KOLME RUNOA

'Ulkomailla' (Sintra), 'Suuri mölyeläin' (Rooma); sekä
'Lepään aina ellen kellu'.
(Kokoelmasta Ison kiven juureen, Tammi 2001.)



ULKOMAILLA

Olen täällä käymässä,
tuota pikaa poissa;
sen tähden kuljen, kääntelen
ällistyen päätä.
Näen kyyhkysiä, valkoisia,
joille mummo paiskoo ikkunasta leipää
joka aamu kello kahdeksan,
kuulen lintuparven suhinan ja kuhinan,
täällä laaksossa, oi, on niin kaunista:
kirjoitan sen korttiin.
      Käyskentelen rinteillä
kuin valoon tullut olmi, en tiennyt
että kukat voivat kukkia joulukuussa maassa:
painan mieleeni: hortensiat
suuremmat kuin pääni. Lasken
päiviä: milloin olen kotona? Milloin
kerron kaikesta,
milloin kaikki tiedetään?


                                                                                         
                                                                                        *




SUURI  MÖLYELÄIN

Suuri mölyeläin täyttää kaupungin,
sen kohinaa ei voi verrata
koskeen eikä tuuleen,
tulen jylinä on sekin erilaista,
sammumatta, lakkaamatta möly humisee
ikkunani alla, on kuin ajelehtisin
kuunnellessani
meluisassa suolistossa, jossa
ei saa hetken rauhaa
kiireen sulatukselta ja koko ajan uudelta
mukaan tunkevalta peltikamalta,
haisevalta kaasutukselta,
pörinältä, paukkeelta, törähdyksiltä ja kiljunnalta,
hyrinältä, tärinältä,
sireenien huudolta,
jossain vilisee myös ihmisiä
niin kuin täitä,
pikku eläimiä itseänsä varoen.
Jossain kukkii ruusuja,
jossain patsas nostaa huulillensa kivirypäleitä.



                                                                                             
                                                                                       *




LEPÄÄN  AINA  ELLEN  KELLU

En lähde täältä minnekään,
en vietä koskaan lomaa.
Lepään aina,
ellen kellu, käpristy
tai nuku.
Nyt seuraan oravaa ja ampiaista,
puun latvan liikettä ja
valon hulmuntaa.
Koira nojaa kylkeeni
raskain vartaloin. Kaikki, mitä
rakastan, on aina tässä läsnä.
Unessani vauva huutaa kääröstä:
"Laula mulle, laula!"
Omakseni sain myös hiiren katseen
halkopinon raosta,
ja muiston pensastaskusta, joka
vadelmista kurkki.
En saata lakata
rakastamasta.