  halla". Pieni Jorma oli tähyillyt pelonsekaisen uteliaana ulos tummuvaan iltaan: Mikä se 'halla' oli, mistä se tulisi? Lapsuudenmuistonsa inspiroimana hän loi tanssiteoksensa Halla.

Eläydyin Uotisen kertomaan. Muistin kuinka itse olin pienten lasteni kanssa katsonut Itä-Lapissa olleen kotimme keittiönikkunasta iltaöiseen metsään ja ajatellut kuusten takana alkavaa suurta suota. "Ensi yönä tulee halla". Hallan tulo niillä main merkitsi samaa kuin talven tulo. Maa paukahti routaan. Ei ollut enää luvassa aurinkoisia päiviä; syvimmän kaamoksen aikana vain pari tuntia päivässä "sinisiä hetkiä".

Tässä joskus, kerran, minulta pyydettiin runo lasten kirjallisuuslehteen. (2000-luvun alussa oli vielä sellaisiakin.) Kirjoitin hallasta; kiitos Jorma Uotisen kanssa jakamani elämyksen.


 HALLA


Isoäiti sanoo illalla:
"Ensi yönä tulee halla."

Hänen äänensä on outo, hiljainen,
melkein niin kuin kuiskaus
tai paha aavistus.

En tiedä, uskallanko jäädä
ikkunaan ja
katsoa:

kun halla tulee metsästä,
ja nousee tuolta suolta,
se hiipii hämärässä pellolle, kuulemma,
ja saavuttaa
myös meidän pihapiirin.

Millainen se oikein on?!

Kammottaa.

Yhtäkkiä on pimeää,
en voi nähdä mitään.
Äänetön
halla lähestyy,

kun makaan vuoteessa, turvassa,
vankan talon sisällä.

Aamulla
ei ole enää niin kuin eilen.
Maa on vakava.
On käynyt halla.
Sen lahjoja on kaikkialla: helmiä ja
peilejä, hopeaa ja timantteja,
kuuraa, huurua ja härmää,
heinän selkä painuu, puu on aivan hiljaa.
Halla on sanonut sanansa:
talvi!

SYNONYYMISANASTOA

Yrjö Kivimiehen Synonyymisanasto (Otava 1961) pisti aikoinaan silmääni kodin kirjahyllystä. Ihmettelin, miksi itsestäänselvyyksiä luetellaan. Kai nyt jokainen tietää ilman kirjaakin, että esim. 'kaunis' on sama kuin 'ihana, suloinen, viehättävä, kiehtova, lumoava, hurmaava, sulokas, sievä, soma, eho' (eho?)
Toisaalta kirjasta saattoi etsimällä löytää jotain uuttakin (alleviivauksiani lyijykynällä): 'kiipijä' : ' pyrkyri, kupinnuolija, hännänheiluttaja, häntyri, liehakko, matelija, onnenonkija, streeberi, karieristi'.
      Nautin suunnattomnasti, kun kerran eräs suomenruotsalainen kirjailija koputti työhuoneeni oveen Villa Kivessä ja pyysi sananselitystä eli synonyymia sanalle 'simpsakka'. Kiehtova sana tämä simpsakka! Vivahteiltaan ja sisällöltään itsestään selvä, siis helppo, mutta silti vaikea selittää. Yksi kuvaileva adjektiivi ei riitä.
Kotona katsoin sanakirjoista (Nykysuomen sanakirjat, 1973 ja Suomen kielen perussanakirjat, 1994), mutta kas, ne eivät tunteneet simpsakkaa ollenkaan. Kerroin tästä eräälle ystävälleni, joka lupasi panna sanaa eteenpäin Kotukseen. En ole sen koommin tarkastanut, onko sanakirjoja tullut uusia, ja joko niissä jo olisi myös simpsakka?



Suomen kielelle on (ollut) tunnusomaista värikäs kuvailevuus. Niin, suomalaiset eivät ole niin möllejä ja samasta puusta veistettyjä kuin päälle päin voi näyttää. Siksipä olenkin edelleen sitä mieltä, että sujuvasti suomea osaava, oli sitten ns. tavallinen tai ammatikseen sanankäyttäjä, löytää sanat vivahteineen päästänsä eikä Kivimiehen oppaasta. Hän ei suinkaan joudu tässä suhteessa "usein pulaan", kuten synonyymisanasto arvelee.
      Kaiken huipuksi suomen kieli sallii sen, että kuvailevia sanoja voi  - varsinkin jutellessaan - itse tuottaa, noin vain, keksaista, ja toinen suomalainen heti ymmärtää, mitä tarkoitetaan. Joskus 90-luvulla kuulin Hämeessa nuoren savolaistytön valittavan, etteivät niillä seuduin ihmiset (muut paitsi hän) keksi puhuessaan uusia omia sanoja. Noh, hän oli vasta muuttanut. Kyllä lännessä generoidaan siinä kuin idässäkin.

On pakko kuitenkin ollut miettiä, miten pitkälle tämän rikkaan luonnonvaran kuihtuminen tai kuihduttaminen on edennyt. Ymmärtääkö ja käyttääkö nuori tai nuorehko pääkaupunkilainen suomea enää muuten kuin perustasolla (basic level). Itseänikin aina välillä nolottaa, miten omaan puheeseen livahtaa englannin kielisiä kuolioita, ikään kuin vieraskielinen ilmaus olisi osuvampi.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, milloin luovuus ja luova  tulivat käyttöön ja niin suureen suosioon, että nyt ollan jo niitten kanssa inflaatiossa. Kivimies 60-luvulta ei tunne koko sanaa, mutta lahjakas ja taitava on esitelty synonyymeineen: etevä, kyvykäs, pystyvä, hyväpäinen, älykäs, nerollinen, armoitettu, lupaava, kokenut, näppärä, nokkela, osaava.
Taiteilla-verbistä Synonyymisanasto antaa kuivan asiallisen synonyymiselvityksen: runoilla, maalata, piirtää, veistää, säveltää, soittaa, laulaa, lausua, näytellä.
Puhekieli on jälleen kuvailevaa. Sanojen sävy on mitätöivää ja negatiivista - toki kaikki "taiteilemiseen" liittyvä on naurettavaa tässä "oikeitten töitten" maassa - mutta minusta mukana on myös huumoria, jolla suomalainen vähättelee - paitsi toisten - myös omaa tekemistään.
Esimerkiksi:
                     Kirjoittaa/runoilla = sepustaa, kyhätä, kynäillä, tuhertaa, vääntää, rustata, väsätä, suoltaa, päkistää.
                     Maalata = töherää, tuhertaa, sutia, sotkea, pipertää, äheltää, pensselöidä, hutkia.

 Säveltämisestä ei sanota mitään halveeraavaa; ehkä siksi että sellainen taito ei ole niin helposti harrastelijoitten ulottuvilla (kuten kynä, kirjoituskone, sivellin ja väriputkilot).

Äitini tapasi käyttää kaikesta 'kivasta tekemisestä' (lue nykysuomeksi: luovuudesta) nimitystä pehertäminen. En voinut sietää sanontaa, mutta toinen veljistäni (joka siis myös pehersi) piti sanasta kovasti, suorastaan nautti, ja käyttää sitä kauhukseni edelleen.

(Pikkukuvat Paul Mangoldin kuvakirjoista
Ystävämme kirjailija, Ystävämme taiteilija
ja Ystävämme säveltäjä, Kustannus-Mäkelä 1983.)

KUN KIRJAILIJA EI KIRJOITA

Totean usein, että kirjoittaminen ei ole matonkutomista. Rivejä ei voi paukuttaa mekaanisesti missä mielentilassa ja elämäntilanteessa tahansa. Joku, ehkä monikin, on eri mieltä. Joidenkin mielestä kirjoittaminen on työtä siinä kuin tiskaaminen ja ojankaivuu. Antaa mennä vaan, niin tinki täyttyy.
      Saattaa olla, ja olen siitä kuullutkin, että kirjoittamiseen voi myös suhtautua kuin pakopaikkaan silloin, kun elämä ei ole helppoa. Tällainen kyky ajatustoimien lokerointiin, jonkinlainen dissosiointi, on varmasti käytännöllistä. Ihminen käy ja tuottaa kuin kone, elämäntilanteestaan irrallisena.
      Minusta taas yksityiselämän, so. perhesuhteiden,on oltava riittävässä määrin kunnossa, jotta voi kirjoittaa. Samasta psyykestä kapasiteetit revitään.

Kirjoittamattomuus kirjailijalla on näennäistä. Hän ei ehkä julkaise, mutta kyllä hän silti mielessään kirjoittaa, koska mihin hän pääsisi ajattelustaan, näkemisestään, kuulemisestaan, muistamisestaan ja havainnoinnistaan.
Kirjoittavalla ei myöskään ole työn ja vapaa-ajan eroa niin kuin niillä, jotka käyvät työssä. Kirjoittamisen 'työ' on paitsi ponnistusta ja vaivaa, myös ja nimenomaan sitä mielihyvää, mitä muut hakevat lomasta ja toimettomuudesta.
     Joskus "loma", se tyhjä aika, jolloin odottaa taas veden nousevan kaivoon ja uuden työn alkavan, on pelkkää levottomuutta ja stressiä.
     Peruspelkona kirjailijoilla varmaankin on, että vesi ei joskus enää nousekaan. Kaivo on kuivunut?  Jokunen rohkea kirjailija on tuosta luovuuden katoamisen surusta kertonutkin. Sellaisesta kuuleminen on kuin lukisi kuvausta kuolemaan johtavasta taudista, joka voi iskeä kehen tahansa meistä.

Toisaalta kirjailijan  kirjoittaminen ei ole mielekästä ellei hän julkaise. Kirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon. Julkaiseminen on kirjailijuuden toteutumista sekä vapautumista siitä, mitä on kirjoittanut. Voimien latautumista uuteen. Uuden kirjoitustyön aloittaminen, itse kirjoittaminen, antaa taas tunteen olemassaolosta ja sen oikeutuksesta.
      Uskoisin että kaikki syyt julkaisemattomuuteen ovat kipeitä. Suhde kustantajaan on saattanut katketa mitä banaaleimmista ja tylyimmistä syistä. Ekonomit täyttävät kustantamot entisten kulttuuripartojen sijaan. Ehkä kirjailija ei tuo tarpeeksi rahaa taloon (laskelmointiosasto), ehkä hänen pärstäkertoimensa ei henkilövaihdosten jälkeen enää miellytäkään (henkilökemian osasto), ehkä hän on ollut liian pitkään poissa tehdäkseen enää come backia (hautausosasto). Tai voi olla, että kirjailija on saanut yhden yllättävän, kertakaikkiselta tuntuneen iskun silmiensä väliin eikä pääse siitä enää jaloilleen. Isku on ollut kohtuuton, ja hän reagoi siihen kohtuuttomasti. Jotkut ovat taistelijoita, jotkut vetäytyvät. On hämmästyttävää, että vahvaksi mielletty voi vetäytyä, mutta hiirulainen ryhtyy taistoon.
     Joskus kestää kauan kuten hermoradan parantuminen, että kirjailija on taas niin voimissaan, että uskaltautuu käsikirjoituksineen kehään.
Näissä traumoissa eivät auta terapeutt, hyväntahtoiset ystävät eivätkä lääkkeet tai reippailu. Vain kirjoittaminen auttaa.

Kuuntelin talvella FST:ltä runoilija Tua Forsströmin verkkaisen, hyvää tekevän haastattelun. Hänen punnitut mietteensä osuvat lohdullisesti yksiin omien ajatusteni kanssa. Siitä, pystyykö kirjailija aina kirjoittamaan, Forsström sanoi, että kirjoittamiselle hyvätkin puitteet, rauha, kuri ja järjestys eivät auta silloin, kun on isoja vaikeuksia ja elämänmuutoksia. "On aikoja, jolloin eläminen imee ihmisestä kaiken. Työntekoon tarvittavaa ylimääräistä energiaa ei ole", ja että "vie valtavasti voimia hoitaa jotakin/joitakin ihmissuhteita parhaalla mahdollisella tavalla".
      Okoon kirjoittaminen ja luovuus aivan olennaisinkin osa ihmistä, niin, kuten Forsström toteaa: "Elämä ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin taide".
      Viime sunnuntain (22.9.) HeSa:n haastattelussa kirjailija Monica Fagerhom puolestaan kertoo vaikeista vaiheistaan löytää tasapaino yksinäisen työn ja ihmisille ja elämän arkipäivälle avautumisen kanssa. Vuosien myötä hän on ymmärtänyt, miten paljon elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. "Tottakai minusta on hienoa, että kirjani valmistuu ja pääsen puhumaan siitä, mutta nykyään näen maailmassa muutakin kuin kirjailijuuteni."

PENSÉES LYRIQUES

Harjoittelin koululaisena pianotunnilta saamaani kappaletta Pensées Lyriques. Se oli hyvä, mutta ruma nimi häiritsi. Penseitä lyyrikoita?!
     Kun joitakin aikoja sitten olin kirjailijavieraana lukiossa ja käytin ohimennen sanaa lyriikka, opettaja keskeytti heti ystävällisesti: "Oppilaat eivät tiedä, mitä 'lyriikka' tarkoittaa."

Mietin joskus, osaako kukaan 2000-/2010-lukujen runoja ulkoa? En tarkoita biisien sanoja. Tarkoitan jotakin painetun runokirjan runoa. Onko vaikka muutama merkityksellinen säe painunut lukiessa mieleen ja muistiin?

Syksyn lähetessä ja pian viimeistenkin muuttolintujen jättäessä meidät, muistan Otto Mannisen runon Syysmuutto. Silloin aina kun se on tullut mieleeni, ei ole ollut väliä, onko syksy vai ei.
Pidän kovasti Otto Mannisesta. Vaikutuin hänen suomen kielen taidostaan ja nautin siitä aivan erityisellä tavalla, kun joskus nuorena sattuman kauppaa tulin lukeneeksi hänen käännöksensä Homeroksen Iliaasta. Mahtaako kukaan hallita - tai olla hallinnut - suomea niin kuin Manninen? (Mahtaako monikaan enää ymmärtää tämän kielen hienoutta?)

                                                             
 SYYSMUUTTO                                                             

Niin lintu pieni pelkää,
niin sydän tykyttää.
Vain mert' on, meren selkää,
ei äärtä silmä nää.

Ylitse aavan pauhun,
päin maata lempeää!
Kautt' yön ja öisen kauhun, -
siell' unhoksiin ne jää.

Jo silmään sinerrelkää,
lähemmäs siirtykää,
väsynyt viihdytelkää,
oi rannat, määränpää!


         
            -----



Muuttolintuja näin tässä eräänä päivänä myös jalkakäytävällä. Tuuli oli heittänyt asvaltille koivun siemeniä. Kauhaisin niitä taskuuni ja liimasin kotona siniselle alustalle.

HEINÄKUU

Maria Wiik, Kesähelteessä 1883.

Nuoruudessa heinäkuu oli minusta raskas kuukausi. Se oli pitkä ja pitkästyttävä, kuin juhla johon osallistumisesta kuului iloita. Olin aina helpottunut, kun elokuu vihdoin koitti.
   Vaikken viettänyt kotikaupungissani, pienessä hiljaisessa Hämeenlinnassa kuin ehkä viikon heinäkuussa, tunsin tukehtuvani sen yksinäisyyteen ja idylliin. Olo oli levoton ja ulkopuolinen.
    Kun kerran istuin vanhempieni puutarhassa lukemassa (tai tupakoimassa ja pureskelemassa kynsiäni), näin sulkapallon verkkaiset pompahtelut pensasaidan takana. Se, ja jostain toisaalta kuuluva ruohonleikkurin ratina ja vastaleikatun ruohon tuoksu, tuntui ylivoimaiselta enää kestää. Vetäisin siitä päiväkirjan tapaiseen vihonretaleeseen tekstin otsikolla 'Helvetillinen kattila'. Myöhemmin olin yliviivannut nimen ja vaihtanut tilalle 'Puutarhakeinu'.
    Painoin mieleeni, että puutarhakeinu on mittatikku ja varoitusmerkki. Siinä vaiheessa kun ihminen istuutuisi vapaaehtoisesti ja jopa mielellään puutarhakeinuun, hän olisi vanha ja lähes kuollut. Kaiken menettänyt, ei enää elävä. Toivoton tapaus, tylsistynyt. Kavahdin ja kammosin tuota sovinnaisen tyytyväisyyden tyyssijaa.
    Nyt mitta on jo aikaa sitten saavutettu. Olen istuskellut ihan mielelläni puutarhakeinussa, ja nykyistäkin pihaamme katsoimme joskus sillä silmällä, mahtuisiko sinne mukavasti puutarhakeinu.
     Hetken etsiskeltyäni löysin tekstin Puutarhakeinusta. Paljon olen hävittänyt, mutten näköjään sittenkään sitä. 
 
                                                             PUUTARHAKEINU

                       
                         Kuinka he voivat sietää?
                         Kuinka he voivat tyytyä?
                         Kun pelkän puutarhakeinun luulisi olevan pelättävä mittapuu!
                         Pehmustus, valkea lippa aurinkoa vastaan, ympärillä pihan vihreät kattilanreunat.
                         Eikö ihminen ala kiehua?!
                         Kun on heinäkuu, ja kaikki kukkii, tai on jo kukkinut, ja jokainen on
                         lähtenyt, jos lähtee.
                         Miksei ihminen syöksy tiehensä nähdessään sulkapallon lauhat pompahdukset 
                         pensasaidan takaa lauantai-iltana,                                   
                         eikö kauhu nouse häneen sakeana vastaleikatun ruohon hajussa?
                                Puutarhakeinu on istuin nauttimiseen aivan kuten
                         hammaslääkärin tuoli on tuoli toimenpidettä varten. Ja aurinko -
                         paistamalla pitkään hiljaiseen iltaan ja poiskaartuvan tien mutkaan -
                         mutta suoraan kasvojen tasalle - muistuttaa ankarasti mahdollisuudesta nauttia,
                         katsella ja elää. Aivan kuin ne olisivat sama asia, velvoite jota toteutetaan
                         puutarhakeinun kukikkaalla toppauksella.
                         Ei ikinä!!     
                             

                             
                         

TAAS TOVE JANSSONISTA

Tove Janssonista on kirjoitettu kylliksi tai liikaa. Myös hänen maalaustaiteensa (jota hän itse piti ensisijaisena alanaan) on muumimenestyksen myötä ollut tuotteistuksen ja kiinnostuksen kohteena. Mikä ettei. Tove Jansson on tehnyt niin monet meistä onnelliseksi.

       Jopa hänen ainut sakraalityönsä, Teuvan kirkon alttarifresko (1953), on nyt yli puolen vuosisadan jälkeen "keksitty". Viimeisen reilun kymmenen vuoden ajan japanilaisten turistien bussit ovat vyöryneet Teuvalle. Myös suomalaisia ja muita matkailijoita käy tasaiseen tahtiin. Teuvan kirkkoa uhkaa pian sama kohtalo kuin Temppeliaukion kirkkoa Helsingissä: maallistuminen turistikohteeksi?

Ihastuin nuorena ikihyviksi, kun kuulin että Tove Jansson oli kirkon alttaritaulua suunnitellessaan ja sitä tehdessään asunut isovanhempieni Selma ja Jussi Annalan luona Teuvan pappilassa, yläkerran vinttihuoneessa. Pommitin äitiäni kysymyksillä, mutta koska hän oli silloin 1953 jo ajat sitten muuttanut pois kotoaan, hänen ainut tietonsa vieraasta oli Selma-mamman luonnehdinta: "Sellainen tupakoiva taiteilija".
       Tätini osasi sitten kertoa enemmän. Hän kertasi tutut jutut siitä, miten teuvalaisia hämmästyttivät Janssonin eväät töissä: keltaista jaffaa ja ranskanpullaa. Ja välillä Klubin sauhuttelua työmiesten kanssa kirkon pihalla. Koska rakenteilla olevassa kirkossa ei vielä ollut ikkunalaseja ja myöhäissyksyn tuuli puhalsi sisään, Jansson paleli maalatessaan, kunnes joku emännistä/rouvista vei hänelle turkkinsa. Tove Jansson on myös itse kertonut, miten tuuli haittasi hienon lehtikullan kiinnitystä. Välillä hahmot saivat päälleen myös rappauslaastia ja nauloja.

  Aiheensa, Jeesuksen vertauksen Kymmenestä viisaasta ja tyhmästä neitsyestä, Tove Jansson oli saanut tätinsä mieheltä, joka oli pappi. Tämä oli joskus vuosia aikaisemmin pyytänyt Janssonia maalaamaan siitä taulun.

     Kun olen ajatellut Tove Janssonin asumista isovanhempieni pappilassa tuona 50-luvun alun kaukaisena menneenä maailmanaikana, mieleeni on aina muistunut Tove Janssonin kertomat lapsuudenmuistot kesistään äitinsä puoleisten isovanhempien luona pappilassa Ruotsin maaseudulla. Hänen isoisänsähän oli maalaispappi. Ehkä myös Teuvan entisen vanhan pappilan hengessä ja tunnelmissa oli jotain hänelle entuudestaan tuttua?
    Teuvalla ollessaan Jansson myös kirjoitti kirjaansa 'Vaarallinen juhannus'.


Tupakointi voi joskus johtaa hauskoihin asioihin.
Isoisäni Jussi poltteli mielellään työhuoneessaan suuria Signorita-sikareja. Tove Jansson veteli tupakkia. He kuulemma pitivät iltakaudet työhuoneessa seuraa toisilleen, juttu ja keskstelu luisti. Voin kuvitella, että he tulivat hyvin toimeen, sillä pappani oli rehevä, leikkisä, elämästä nauttiva ja huumorintajuinen mies, mutta myös sivistynyt, vakava ja herkkäkin; taiteilijaa oli hänessäkin.
    Noina iltatuokioinaan he sitten kerran saivat päähänpiston, jonka yhdessä toteuttivat.

Teuvan vanha kirkko roihuaa tammikuussa1950.
Uusi kirkko tarvittiin - ja siihen alttaritaulu.

Teuvan vanhasta kirkosta oli säästynyt puuveistos, vaivaisukko, jonka uuden kirkon suunnittelija, arkkitehti Elsi Borg, oli käskenyt viedä huitsin nevadaan. Kömpelö kansantaideteos oli nyt jonkin maalaistalon riihessä.
Kirkon vihkimistilaisuus, 1.adventtisunnuntai, lähestyi. Kaikki kirkossa oli valmista ja tiptop kohdallaan.
Edeltävänä yönä paistoi kuu. Yöllä kuutamossa rovasti Annala ja taiteilija Jansson hipsivät salaa riiheen ja lähtivät sieltä kahtapekkaa kävellen kiikuttamaan veistosta takaisin kirkkoon.
Koska kirkon ovet avattaisiin vasta aamun
jumalanpalvelukseen ja vihkimisseremoniaan,
kukaan (Elsi Borg?) ei ehtisi enää poistaa ukkoa kirkosta.
Mikä lienee ollut reaktio, sitä en tiedä, eikä ole enää ketään kertomassa.

Kirkon vihkiminen oli suuri kirkollinen tapahtuma. Tove Jansson sanoi itsekin, että "se oli tilaisuus, jota en koskaan unohda". Mitä hän sillä sitten tarkoittikin.
Perhealbumissamme on läjäpäin kuvia piispojen. rovastien ja pappien rivistöistä, juhlakansasta... Mutta ei ainuttakaan Tove Janssonista!

Nuori isäni äärimmäisenä oikealla,
Jussi-pappa kasukassa freskon edessä, viidentenä vasemmalta.

Tätini kertoi, että ilmeisesti vain hänen miehensä oli laatikkokamerallaan napannut Janssonista yhden kuvan, mutta sekin kuva oli hukkunut.

Netin ihmemaailmasta löysin kutenkin kuvan, jossa vihdoin on Tove Jansson. Hänen vierellään seisoo arkkitehti Borg, sitten ovat piispa ja piispatar Salomies, ja oikeassa reunassa Jussi ja Selma.

Tove Jansson oli Teuvalla ollessaan vielä tuntematon taiteilija. Elsi Borgin apulainen, arkkitehti Kaisa Harjanne, oli häntä suositellut. Isoisäni Jussi Annala puolsi kirkon vanhakantaisissa hallintoelimissä taiteilija Janssonin valintaa. Hän oli ajattelultaan tasa-arvoinen. Sellainen(kaan) ei vielä silloin ollut kovin tavallista.

Monet teuvalaiset kertovat yhä miten se ja se on ollut Tove Janssonin mallina neitsyenä. Tädilleni Tove Jansson oli kuitenkin sanonut, että jos joku olisikin ollut mallina, ei hän olisi paljastanut, tuliko tästä viisas vai tyhmä.
    Tädilläni on alttarifreskosta suurikokoinen värillinen luonnos, "Selmalle ja Jussille ystävyydellä" signeerattu. Se oli myös esillä Ateneumissa 2014, Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttelyssä. Itse sain äitini peruja pienen signeeraamattoman mustavalkoisen luonnoksen. Lapsuudenkodissani se oli hiljaisen viileän vierashuoneen seinällä. Kävin pienenä aina joskus katsomassa sitä. Se oli minusta pelottava.

KUKKO

Palasin muutama päivä sitten maalaistalosta Toscanasta. Noista onnellisista päivistä on mielessäni monta iloa tuovaa asiaa: esimerkiksi kukko.
     Jokainen päivä alkoi kukon kiekumisella. Miten autiolta ja tyhjältä tuntuikaan herätä täällä kotona kukottomaan hiljaisuuteen.
Kaipaan kukkoa!
     Pidin vuoteeni vierellä olevaa ovi-ikkunaa raollaan öisin. Aamuvarhain (klo 6.03) heräsin kukon aamutoitotukseen. Vaikka olen aamu-uninen, se tuntui  mukavalta. Siinä ei ollut mitään herätyskellon raakaa, pelästyttävää vaatimusta. Se kuulutti: uusi hyvä Jumalan päivä on meille annettu! Suljin ikkunan ja luukun ja jatkoin hymyillen unta. Klo 7.03 kukko ilmoitti vielä lyhyesti viimeisillekin kuhnijoille, että aamu on tosiaan alkanut. Saatoin myös kuulla, että se jakeli hiljaisemmalla, tasaisella kookotuksella kanoille käytännön neuvoja päivän varalle.

Kuvittelin mielessäni, miten tyytyväinen kukko oli aamunkoitteessa huomatessaan, että se oli ensimmäisenä hereillä. Se pärähti orrelta alas ja kohenteli itseään. Se tiesi, että sen on nyt otettava täysi vastuu.
Kukko rakastaa vastuuta, se on sen elämäntehtävä.
Se astelee ryhdikkäästi ulos pihalle, vetää palkeet täyteen ja kajauttaa! Kaikki kuulevat riemusanoman uudesta puhtaasta aamusta. Kukko sen koko luomakunnalle kertoo!
      Eräänä yönä heräsin kukon epätavalliseen, varoittavaan kookotukseen. Oli vielä pimeä, kello kaksi. Aamulla emäntä kertoi, että alueella liikkuu paljon kettuja. Ehkä kukko halusi juuri niiltä suojella kanojaan?
Kukko antaa turvaa. Ehkä sillä on orrellakin toinen silmä raollaan?


Ehkä kukkoa ei kirjalisuudessa - ja puheissa - ole aina ymmärretty, kun se on kuvattu vain reviiriään uhmakkaasti puolustavaksi pöyhkeilijäksi ja kanatarhan herrana kekkaloivaksi macho-mieheksi. Tämän kaltainen kukolle naureskeleva kuvaus on esimerkiksi ranskalaisen Jules Renardin mainiossa klassikossa Kuvien metsästäjä (Histoires naturelles, 1896, suom. 1973).
      Itse aisassa tätä kukko-teemaa kirjallisuudessa olisi hauska oikein tutkia, mutta nyt tässä tulevat mieleeni vain Renard ja Lehtonen. Oikein palan halusta päästä puhumaan Joel Lehtosesta ja hänen  ikimuistoisesta "päiväkirjastaan" Lintukoto (ilm. ensimmäisen kerran 1929; Otava 1974).
      Lintukoto on haikean onnellinen kirja, "kertomus kesästä ja saaresta, yksinkertaisesta ja terveestä elämästä kaukana sivistyksestä , ihmisistä ja yhteiskunnan paineista. "

Joel Lehtonen
(1881-1934)

Tämän Lintukoto-saaren, Vanajaveden Vähä-Vohlin, Lehtonen osti keskeltä vehmasta Hämettä, luovuttuaan Säämingistä ja Putkinotkosta. Siellä hän Lydia-vaimonsa kanssa vietti elämänsä viimeiset kesät. Lintukodossa paistaa vielä elämäntunteen ja ilon lämmin aurinko, se on mielenrauhaa ja hiljaista, herkkää luonnon kukoistuksen ja lakastumisen havainnointia ja sen kauneuden palvontaa. Paikoin Lehtonen puhuu luonnosta tutkijan tarkkuudella, mutta silti runoilijana.
Oikeastaan vain Lehtosen Lintukotoa lukiessa tunnen taas sydämessäni omat herkistyneimmät muistoni hämäläisestä kesästä. Myös Lehtosen haikeat sävyt tunnistaa. Vielä niissä ei kuitenkaan ole Hyvästijättö Lintukodolle (ilm. Lehtosen kuolinvuonna 1934)-kirjan raskasmielisyyttä ja synkkyyttä.
      Lintukoto on myös mitä hauskin ja proosallisin kirja. Lehtonen kertoo kotieläimistään ja arkisista sattumuksista humoristisesti - jopa kauheasta rottalaumasta joka eräänä talvena on käynyt Lintukodossa mellastamassa. "Tämä kaikki saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa! Hellasta rotat ovat vetäneet tuhkankin lattialle!". Mainio on kuvaus Karuliina-porsaasta, joka saapuu halkolotjalla saareen ja jonka kanssa Lehtonen iltaisin leikkii ja kisailee, ja kun sika sairastuu, vie sen vaimonsa kanssa "saunan lavolle" löylyyn ja lämpimään, pesee, kyhnii ja kuivaa; ja sikapossu kömpii iltaisin mielissään Lehtosen valmistamaan omaan sänkyyn nukkumaan. Myöhemmin syksyllä Lehtonen kyllä "oli  tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeensa".
   
     Valloittavin on kuitenkin kukon kuvaus.
     Lehtosen kanat lakkaavat yksi toisensa jälkeen munimasta, laiskistuvat ja lihovat. Mantereen puolella asuva "Saarelan mummi" pitää kuulemaansa uutista "säälittävänä, aivanpa sydäntä järkyttävänä". "Niille pitää hankkia kukko", hän sanoo. "Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat".
     Ja niin kukko purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä. Se on viidellä markalla ostettu "tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo". Lehtoset kuitenkin mieltyvät siihen (vaikkakin jo surkuttelevatkin, tuleeko siitä pelkkä paistikukko). "Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että nimesimme sen heti Matiksi. Se on kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä".
     Kanat ensin hortoilevat pihamaalla entiseen malliin eivätkä näytä ymmärtävän kukkoa. "Tajunta että kukkojakin on olemassa, näytti jo sammuneen." Joku veltto kana hetken Mattia tuijottaa.

Mutta pian alkaa tapahtua. Matti johdattaa kanat sianruoka-astialle ja kaataa niille jauhomurkinaa. Matti kiekaisee ja antaa ohjeita. Matti johdattaa kanat meheville mato- ja marjapaikoille. Se käy pyytämässä pirtistä jopa vehnäslettiä pöydältä kanoille. Lehtonen jakelee pihalla pullanmuruja. Matti ei ota. Kaikki olkoon kanoille. Vasta kun vehnäs ei enää yhdellekään rouvalle maistu, Matti nokkii nälkäisenä viimeisen palasen. Matti huolehtii. Matti asettaa toiset itsensä edelle. Matti on ritarillinen.  - Kaikkein ihmeellisintä on kuitenkin se, että Matti pitää tapoja vailla oleville kanoille oppitunnin heinälaatikkoon munimisesta. Se itse näyttää, miten laatikkoon mennään, heinää kasataan ja asetutaan munimaan. Vähitellen kanat hoksaavat ja muninta alkaa sujua asianmukaisesti.
      Aamuisin Matti kiekuu. Täytyyhän kukonlaulun kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. "Ja seisoessani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, nuo punaiset tai täysmustat...
    Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!"

Kukko on Lehtoselle "elämänilmaisija, valon juhlallinen airut, auringon symboli, reippauden ja miehuuden töyhtöpäinen ritari". Kukko hoitaa hänen mieltään. Hän muistelee Matin kaukaisia sukulaisia Tunisiassa, Ranskassa, Italiassa ja Grenadassa, miten ne ovat voimallisella aamutoitotuksellaan nostaneet hänet uuteen päivään. Ja Matista:
"-- kukko ja kanat ajautuvat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravavarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti siinä minulle ikäänkuin esimerkkiä..."

  

VÄLÄHDYKSIÄ

Mietiskelin yöllä valvoessani sitä kaukaista kokemattomuuden aikaa, jolloin en vielä ollut ollut töissä kustantamoissa enkä ollut kirjailija - kirjoitaja kuitenkin, ja siksi niin suunnattoman kiinnostunut kirjoista, kirjallisuudesta, kirjailijoista.  Kohtasin näet noina "kaikkea edeltävinä aikoina"  joitakin kirjailijoita, ohimennen tai kaukaa katsoen. Näitä välähdyksiä nyt tässä muistin arkistosta:

Väinö Linna vieraili lapsuudenkodissani Urjalan pappilassa. Hän istui vanhempieni kanssa salissa juttelemassa ja poltteli tupakkaa. Hän kuului niihin vieraisiin, joita lapset eivät tulleet tervehtimään.
Mutta vastoin kuin veljeni, minulla oli tapana kurkistella oikeanpuoleisen parioven raosta ja tarkkailla tilanteita. Sillä lailla näin myös lukuisia vihkipareja, jotka syystä tai toisesta halusivatr mennä "huomiota herättämättä" naimisiin. - Myös Linnan äidin Maijan muistan hämärästi. Hänet minun on täytynyt tavata Urjalan Honkolan kylässä, siellä kartanon mailla. Hän oli pitkä (?), laiha kalpea vanha nainen, hämäläisen totinen ja jäykän vähäpuheinen. Kymmenen lapsen yksinhuoltaja aikoinaan, kartanon "muonamuija".
Kun Urjalan uusi yhteiskoulu (Alvar Aallon piirtämä) valmistui 1960, äitini lausui sen avajaisissa katkelman Linnan Pohjantähteä. Muistan (vaikka olin vasta hädin tuskin 6v), että hän tuskaili, kun ei ollut löytää edes aukeaman verran sellaista tekstiä, jossa ei ollut kirosanoja. Niin 'siveellistä' oli tuo aika!


Varhaisteininä Hämeenlinnassa olin jo täysin kirjallisuuden pauloissa. Luin enemmän romaaneja kuin kirjallisuuden opiskelijana Helsingin yliopistossa. Luoja nähköön, tuntisinko klassikoitakaan sellaista määrää, jos silloin olisi jo ollut some ja muu nettimaailma viemässä aikaa syventyneeltä lukemiselta.
- Noina tärkeinä vuosina, jolloin päässäni oli myös paljon kiihkeää unelmointia ja romanttista kuohuntaa, kuljin joka päivä koulusta kotiin salaperäiseltä näyttävän puuhuvilan ohitse. Isäni oli

Ensimmäinen itse kehittämäni valokuva
on tästä "salaperäisestä" talosta.

kertonut, että talossa asui "lehtimies ja kirjailija". Näinkin joskus sattumalta tämän mustatakkisen, mustahattuisen, mustapartaisen hahmon kiirehtivän kohti kaupunkia. Haaveilin, että vielä joskus itsekin asuisin ränsistyneessä salaperäisessä huvilassa yksin ja kirjoittaisin. Talon räystäiltä roikkuisivat talvisin pitkät jääpuikot, ja kesäisin puutarha olisi "villiintynyt". Kulkisin hämärässä talossa villatakkia ympärilleni käärien, sillä palelisin, koska olisin taiteilija ja köyhä, ehkä myös jotenkin hienostuneesti hauras?
 

Lukioaikana pääsin klassikoista ja käännöskirjallisuuden lukuromaaneista modernimpaan kirjalliseen maailmaan ja sain voimaa erityisesti amerikkalaisilta "nuorilta vihaisilta miehiltä". En tosin koskaan tullut ajateleeksi ja pitäneeksi ongelmana, että he olivat miehiä. Ajattelin heitä aina pelkästään ihmisinä, ja parhaimmillaan oman itseni tulkkeina ja ymmärtäjinä.
Koulussa, arkisessa ympäristössä, kulki tuohon aikaan käytävillä kanssamme myös oppilas Hannu Sarrala, joka oli vastikään 17-vuotiaana julkaissut Karistolta esikoisromaaninsa Klovni. Tapaus oli uteliaisuutta herättävä pikkukaupungissa, mutta vars. kirjailijana Sarralaa ei siihen aikaan pidetty, olihan hän julkaissut vasta yhden kirjan.
Opettajakunta toki halusi kaupungin nuoren kirjailijalupauksen pitävän oppilaan puheen vanhojenpäivän juhlassa. Kaikki luokat ja opettajat oli marssitettu juhlasaliin. Sarrala asteli vaikuttavassa sulttaanin asussaan puhujapönttöön. Viitta välkähti, kiiltävä turbaani oli muhkea. Odotimme jännittyneinä, sillä Sarrala aloitti aika pitkällä taidepaussilla. Sitten hän yhtäkkiä nosti katseensa, osoitti sormi sojossa tuolirivien takana peräseinällä seisovaa rehtoria ja huusi: " Rehtorilla siellä on päällään vain kalsarit!"  Muuta en puheesta muista. Kirjailijuus luo paineita. Ei kirjailija voi sieltä pöntöstä mitään tuttua ja turhaa höpistä.
Sarrala rauhoittui sitten myöhemmin Karistolle kustannustoimittajaksi.


Kesällä 17-vuotiaana innostuin äkillisesti (vaikkakin ohimenevästi) ruotsin kielestä ja päätin matkustaa kuukaudeksi yksin Helsinkiin intensiivikurssille. Sain asua veljeni tyhjillään olevassa yksiössä Haagassa. Ikkunasta näkyi louhittu kallion seinä. Kämpässä ei ollut edes radiota. Haarukoin suuhuni kylmää Saarioisten maksa- tai makaroonilaatikkoa ja pänttäsin ruotsin knoppeja. Säästääkseni niukkoja rahojani (taikka en vain ottanut selvää bussiaikatauluista) kävelin aina aamuisin Haagasta Alppilaan. Ja sitten puolenpäivän jälkeen takaisin. Kilometrejä kertyi, varsinkin kun ypöyksinäisten iltojeni ohjelmaksi saatoin lähteä vielä illansuussa esimerkiksi kävellen Hietaniemeen etsiskelemään kirjailijoitten ja runoilijoitten hautoja.
Kerran tällaisella ypöyksinäisellä kävelyllä astelin iltahiljaista, lämpimän aurinkoista Runeberginkatua. Nykyisen ravintola Mamma Rosan kohdalla näin yhtäkkiä Tito Collianderin istuskelevan ravintolan terassilla yksinään, seinään nojaten, kahvi- tai teekuppi vierellään pöydällä. Valo välkehti hänen silmälaseissaan. Olin lukenut hänen kirjojaan på svenska, ja tiesin, että siinä nyt oli vihdoin ja yhtäkkiä ihan oikea taiteilija ja kirjailija. Sydämeni takoi, päässä humisi, voisinko mennä sanomaan hänelle jotain, tervehtiä vaikka? kiittää kirjoista vaikka? Jos minulla olisi ollut normaali tunne itsestäni, jos olisin ollut jossain muualla, olisin ehkä voinut. Mutta vieras Helsinki ja päivien, pian viikkojen täysi yksinäisyys oli mykistänyt ja aristanut minut täysin. Lisäksi mieleeni tuli lehtijuttu, jossa oli kerrottu, että Colliander oli suuttunut jollekin nuorelle toimittajalle, joka oli tullut tekemään hänestä haastattelua lukematta ensin hänen kirjojaan. Colliander oli ajanut toimittajan heti tiehensä. Vaikka olinkin lukenut hänen kirjojaan, ja ajatellut niitä paljon, ja arvostin Collianderia, tunsin helpotusta (ja surua ja pettymystä) kävellessäni kaukaa ohitse.

Olin lukiolaisena tuttuni luona Turussa, kun tämä kertoi, että oli tässä jonakin iltana kotiin tullessaan nähnyt Jarkko Laineen istumassa ikkunan takana kirjoituskonetta naputtamassa. Ystävä ehdotti, että voisimme tehdä kävelylenkin sinne päin nytkin, heti, tänä iltana. Varta vastenko? Naurettavaa ja noloa! Lyhyen suostuttelun jälkeen lähdin kuitenkin mukaan, eihän se sen kummempaa olisi kuin  kotona koiran iltakuljetus.  Läksimme ulos tuuleen ja sateeseen, lokakuiseen pimeyteen. Ja saavuttuamme checkpointille, mitä näimmekään: Laineen ikkuna ensimmäisessä kerroksessa oli valaistu! Ja hän istui siellä! Kirjoituskoneen takana jälleen! ("Ainako kirjailijat kirjoittavat?!") Sateen kasteleman ruudun takia yksityiskohtia ei erottanut, ei myöskään siksi, että olin vaatinut lupauksen, ettemme jäisi kadulle ikkunan eteen töllistelemään, vaan jatkaisimme samantien katua nopeasti eteenpäin.
Hetkeä myöhemmin ravintola Hämeenportissa mietin mielessäni, oliko näkemämme hahmo todella ollut Jarkko Laine? Tuo sen ajan "Suomen beatnik", jolta muistan yhden ainoan säkeen runosta Käynti yleisessä vessassa: " Tänne päästäkseni lantin maksoin, / sitten vain mä vaivoin / pitkän pierun vääntää jaksoin."

Opiskeluaikana pääsin kerran rahapulassani pariksi kuukaudeksi töihin erään järjestölehden toimitukseen. Oli ylellistä saada päivittäin lämmin lounas, ja kerran tuosta ilosta nauttiessani samaan pöytään kanssani istahti kirjailija Iiris Kähäri.  Keskityimme kummatkin hiljaisuudessa kaalikääryleisiimme.

Mieleeni tuli heti Kähäriltä romaani Askel. Olin kymmenvuotiaana ottanut sen kotona hyllystä luettavakseni ajatuksenani siirtyä "yksinomaan aikuisten kirjallisuuteen" (hyvästi, Anna-kirjat!). En kuitenkaan ollut päästä alkua pitemmälle, sillä romaanin alku, sen tyyli, oli minusta outoa ja sekavaa. Yölamppu porotti sängyn vieressä, silmistä valui väsymyksen vesi. Yritin vielä seuraavanakin päivänä, ja muutama päivä myöhemmin kolmannen kerran, mutta ei. Tein radikaalin päätöksen jättää kirja lukematta, lopullisesti! Hilkulla oli, etten kaalikääryleitten äärellä kysäissyt Kähäriltä hänen romaanistaan Askel. Millainen se mahtoi olla? "Sitä en olekaan vielä lukenut". Mutta ainoa, mistä vaihdoimme ajatuksia, oli onneksi kaalikääryleitten herkullisuus. Siitä olimme innokkaasti samaa mieltä.

Opiskeluaikana tulin käyneeksi Turussa kirjallisuuden laitoksen järjestämässä studia generalia-tilaisuudessa. Esiintyjänä oli Christer Kihlman. Hänhän oli silloin 70-luvulla paljon 'tapetilla' (suomen opettajani kääntyy haudassaan). Kihlman saapui päänsärkyisen näköisenä professorin kanssa auditorioon ja istui alas eteemme pöydän taakse. Hän kääntyi melkein sivuttain meihin nähden. Yleisön kiinnostunut ja vastaanottava hiljaisuus muuttui aika nopeasti

välinpitämättömäksi ja poissaolevaksi hiljaisuudeksi. Jos siihen aikaan olisi ollut älypuhelimia, selailu olisi ollut täydessä käynnissä. Kihlmanin mutisevasta puheesta ei nimittäin saanut mitään selvää. Kuulijakunta kuitenkin oli sitä ikäryhmää, jolla kuulo on vielä huippuluokkaa. En muista, käytettiinkö mikrofonia, mutta jos se olikin tarjolla, senkin kanssa meni jotenkin sivu suun, sillä penseästä muminasta ei päästy. Osa nuokkui käsi poskella, osa pää käsivarsien päällä, ovi kävi. Sama se, moni varmaan tuumi, sillä opintokirjamerkintäähän täältä vain oltiin hakemassa.
Vielä joskus 80-luvullakin tapasi esiintyessään hiljaa mutisevia kirjailijavieraita. Mutta nykyisin, kun kirjailijoitten on brändättävä ja profiloitava itsensä ja vedettävä hyvin osansa haastattelushow'ssa, mutisijoita ei enää näy eikä kuulu.


Opintojen loppuvaiheessa yliopiston kirjaston (nyk.Kansalliskirjasto) lukusalissa Unioninkadulla, katselin joskus työpilttuuseensa lukulampun alle kumartunutta työteliästä vanhusta. Hänet näki siellä joka päivä. Hänen hiuksensa näyttivät lumivalkoiselta pumpulilta, kuin lapsuuteni jouluenkelillä, jonka äiti kantoi aattoaamuna vintiltä alas. Tyyni Tuulio. Kun huomasin hänet ensimmäisen kerran,

hämmästyin kovasti, sillä olin luullut hänen jo aikaa sitten kuolleen. Mutta niin vain hän eli, kauan, ja teki työtä, tutki, luki, uurasti, kirjoitti. "Miten hän aina vain jaksaa?", ihmettelin.






"Tulee kevät ja voitte tytöt vaihtaa kevytkenkäiseksi!" huikkasi miehen ääni takaa minulle ja ystävälleni, kun kävelimme Uudenmaankatua. Veijo Meri se siellä tuli hyväntuulisena jonkun toisen hyväntuulisen miehen kanssa. Olimme kuin emme olisi kuulleet. Siihen aikaan myös nähtiin niin kuin ei olisi nähty. Ja jos professori tai joku muu arvostettu herrasmies yllättäen taputti pikku takapuolta portaissa, oltiin kuin ei oltaisi huomattu, ja muistettiin seuraavalla kerralla, tilanteen niin sattuessa, nousta portaissa viimeisenä.
- Mutta Meren heitto oli oikeastaan aika hauska, osoitti että kirjailija hallitsee sanaleikit. 



On suorastaan nostalgista ajatella, että joskus kirjailijoita oli niin vähän ja että he olivat niin erityisessä asemassa. Enää ei kenenkään, edes menneen maailman, kirjailijan näkeminen nostaisi vähääkään sykettä.
Keväällä 2005 istuin suomalaisen runoilijan kanssa d'Orsayn museon kahvilassa Pariisissa. Viereisessä pöydässä söi piirakkaa Nobel-palkittu kirjailija José Saramago. Vasta kun hän lähti,

sanoin siitä seuralaiselleni. Hän innokkaasti huutamaan: "Juokse perään! Kerro että olet suomalainen kirjailija! Juokse heti, vielä ehtii!"
Ja huhhuh. Ja mitähän sitten? Hyvää päivää kirvesvartta.


Aina ei tarvitse tietysti olla mitään asiaa. Mehän olemme kuitenkin kaikki ihan arkisia kuolevaisia ihmisiä. Joskus saattaa olla kivakin, kun joku vain hymyillen tervehtii.


Muistan nuoruudestani iloisen sosiaalisen savolaispojan, joka kokeili vuoden pari Pohjoismaisen filologian opintoja. Siinä innossa hän matkasi myös Islantiin, muinaisislannin tyyssijaan, ja siellä tepastellessaan kuuli, että tuo pieni valkoinen kivitalo tuolla on Halldor Laxnessin talo. Ei muuta kuin maalaispoika välittömällä lämmöllään ovea koputtamaan. Laxness avaa. Laxness hämmästyy. Hän hymyilee. Hän kutsuu sisään. Hän paistaa pojalle ja itselleen pannukakun. He syövät ja juttu luistaa, on hauskaa.  - Myöhemmin välitön suomalainen kuulee, että Laxness vihaa kutsumattomia vieraita eikä juuri siedä toimittajiakaan. Että kukaan ei uskaltaisi noin vain pyrkiä hänen puheilleen.

Hyvä, ettei kaikkea tiedä, eikä edes välittäisi.

MIELUUMMIN TUHKAA KUIN TOMUA

Silloin tällöin tulee vastaan lehtijuttu, jossa joku ilmoittaa ettei kukaan synny taiteilijaksi, vaan kaikki voivat oppia, esimerkiksi kirjoittamaan, ja tehdä siitä itselleen ammatin. Kaikki ovat luovia kunhan vain saavat koulutusta. Useimmiten puhuja on jollain lailla kirjoittamisella tai sen opettamisella elantonsa saava toimija, esimerkiksi kirjoittajakoulun uuras puurtaja, alansa metodisti. 

      Olen aina itsekin ollut valmis purkamaan taiteilijamyyttiä joittenkin sitkeitten mielikuvien osalta. A) Kännissä ym. aineissa ei pysty kirjoittamaan. Kirjailijan ei tarvitse olla juoppo. Juoppous & kirjailijuus löyhkää sovinistiselta 70-luvulta, jolloin kirjailijan, "tosi taiteilijan", stereotyyppi Suomessa oli kantakapakassaan kavereittensa kanssa meuhkaava partasuu vakosamettitakissaan. Heikäläiset taitavat kyllä olla jo kaikki manan mailla. Samoin ne, jotka vuosisadan lopulla hakivat stimulanssia tms. apua ikiaikaisista kavalista konsteista huumeista. B) Taiteilija on epäkäytännöllinen. Hömelöitä nyt tietysti on joukossa aina, mutta valtaosa osaa aika näppärästi pitää huolen itsestään, jopa muistakin. Taiteilijuus ei ole haihattelua. Helvi Hämäläinen kertoi aikoinaan menneensä Italiaan kahden suomalaisen naiskirjailijan kanssa ja olleensa ainoa, jolla oli matkalaukussaan varalta myös flanelliyöpaita ja villasukatkin. Kaksi muuta olivat varustautuneet pelkillä hepenillä ja kadehtivat palellessaan Hämäläisen järkevyyttä. C) Taiteilijalle on annettava kaikki anteeksi, "koska hän on taiteilija". Taiteilijuudella ei voi koskaan perustella sikamaista ja piittaamattoman itsekästä käytöstä läheisiä kohtaan. Alhainen käytös ei ole osoitus taiteilijuudesta vaan huonosta luonteesta. Tai sitten on kyseessä sairaus. Vaikka: D) Taiteilijan ei tarvitse olla yhtään hullu. Omituisesti vain elää edelleen sitkeä myytti taiteilijoita piinaavista vakavista mielenterveyden ongelmista ja varsinkin runoilijoitten taipumuksesta esim. skitsofreniaan.  (Joskus runoilijalla "piti" olla keuhkotauti.) Kummallisia juttuja kuulee. Tulee mieleen varhainen nuoruuteni, jolloin koulussa puhuttiin, että sokeritautiset ovat myös vähän mielisairaita ja sen takia he voivat yhtäkkiä käyttäytyä oudosti tai saada raivokohtauksia.   

Jotain aikaansaadakseen taiteilija ei voi olla holtiton, vaan hänen on oltava kurinalainen. Harjoittelua on paljon. Yksinäisyyttä on paljon. Paineensietoa ja itseensä uskomista tarvitaan joka vaiheessa. Se kaikki on siedettävää, koska parhaimmillaan se on mieluista, ja se on välttämätöntä. 

       Olen samaa mieltä "taiteilijamyytin romuttajien" kanssa, että kirjoittamista voi opettaa. Aivan kuten Kerttu Manninen, tuo kirjallisuuden vanha dinosaurus, sanoi aikoinaan puheessaan Oriveden Kesässä: " Opettamalla voidaan saada kaikista hyviä kirjoittajia. Mutta hyvä kirjoittaja ei ole sama kuin kirjailija."  

        Hyvin sanoi myös Bo Carpelan, kun häneltä kysyttiin, voiko kirjailijaksi opettaa. "Kaikkea muuta kirjoittamisesta voidaan opettaa, mutta sisäistä kipinää ei voi ulkoapäin antaa. "

Kipinä, liekki, palaminen ja tuli ovat tuttuja sanoja 1900-luvun kirjailijoille. 

     Polttaako nykyisiä kirjailijoita luovuuden tuli, vai ovatko he ennemminkin ammatillisesti motivoituneita tuloksentekijöitä? Jos ei kirjoiteta dekkareia, tuotetaan tekstiä nykyhetken muodikkaista puheenaiheista kuten maahanmuuttajista ja ilmastonmuutoksesta. Ollaan ajassa kiinni. Valitettavasti vain mikään kirjallisuus ei ole niin lyhytikäistä ja kestämätöntä kuin ajankohtaiskirjallisuus. Mutta ehkä sillä ei ole enää väliä? Tuotetaan vain nimikkeitä "kesästä jouluun" ja aletaan työstää seuraavaa myyvää konseptia?

      Olen pannut myös merkille Kirjailijaliiton jäsenkirjeeseen ilmestyneet uudet palvelut ja aktiviteetit: Työnohjaus / Työhyvinvointipäivät / Hakemukset kuntoiluleirille...koulutukseen... Kirjailijaa ei toden totta nähdä enää tulisieluisena itsenäisenä karaktäärinä, vaan hän on kuin mikä tahansa pikkuvirkamies osallistumassa Tyhy-päiviin, kuntopiireihin ja työnohjaukseen.  

Sain amerikkalaiselta ystävältäni postia Huntington Gardens and Librarysta. Kuvassa Jack London ratsastaa, mutta tuskin samasta syystä kuin nykyisin vaalitaan lähes uskonnon harjoittamisen lailla fyysistä kuntoa. " I shall not waste my days in trying to prolong them. I shall use my time."

       Kirjahyllyssäni runokirjojen välissä on Uuno Kailaan kuva ja lause. Ajattelin kerran lähettää sen eräälle nuorelle ihmiselle, jossa näin selvät merkit kirjailijuudesta, pintaa syvemmältä tuntevasta ja ajattelevasta ihmisestä, kipinästä. 

        Tulenkantajat oli oikein nimi 1920-luvun nuorelle sekalaiselle taiteilijajoukolle , joka nykysilmin katsottuna kaikessa lapsellisuudessaan ja yltiöromanttisuudessaankin todella kantoi uutta tulta. "Ikkunat auki Eurooppaan!". He halusivat eroon mm. suomalaisen kirjallisuuden korpimaisemista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. Taiteilijakutsumustaan kuvaa esim. Katri Vala:" Jumalani, olen vain pieni liekki, / joka hiljaa on lepattanut kaukana ja odottanut. // Nyt en tyydy siihen  enää! / Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana! / Vain päivän ja yön! // -- // En vuosia joita kahleina hautaan laahataan, / en tasaista pitkää elämää rukoile, / vain yötä ja päivää / korkeana tulipatsaana!".  

Kävin vuosia sitten Muoniossa ollessani katsomassa Katri Valan muistokiveä, johon oli tästä runosta kaiverrettu alkusäe. "Olen vain pieni liekki". Hmmm. Tässä näkee miten koko sävy voi muuttua, jos yksi lause irrotetaan kokonaisuudesta. "Vain pieni liekki" kuulostaa nöyrältä, alistuvalta, tyytyvältä, matalana pysyvältä. Sellaista vastaan ei kenelläkään ole mitään. Tasapäisyys ja samankaltaisuus on kuitenkin se kuivalaho, johon liekki sammuu. " I would rather that my spark should burn out in a brilliant blaze than it should be stifled by dryrot." 

  

KÄSITTÄMÄTTÖMYYKSIEN MAAILMA

Kävin Krakovan Kazimirissa juutalaisessa kirjakaupassa ja ostin sen englanninkieliseltä osastolta Leon Leysonin  kirjan The boy on the wooden box (2013). Täällä Suomessa huomasin, että se on myös suomennettu nimellä Poika joka pelastui (Tammi, 2014.Suom. Annika Eräpuro). Sitä en ollut tiennyt enkä odottanutkaan, sillä niin paljoin merkityksellisiä kirjoja jää täällä kotikonnuillamme suomentamatta ja pois kustantajien ohjelmista.

Holocaustista on syntynyt kokonainen dokumenttien, filmien ja kertomusten genre. Yhä uudelleen se kaikki järkyttää ja vavisuttaa. Ihmisten kärsimys menee yli ymmärryksen. Kuinka kukaan on voinut selvitä?! Miten elämistä on voinut jatkaa kaiken kokemansa jälkeen?
   Kävin 2000-luvun alussa Budapestissa vanhan juutalaispariskunnan luona. He kummatkin olivat selvinneet leireiltä, rouva Auschwitzista, mistä yhä näkyi ulkoisena merkkinä käsivarren sisäsyrjään tatuoitu numerosarja. Ohimennen se vilahti silmissäni, kun rouvan vanhuutta ryppyinen käsi kaatoi teetä kuppiini. Kokemastaan hän totesi myöhemmin siitäkin vain ohimennen, että oli menettänyt noina aikoina uskonsa Jumalaan ja rakkauteen, ja oli päättänyt olla hankkimatta lasta tähän maailmaan. Tytär heille kuitenkin oli syntynyt, nyt jo aikuinen, ja ilmeisen rakas. Hänen miehensä, Bergen-Belsenissä ollut, oli kenties "päässyt vähemmällä?" tai oli sitten vain käsittämättömän elinvoimainen ja vitaali selviytyjä, kansainvälisen uran luonut arkkitehti, jota eivät myöskään Neuvostoliiton miehistysvuodet Unkarissa olleet lannistaneet.

Leon Leyson (alkup. Leib Lejzon), sodan syttyessä kymmenvuotias puolanjuutalainen poika, oli myös selviytyjä.
       Kukaan ei kuitenkaan selviydy keskitysleireiltä oman älykkyytensä, nokkeluutensa tai paremmuutensa tähden. Kuolema osuu kenen tahansa, tai kaikkien, kohdalle silmänräpäyksessä, brutaalisti, täysin mielivaltaisesti ja mielipuolisesti. Jokainen hetki ja pitkä vuorokausi on arvaamaton.
       Syy miksi Leyson (1929-2013) sai pitää henkensä - ja lopulta vanhana miehenä kirjoitti poikkeuksellisen elämäntarinansa - on mies nimeltä Oskar Schindler. 

Oskar Schindler
(1908-1974)

Vielä lapsi Leon pääsi Schindlerin kuuluisalle 'listalle' ja pelastui Plaszówin keskitysleiriltä kaikkein nuorimmaksi työntekijäksi Schindlerin omistamaan emali- ja ammustehtaaseen. Hän oli ruuan puutteesta niin pienikokoinen, että joutui konetta käyttäessään seisomaan puulaatikolla. Useaan kertaan hänen elämänsä pelastui täpärästi Schindlerin toimesta. Hän oli yksi niistä 1200:sta juutalaisesta, joitten hengen Schindler kuin ihmeen kaupalla onnistui tehtaallaan pelastamaan. Kirja onkin omistettu paitsi holocaustissa kuoilleille läheisille, myös Oskar Schindlerille, tuolle natsien kanssa uskomatonta uhkapeliä pelanneelle ihmisten pelastajalle, joka toteutti Talmudin sanat: Joka pelastaa yhden elämän, pelastaa kokonaisen maailman.  
Vuonna 1993 ilmestynyt Steven Spielbergin elokuva 'Schindlerin lista' teki Oskar Schindleristä kuuluisan ja kunnioitetun muittenkin kuin juutalaisten keskuudessa - sekä kirvoitti lopun elämäänsä Yhdysvalloissa eläneen Leysonin vihdoin kertomaan tarinansa.
Sodan jälkeen juutalaiset puolustivat Schindleriä natsioikeudenkäynneissä (tämähän kuului natsipuolueeseen), ja kun Schindlerin bisnekset Yhdysvalloissa eivät menestyneet, juutalaisjärjestöt huolehtivat hänen toimeentulostaan. Schindler eli vaaimattomasti ja kuoli köyhänä Hildesheimissa Saksassa. Hänen hautansa on Israelissa Siion-vuorella. Kaiken omaisuutensa ja tehtaittensa tuoton Euroopassa hän oli aikanaan käyttänyt natsien lahjomiseen pelastaakseen niin monta juutalaista kuin mahdollista.

Mietin joskus, miksi holocaustista kirjoitetaan yhä. Eikö maailmassa ole senkin jälkeen ollut ja ole aina vain, silmitöntä väkivaltaa, raakuutta ja terrorismia. Pohjois-Koreassa kärsii ja kuolee ihmisiä tälläkin hetkellä keskitysleireillä. Ihmiset eivät mistään kauhusta näy mitään oppivan.
     Mutta entä jos ei mitään kerrottaisi, mistään piitattaisi, mitään tunnettaisi? Luin talvella lehdestä että joka neljäs ranskalainen nuori aikuinen ei ole kuullutkaan holocaustista. Miten ohut historian tuntemus on? Olematon?
     Antisemitismi on jo pitkään voimistunut Euroopassa. Suomessakin some-"keskustelu" on jo toistakymmentä vuotta ollut juutalaisvastaista; Helsingin Malminkadulla on synagoga joutunut lisäämään turvatoimiaan. Kunpa historia ei toistaisi itseään.

Leon Leysonin kirjan luettuani yllättävä jälkitunne oli kuitenkin muisto rakkaudesta ja kunnioituksesta. Yllättävä siksi, että luulisi tapahtuneitten kauhujen peittävän kaiken alleen, niin muistot kuin lukijan lukukokemukset. Luulisi rakkauden ja kunnioituksen, kaiken elämisen arvoisen, menneen murskaksi. Mutta sama rakkaus ja kunnioitus jota Leon oli lapsesta asti tuntenut perhettään kohtaan, säilyi hänessä kaikkien elämänvaiheitten läpi, oli sota tai rauha. Se oli hänen kaikenkattavin kokemuksensa elämästä. Omat lapset muistavat hänet vaatimattomana ja hyväntuulisena miehenä. Tätä rakkaudentäyteistä elämäänsä hän piti 'todellisena elämänään'.

KOLME RUNOA

'Ulkomailla' (Sintra), 'Suuri mölyeläin' (Rooma); sekä
'Lepään aina ellen kellu'.
(Kokoelmasta Ison kiven juureen, Tammi 2001.)



ULKOMAILLA

Olen täällä käymässä,
tuota pikaa poissa;
sen tähden kuljen, kääntelen
ällistyen päätä.
Näen kyyhkysiä, valkoisia,
joille mummo paiskoo ikkunasta leipää
joka aamu kello kahdeksan,
kuulen lintuparven suhinan ja kuhinan,
täällä laaksossa, oi, on niin kaunista:
kirjoitan sen korttiin.
      Käyskentelen rinteillä
kuin valoon tullut olmi, en tiennyt
että kukat voivat kukkia joulukuussa maassa:
painan mieleeni: hortensiat
suuremmat kuin pääni. Lasken
päiviä: milloin olen kotona? Milloin
kerron kaikesta,
milloin kaikki tiedetään?


                                                                                         
                                                                                        *




SUURI  MÖLYELÄIN

Suuri mölyeläin täyttää kaupungin,
sen kohinaa ei voi verrata
koskeen eikä tuuleen,
tulen jylinä on sekin erilaista,
sammumatta, lakkaamatta möly humisee
ikkunani alla, on kuin ajelehtisin
kuunnellessani
meluisassa suolistossa, jossa
ei saa hetken rauhaa
kiireen sulatukselta ja koko ajan uudelta
mukaan tunkevalta peltikamalta,
haisevalta kaasutukselta,
pörinältä, paukkeelta, törähdyksiltä ja kiljunnalta,
hyrinältä, tärinältä,
sireenien huudolta,
jossain vilisee myös ihmisiä
niin kuin täitä,
pikku eläimiä itseänsä varoen.
Jossain kukkii ruusuja,
jossain patsas nostaa huulillensa kivirypäleitä.



                                                                                             
                                                                                       *




LEPÄÄN  AINA  ELLEN  KELLU

En lähde täältä minnekään,
en vietä koskaan lomaa.
Lepään aina,
ellen kellu, käpristy
tai nuku.
Nyt seuraan oravaa ja ampiaista,
puun latvan liikettä ja
valon hulmuntaa.
Koira nojaa kylkeeni
raskain vartaloin. Kaikki, mitä
rakastan, on aina tässä läsnä.
Unessani vauva huutaa kääröstä:
"Laula mulle, laula!"
Omakseni sain myös hiiren katseen
halkopinon raosta,
ja muiston pensastaskusta, joka
vadelmista kurkki.
En saata lakata
rakastamasta.




           

SELVITYS MATKA-APURAHASTA

                                                       SELVITYS  MATKA-APURAHASTA



Mutta nyt kirjailija on saanut matka-apurahan ja hänen on tehtävä siitä
selvitys.

Täytetty kettu soittaa ns. taitelijakaupungissa ulkomailla.

              Koska hän jo aikaisemmin, hakiessaan apurahaa, teki selvityksen matkalipuista ja kuukausivuokrasta sekä arvion leivän, veden, tiskiaineen, juuston, keitettävien perunoitten, tomaattien, kahvijauheen, halvan viinin, mehun, sokerin, sitruunan, makaronin, sipulin, vessapaperin, vadelmahillon, margariinin, korppujen sekä ehkä joittenkin säilykepurkkien ja kananmunien kustannuksista, hänen on nyt kerrottava jotakin uutta.
               Kirjailijan on aina kerrottava jotakin uutta. Muuten häntä ei uskota.
                Kirjailija istuu ja miettii ja selaa itseään. Hän kirjoittaa:

Olen nukkunut. En keksi muuta selitystä sille, että kalliit päiväni ovat kadotessaan muuttuneet uniksi. Saman olen pannut merkille täällä kotimaassa. En pysty todistamaan, että olisin elänyt kaikki matkapäiväni, vaikka ne minulle niin ystävällisesti suotiin.
                  Koko ajan mietin vain, mihin voisin painaa pääni, minkä varaan sen laskisin. Korvalliseni on täynnä muistoja tyynyistä.
                   Jos jaamme Euroopan tyynyt kahteen pääluokkaan mätästyynyt ja kivityynyt, voin sanoa että matkustin mätästyynyjen alueella. Jätin hetkeksi kotimaani litteät, polyestertäytteiset kivet, kiitos matka-apuarhani!
                   Uskon matkani onnistuneen juuri siksi, että minulla oli tilaisuus tutustua mätästyynyihin. Hyvän päänalusen tulee mielestäni olla raskaanpehmeä höyhenten kylläisyys, ei pesunkestävä kivi.
                    Tyynyä on voitava moukaroida ja puskea, sen untuviin ja sulkiin on otsan saatava painua kuin kyltymättömään hellyyteen. Sellainen on tyynyn oltava: suuri uskottu.
                     Mätästyynyt ja suurenmoiset, vielä kookkaammat mätäspaasityynyt, joista minulla myös oli tilaisuus nauttia - kiitos apurahani! - ottivat kaiken kovettumatta vastaan, vain kerrostuen ja hyökyen, paikallaan kuin meri, jossa aallot eivät etene vaikka siltä näyttää, vaan ainoastaan nousevat ja vaipuvat, kuten unetkin, omasta syvyydestään. Niitten harjalla velloin levossa tai ruumis ja sielu hiessä.
                   
                     Sellaista produktiivisuutta on tietysti hankala arvioida sieltä kuivalta maalta virastopöydän takaa, enkä itse asiassa ole tallettanut muita tositteita kuin jo anomuksessani mainitut huoneenvuokran kuitit.
                   
                     Kiitän kuitenkin paitsi tyynyistä myös aamuista, joihin apurahan turvin aina hämmästyneenä heräsin.
                     Kuuntelin makuulta kellojen kuminaa ja vieraskielistä puhetta tieltä. Ajattelin: he ovat ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että puolet sängystä menee tyynyyn. Siellä he juttelevat seisahtuneena hiekkatielle, kädet verkkokasseja roikottaen, ja minä makaan täällä katon alla vuoteessa pää mätäspaadella.
                       Minusta on aina ollut ihmeellisen hyvä saada olla katon alla. Tiedänhän kuuluvani ulos. Mutta nyt sain illasta aamuun maata suojassa höyhenissä, kiitos matka-apurahani!
                     
                        Kiitollisin tuntein ajattelen myös matkaan väistämättä sisältyviä iltoja.
                        Kun tamminkaiset lensivät kuuluvasti pöristen sähkölankojen yli vasten persikanväristä iltataivasta, ja Tonavaa halkovalta saarelta kuului luostarin iltakellojen soitto, ulkomaalaiset silmäni täyttyivät selittämättömyyden kyynelistä.

                         Kukaan ei kuitenkaan koskaan nähnyt minua työn ääressä. Pyydettäessä en voi saada todistajanlausuntoja selvitykseeni apurahan perustellusta käytöstä.
                         En tuntenut ketään. En tunne ketään.
                         Katselen kohtaamiani ihmisiä vain sieluni silmin tässä kirjoituspöytäni ääressä. Puun alle joen rannalle istun myös vasta täällä kotimaassa ja kirjoitan, miten vesi virtaa salavien ohi majesteettisen tyynenä ja äänettömänä, mutta pinnan alla vahvana kuin juna. Kiitos apurahani (ostos: uimapuku), koetin uida, ja sain elää virtaan hukkumisvaaran kauhistuttavan, mutta tässä kirjoituspöydän ääressä jo hyödyllisen ja innoittavan kokemuksen. Käteni haparoi kynää päästäkseni kertomaan siitä. Kirjoitan, ellen painu pinnan alle. Eläydyn, ellen huku. Ponnistelen, kellun - kiitos matka-apuarahani!

Duna kaunoinen