KÄSITTÄMÄTTÖMYYKSIEN MAAILMA

Kävin Krakovan Kazimirissa juutalaisessa kirjakaupassa ja ostin sen englanninkieliseltä osastolta Leon Leysonin  kirjan The boy on the wooden box (2013). Täällä Suomessa huomasin, että se on myös suomennettu nimellä Poika joka pelastui (Tammi, 2014.Suom. Annika Eräpuro). Sitä en ollut tiennyt enkä odottanutkaan, sillä niin paljoin merkityksellisiä kirjoja jää täällä kotikonnuillamme suomentamatta ja pois kustantajien ohjelmista.

Holocaustista on syntynyt kokonainen dokumenttien, filmien ja kertomusten genre. Yhä uudelleen se kaikki järkyttää ja vavisuttaa. Ihmisten kärsimys menee yli ymmärryksen. Kuinka kukaan on voinut selvitä?! Miten elämistä on voinut jatkaa kaiken kokemansa jälkeen?
   Kävin 2000-luvun alussa Budapestissa vanhan juutalaispariskunnan luona. He kummatkin olivat selvinneet leireiltä, rouva Auschwitzista, mistä yhä näkyi ulkoisena merkkinä käsivarren sisäsyrjään tatuoitu numerosarja. Ohimennen se vilahti silmissäni, kun rouvan vanhuutta ryppyinen käsi kaatoi teetä kuppiini. Kokemastaan hän totesi myöhemmin siitäkin vain ohimennen, että oli menettänyt noina aikoina uskonsa Jumalaan ja rakkauteen, ja oli päättänyt olla hankkimatta lasta tähän maailmaan. Tytär heille kuitenkin oli syntynyt, nyt jo aikuinen, ja ilmeisen rakas. Hänen miehensä, Bergen-Belsenissä ollut, oli kenties "päässyt vähemmällä?" tai oli sitten vain käsittämättömän elinvoimainen ja vitaali selviytyjä, kansainvälisen uran luonut arkkitehti, jota eivät myöskään Neuvostoliiton miehistysvuodet Unkarissa olleet lannistaneet.

Leon Leyson (alkup. Leib Lejzon), sodan syttyessä kymmenvuotias puolanjuutalainen poika, oli myös selviytyjä.
       Kukaan ei kuitenkaan selviydy keskitysleireiltä oman älykkyytensä, nokkeluutensa tai paremmuutensa tähden. Kuolema osuu kenen tahansa, tai kaikkien, kohdalle silmänräpäyksessä, brutaalisti, täysin mielivaltaisesti ja mielipuolisesti. Jokainen hetki ja pitkä vuorokausi on arvaamaton.
       Syy miksi Leyson (1929-2013) sai pitää henkensä - ja lopulta vanhana miehenä kirjoitti poikkeuksellisen elämäntarinansa - on mies nimeltä Oskar Schindler. 

Oskar Schindler
(1908-1974)

Vielä lapsi Leon pääsi Schindlerin kuuluisalle 'listalle' ja pelastui Plaszówin keskitysleiriltä kaikkein nuorimmaksi työntekijäksi Schindlerin omistamaan emali- ja ammustehtaaseen. Hän oli ruuan puutteesta niin pienikokoinen, että joutui konetta käyttäessään seisomaan puulaatikolla. Useaan kertaan hänen elämänsä pelastui täpärästi Schindlerin toimesta. Hän oli yksi niistä 1200:sta juutalaisesta, joitten hengen Schindler kuin ihmeen kaupalla onnistui tehtaallaan pelastamaan. Kirja onkin omistettu paitsi holocaustissa kuoilleille läheisille, myös Oskar Schindlerille, tuolle natsien kanssa uskomatonta uhkapeliä pelanneelle ihmisten pelastajalle, joka toteutti Talmudin sanat: Joka pelastaa yhden elämän, pelastaa kokonaisen maailman.  
Vuonna 1993 ilmestynyt Steven Spielbergin elokuva 'Schindlerin lista' teki Oskar Schindleristä kuuluisan ja kunnioitetun muittenkin kuin juutalaisten keskuudessa - sekä kirvoitti lopun elämäänsä Yhdysvalloissa eläneen Leysonin vihdoin kertomaan tarinansa.
Sodan jälkeen juutalaiset puolustivat Schindleriä natsioikeudenkäynneissä (tämähän kuului natsipuolueeseen), ja kun Schindlerin bisnekset Yhdysvalloissa eivät menestyneet, juutalaisjärjestöt huolehtivat hänen toimeentulostaan. Schindler eli vaaimattomasti ja kuoli köyhänä Hildesheimissa Saksassa. Hänen hautansa on Israelissa Siion-vuorella. Kaiken omaisuutensa ja tehtaittensa tuoton Euroopassa hän oli aikanaan käyttänyt natsien lahjomiseen pelastaakseen niin monta juutalaista kuin mahdollista.

Mietin joskus, miksi holocaustista kirjoitetaan yhä. Eikö maailmassa ole senkin jälkeen ollut ja ole aina vain, silmitöntä väkivaltaa, raakuutta ja terrorismia. Pohjois-Koreassa kärsii ja kuolee ihmisiä tälläkin hetkellä keskitysleireillä. Ihmiset eivät mistään kauhusta näy mitään oppivan.
     Mutta entä jos ei mitään kerrottaisi, mistään piitattaisi, mitään tunnettaisi? Luin talvella lehdestä että joka neljäs ranskalainen nuori aikuinen ei ole kuullutkaan holocaustista. Miten ohut historian tuntemus on? Olematon?
     Antisemitismi on jo pitkään voimistunut Euroopassa. Suomessakin some-"keskustelu" on jo toistakymmentä vuotta ollut juutalaisvastaista; Helsingin Malminkadulla on synagoga joutunut lisäämään turvatoimiaan. Kunpa historia ei toistaisi itseään.

Leon Leysonin kirjan luettuani yllättävä jälkitunne oli kuitenkin muisto rakkaudesta ja kunnioituksesta. Yllättävä siksi, että luulisi tapahtuneitten kauhujen peittävän kaiken alleen, niin muistot kuin lukijan lukukokemukset. Luulisi rakkauden ja kunnioituksen, kaiken elämisen arvoisen, menneen murskaksi. Mutta sama rakkaus ja kunnioitus jota Leon oli lapsesta asti tuntenut perhettään kohtaan, säilyi hänessä kaikkien elämänvaiheitten läpi, oli sota tai rauha. Se oli hänen kaikenkattavin kokemuksensa elämästä. Omat lapset muistavat hänet vaatimattomana ja hyväntuulisena miehenä. Tätä rakkaudentäyteistä elämäänsä hän piti 'todellisena elämänään'.